Aarne Laitakari

Aarne Vihtori Laitakari (vuoteen 1906 Nybergh; 12. joulukuuta 1890 Helsingin mlk. – 6. helmikuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen geologi, professori ja Geologian tutkimuslaitoksen ylijohtaja.

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Suomen kansallisbiografia luonnehtii Aarne Laitakaria Suomen 1900-luvun geologian ja mineralogian tutkimuksen ja opetuksen merkittäväksi vaikuttajaksi, jonka elämäntyö tuki erityisesti mineralogian teollista hyödyntämistä. Viime sotien jälkeen hänen työssään tieteellinen puoli jäi vähäisemmäksi: hän keskittyi hallintoon ja Geologisen tutkimuslaitoksen työn sekä työskentelyolosuhteiden kehittämiseen.

Laitakari valmistui filosofian kandidaatiksi 1916 ja filosofian tohtoriksi 1921 Helsingin yliopistosta. Väitöskirja käsitteli Paraisten kalkkikiviesiintymää. Hän toimi Helsingin yliopiston dosenttina 1926–1940. Teknillisessä korkeakoulussa hän työskenteli opettajana ja mineralogis-geologisen laitoksen esimiehenä 1922–1936. Geologian tutkimuslaitoksen johtajana hän toimi 1935–1960. Professorin arvon hän sai 1936.

Laitakarin laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu tutkimusten lisäksi historiaa ja mineraalien tunnistusoppaita luonnossa liikkuville. Laitakari oli myös ahkera keräilijä ja merkittävä lahjoittaja. Hän harrasti numismatiikkaa, ja hän muun muassa julkaisi teoksen Suomen mitaleista. Laitakari oli aktiivinen kunnallispolitiikassa sekä maanpuolustus- ja yhdistystoiminnassa. Hän oli muun muassa kiivas aitosuomalainen ja raittiusmies. Laitakari oli myös perustamassa Suomen luonnonsuojeluyhdistystä 1938 ja toimi sen varapuheenjohtajana 1942–1964.

Laitakari kävi Suomen sisällissodan aikana 1918 ns. Vöyrin sotakoulun ja osallistui taisteluihin Etelä-Suomessa. Jatkosodan aikana hän toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon geologisen toimiston päällikkönä ja hänet ylennettiin luutnantiksi 1942.

Laitakariitti-niminen mineraali on nimetty Laitakarin mukaan. Aarne Laitakari etsi pitkään spektroliitin emäkalliota Kaakkois-Suomesta. Lopulta sen löysi sattumalta Ylämaalta hänen poikansa, vänrikki Pekka Laitakari (1920–1941) Salpalinjan linnoitustöiden yhteydessä 1940. Spektroliitin yleistyminen korukivenä johtui paljolti Laitakarin aktiivisesta opetus- ja valistustyöstä.

Turun yliopisto myönsi Laitakarille kunniatohtorin arvon 1960. Suomalaisen tiedeakatemian varsinainen jäsen hän oli vuodesta 1937.

Lapin kullankaivajain liitto nimitti Laitakarin kunniajäsenekseen vuonna 1950^[1].

Aarne Laitakarin vanhemmat olivat vankilanjohtaja, hovineuvos Vihtori Nybergh (1857–1938) ja Elin o.s. Kalm (1857–1930). Aarne Laitakari oli naimisissa voimistelunopettaja Anna-Liisa Laitakarin (o.s. Collan) kanssa. Hän asui pitkään Helsingin Pukinmäessä, missä hänen mukaansa on nimetty Aarne Laitakarin puisto nykyisen Unikkotien varrella. Laitakarilla oli kuusi lasta: Jouko (1917), Mikko (1918), Pekka (1920), Ritva (1923), Anna-Maija (1926) ja Ilkka (1929). Aarne Laitakarin veli Erkki Laitakari (1892–1978) oli Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen professori.

Toinen veli Eino Laitakari (1900–1978) oli majuri, kirjailija ja Lapuan liikkeen paikallinen johtohenkilö Turun seudulla^lähde?.