Elias Simojoki

Elias Simojoen vanhemmat olivat kappalainen, myöhemmin lääninrovasti Niilo Iisakki Simelius (1864–1925) ja Kristiina Sofia, o.s. Snellman (1861–1946). Äiti oli Juhani Ahon ikuistaman Hellmannin herran J. A. Snellmanin tytär. Simeliuksen perheeseen syntyi neljä lasta: Rakel 1894, Elias 1899, Miika 1901 sekä Arvi 1903. Elias Simojoki avioitui vuonna 1937 lastentarhanopettaja Anna-Liisa Kotivuoren kanssa. Heidän poikansa Lauri Aunus (s. 1939) oli Kuopiossa historian lehtorina.^[1]

Elias Simojoki kävi koulunsa Oulussa ja valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919. Teologisen erotutkinnon hän sai valmiiksi Helsingin yliopistossa 1923. Papiksi hänet vihittiin samana vuonna.^[1]

Elias Simojoki osallistui lyseolaisena luokkatoveriensa Kaarlo Hillilän ja Aaro Pakaslahden kanssa helmikuussa 1918 käytyihin Oulun taisteluihin. Simojoki oli ristiriitainen henkilö. Hän oli samaan aikaan huumorintajuinen ja pidetty Kiuruveden seurakunnan pappi, mutta myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921^[3] että suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Simojoki syytti Mannerheimia tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (ns. miekkavala) pettämisestä. Simojoki kirjoitti Mannerheimille:

”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”

Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltiasta Konstantin Pätsiä vastaan.

Tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Maksim Litvinovia. Kirjeessä todettiin oikeusministeri Eric J. Serlachiuksesta:

”Henkisesti ja ruumiillisesti raajarikkoisen oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Simojoki oli valajäsen n:o 1 1922 perustetussa Akateemisessa Karjala –seurassa (AKS). AKS:n varapuheenjohtajana hän oli 1922–1923, sihteerinä 1923–1924 sekä hallituksen jäsenenä 1934–1937 sekä neuvottelukunnan jäsenenä 1936–1940. Suomen Heimo –lehden toimitusneuvostoon hän kuului monia vuosia. Hän oli AKS:n Omakotisäätiön perustajia ja kuului sen hallitukseen 1937–1940.^[5]

Simojoki valittiin Pohjois-Savon läntisestä vaalipiiristä Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustajaksi 1933–1939. Hän kuului lakivaliokuntaan ja myöhemmin laki- ja talousvaliokuntaan. Äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustat johtajana hän oli 1933–1936 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö 1937–1940. Hän oli Sinimusta-lehden toimitusneuvoston jäsen 1933–1936 ja Luo Lippujen –lehden johtokunnan puheenjohtaja.^[5]

Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa Simojoen henkilökohtainen äänimäärä, 3 415 ääntä, oli lähes puolet kokoomuksen ja IKL:n vaaliliiton Kuopion läänin läntisen vaalipiirin koko äänimäärästä. Simojokea suuremman henkilökohtaisen äänisaaliin, 5 303 ääntä, keräsi vain vaalipiirin vanha ääniharava, SDP:n Yrjö Räisänen (pakinoitsija Sasu Punanen).^[6] Kokoomuksen kansanedustajana toiminut Kyllikki Pohjala muisteli myöhemmin Simojoen olleen melko yksinäinen mies koko eduskuntakautensa ajan. Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka toimi samaan aikaan SDP:n kansanedustajana, sanoi Simojoen poikenneen useimmista muista IKL:n kansanedustajista sikäli, että tämä suostui keskustelemaan myös vasemmistolaisten kanssa.^[7]

Simojoki osallistui 1918 vapaussotaan Oulun I Vapaaehtoisen Rintamakomennuskunnan ja Kajaanin sissihiihtäjien mukana. Keväällä 1919 hän osallistui majuri von Hertzenin ryhmässä Aunuksen vapautustaisteluun. Karjalan retkellä 1921 hän oli mukana räjähdyskomennuskunnan jäsenenä. Asevelvollisuuden Simojoki suoritti Helsingissä 1924–1925. Sotilasarvoltaan hän oli korpraali.^[5]

