Jimmy Carter

Carter on kotoisin pieneltä Plainsin paikkakunnalta (väkiluku 637 vuonna 2000) Georgiasta. Hän on ensimmäinen sairaalassa syntynyt Yhdysvaltain presidentti^[3]. Carter liittyi laivastoon ja palveli sukellusveneissä Atlantilla ja Tyynellämerellä. Isänsä kuoleman jälkeen 1953 Carter erosi laivastosta ja alkoi hoitaa sukunsa maapähkinäfarmia Plainsissa.^[4]

Carter aloitti poliittisen uransa paikallisen koulun johtokunnassa. Hän oli kaksi kautta Georgian osavaltion senaatissa 1960-luvulla.^[4] Carterin vuoden 1970 kampanja oli avoimen rasistinen, hänen kannattajansa jakoivat Ku Klux Klanin kokouksiin kortteja, joissa vastaehdokas, kuvernööri Carl Sanders, kuvattiin mustien koripalloilijoiden kanssa. Sanders oli kieltänyt George Wallacea esiintymästä Georgiassa, mutta Carter lupasi kutsua ensi töikseen Wallacen puhumaan Georgian parlamentille. Vuonna 1968 Sanders osallistui Martin Luther Kingin hautajaisiin, Carter kieltäytyi osallistumasta.^[5][6] Tultuaan valituksi kuvernööriksi Carter kuitenkin sanoi ensimmäisenä etelän viranhaltijana rotusyrjinnän ajan olevan ohi.^[4] Vielä 15 vuotta aiemmin moisen mielipiteen esittäminen olisi merkinnyt poliittisen uran loppua Georgiassa. Carter oli kuvernöörinä 1971–1975.

Kuvernööriytensä jälkeen Carter alkoi tavoitella presidentin virkaa. Hänen mahdollisuuksiaan demokraattisen puolueen esivaalissa 1976 pidettiin aluksi vähäisinä tunnetumpiin poliitikkoihin verrattuna. Presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali oli kuitenkin tuoreessa muistissa ja äänestäjien luottamus poliitikkoihin oli alhainen. Tämä kääntyi valtakunnanpolitiikan ulkopuolelta tulleen, skandaaleissa ryvettymättömän Carterin eduksi, ja hänestä tuli esivaalien yllätysvoittaja.^[4]

Varsinaisissa presidentinvaaleissa Carter kohtasi istuvan republikaanipresidentin Gerald Fordin.^[1] Watergate-skandaali varjosti erityisen pahasti Fordia, sillä hän oli Nixonin entinen varapresidentti ja oli myöntänyt tälle kiistellyn armahduksen. Myös taloudellinen laskukausi haittasi hänen mahdollisuuksiaan. Ford oli ensimmäisissä mittauksissa kolmekymmentä prosenttiyksikköä Carterin takana, ja vaikka hän kykeni vaalikampanjan aikana kuromaan etumatkan lähes kiinni, Carter voitti prosenttiluvuin 50,1–48,0. Virkaanastujaispuheessaan 20. tammikuuta 1977 Carter vaati luotavaksi maailman, joka on turvallinen koko ihmiskunnalle ja jossa rauhanomainen järjestys ja moraaliset arvot vallitsevat.^[7]

Carter ilmoitti heti vaalivoittonsa jälkeen aikovansa muokata liittovaltion hallintorakenteista tehokkaampia vähentämällä ministeriöitä ja virkamiesten määrää sekä purkamalla liittovaltion sääntöviidakkoa. Kongressi kuitenkin katsoi hallintorakenteiden muuttamisen olevan sen vallassa, mutta Carterin onnistui saada esityksensä läpi republikaanien tuella.^[8]

Virkaan astuttuaan Carter nimesi maan tärkeimmäksi ongelmaksi inflaation.^[9] Carter julkaisi joulukuussa 1977 veroehdotuksensa, jossa yritysten verotusta olisi laskettu asteittain ja kaikkien tuloveroja olisi leikattu, pienituloisten eniten. Samalla tiettyjä veroetuja leikattaisiin. Kongressi lopulta hyväksyi verouudistuksen vaikkakin eri muodossa kuin Carterin esityksessä. Lokakuussa 1978 Carter tarttui inflaation hillitsemiseen muun muassa tarkastelemalla tiukemmin suurten yritysten hintapolitiikkaa ja verohelpotuksia sekä leikkaamalla valtion menoja. Carterin yrityksistä huolimatta inflaatio jatkoi kasvamistaan vielä vuoden 1980 alkuun asti. Sen jälkeen sen nousu taittui, mutta lisääntyneestä työttömyydestä tuli ongelma, josta seurasi jopa rotumellakoita.^[10]