Papiksi valmistumisen jälkeen Elias Simojoki toimi Akateemisen Karjala-seuran sihteerinä 1923–1924. Ylimääräisenä pappina hän toimi Kiuruvedellä 1925–1926, Iisalmen maalaiskunnassa 1926–1927 sekä Kemin maalaiskunnassa 1928. Vuonna 1929 hänet valittiin Kiuruveden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli kuolemaansa saakka. Kiuruveden yhteiskoulun uskonnon opettajana Simojoki myös toimi.^[1]

Talvisodan syttyessä Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän toimi JR39:ssä rykmentin pastorina. Simojoki kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä^[2] ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui neuvostoliittolaisten konekiväärin ampumaksi.^[8]

Kiuruveden aikoina Elias Simojoki liikkui moottoripyörällä pitäjällä. Monia legendaarisia tarinoita hänen ihmisrakkaudestaan liittyy Kiuruvedellä pappina oloon. Pulakautena hän pelasti monia pakkohuutokaupalta suorittamalla velan. Moni koti säästyi.^[9]

Elias Simojoen saarnatessa kirkko oli täynnä. Hänen puhetapansa oli nopea, saarnanuotillinen, aluksi hiljainen, mutta pian nouseva ja väliin itkuiseksi ohentuva.^[10]

Simojoki teki matkoja Viroon, Ruotsiin ja Tanskaan sekä opintomatkan Palestiinaan.^[5]

Tampereen vapaudenpatsaan ja Lahden vapaudenpatsaan mallina oli nuori Elias Simelius. Molemmat teokset ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin käsialaa.^[11][12] Patsaat valmistuivat samaan aikaan ja paljastettiin 1921.^[13] Elias Simojoen elämä oli aiheena vuonna 2018 ensi-iltansa saaneessa musikaalissa Sovinto, jonka Pekka Simojoki on kirjoittanut yhdessä Lasse Heikkilän kanssa.^[14] Pekka Simojoki on Elias Simojoen pikkuserkun poika.

Elias Simojoen poika Lauri Simojoki lahjoitti isänsä yksityisarkiston vuonna 1976 Oulun maakunta-arkiston (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipaikka) Simeliana-kokoelmaan. Simojoen arkistoon kuuluu kirjeitä sekä puheita jaettuna uskonnollisiin ja poliittisiin puheisiin.^[15] Simojoen kokoelmassa on materiaalia vuosilta 1865–1963 ja sen laajuus on 0,04 hyllymetriä.^[16]

Veikko Lavin laulun Inhimillisyyden uhri aiheena on Elias Simojoen kuolema. Laulu sisältyy Lavin sota-aiheisia lauluja sisältävään, vuonna 1987 ilmestyneeseen albumiin Syylliset ja syyttömät, jolla sen esittää Jussi Raittinen.^[17]

• Palava pensas : Elias Simojoen puheita. Koonnut ja johdannolla varustanut Vilho Helanen. WSOY, 1942

• Sakari Virkkunen: Elias Simojoki – legenda jo eläessään. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951 0-06258-8

• Elias Simojoki: Palava pensas: Elias Simojoen puheita, koonnut ja johdannolla varustanut Vilho Helanen. Porvoo, Helsinki WSOY, 1942
• Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9
• Miika Siironen, Mustan lipun alla, Atena 2017 ISBN 978-952-300-316-3

• Vapaasti ladattava teos Palava pensas : Elias Simojoen puheita. Projekti Lönnrotilta
  

• Kansanedustaja Jussi Niinistön kirjoitus Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Elias Simojoki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Ylen Elävä arkisto: Elias Simojoki – heimosoturi, joka ratsasti pyhällä vihalla
• Elias Simojoki oli oman aikansa populisti, joka kihisi vihaa ja puhui fasismille alttiit puolelleen Yle, 2017
• https://www.aamulehti.fi/a/201193881 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Vapaasti ladattava Elias Simojen e-kirja Projekti Lönnrotilta