Carter ryhtyi uudistamaan työikäisten ja työkykyisten sosiaaliturvaa, sillä senhetkinen toimeentulotukijärjestelmä ei kannustanut työntekoon tai perheiden yhdessä pysymiseen. Carterin keväällä 1977 julkaisemassa ehdotuksessa lapsiperheiden vanhemmille etsittäisiin työpaikka, valtio subventoisi pieniä palkkatuloja sekä työkyvyttömille ja pienten lasten äideille taattaisiin kohtuullinen toimeentulo. Esitys kaatui kuitenkin kongressin vastustukseen, sillä se ei sopinut eri syistä vasemmistolaisille eikä talouskonservatiiveille.^[11]

Carterin mielestä yhdysvaltalaiset tuhlasivat liikaa energiaa, joten hän lisäsi energian verotusta, rankaisi paljon kuluttavien autojen käytöstä ja korotti bensaveroa. Hän pyrki myös vähentämään öljyntuontia Yhdysvaltoihin sekä lisäämään kivihiilen ja ydinvoiman käyttöä. Carterin energiasuunnitelma herätti vastustusta kongressissa sekä etelävaltioissa. Energiapaketti meni läpi edustajainhuoneessa elokuussa 1977 ja senaatissa seuraavana vuonna vaikkakin huomattavasti muuttuneena.^[12]

Carter peruutti helmikuussa 1977 joukon pato- ja vesivoimalaprojekteja niiden haitallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Tätä kongressi ei hyväksynyt, ja lopulta Carter sai läpi vain puolet ehdottamistaan lakkautuksista.^[13] Luontoa ja ympäristöä aina arvostanut Carter edisti ympäristölainsäädäntöä muutenkin paljon.^[14]

Carter ilmoitti ulkopolitiikassaan pyrkivänsä ajamaan etenkin ihmisoikeuksia ja köyhyyden vähentämistä. Hän kiinnitti huomiota Neuvostoliiton ihmisoikeuksiin, uhkasi Latinalaisen Amerikan hallituksia tuen leikkaamisella, mikäli maat eivät parantaisi ihmisoikeustilannettaan, sekä vaati Etelä-Afrikassa vallan antamista mustalle enemmistölle jopa sotilasavun lakkauttamisen uhalla. Kiinan ihmisoikeusrikkeistä Carterin hallinto oli hiljaa, sillä Carter halusi normalisoida diplomaattisuhteet Kiinaan.^[15] Diplomaattisuhteet Yhdysvaltain ja Kiinan kansantasavallan välillä solmittiin vuoden 1979 alussa, ja samalla suhteet Taiwaniin katkaistiin, mikä oli Pekingissä asetettu diplomaattisuhteiden solmimisen ehdoksi. Yhdysvaltalaiset konservatiivipoliitikot arvostelivat voimakkaasti Carterin päätöstä.^[16]

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjan kolmannessa "korissa” oli nostettu ihmisoikeuksien kunnioittaminen valtioiden välisten suhteiden yhdeksi mittariksi. Jimmy Carterin tinkimättömyys ihmisoikeuskysymyksissä johti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisiin yhteenottoihin Etykin ensimmäisissä seurantakokouksissa, jotka pidettiin vuonna 1977 Belgradissa ja vuonna 1979 Madridissa.^[17]

Carterin ulko- ja turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toimi puolalaissyntyinen Zbigniew Brzezinski, jonka asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli selvästi Carteria jyrkempi.^[18] Brzezinski julisti liennytyspolitiikan hiipuneen, minkä vuoksi Yhdysvaltain olisi tehostettava omien kansallisten etujensa ajamista maailmalla. Vietnamin sodan jäljiltä alamaissa olleita Yhdysvaltain asevoimia alettiin vahvistaa, ja Yhdysvallat kiinnostui jälleen myös Euroopasta. Sotilasliitto Naton eurooppalaisille jäsenmaille muodostui kuitenkin epämääräinen kuva Carterin hallinnon ulkopolitiikasta, sillä ulkoministeri Cyrus Vance pyrki ylläpitämään ja parantamaan neuvotteluyhteyksiä Moskovaan. Yhdysvaltain hallinnon sisäisissä kamppailuissa voiton vei usein Brzezinskin kovempi, patoamispolitiikkaa kannattanut linja.^[19]

Carter luovutti vuonna 1977 tehdyllä sopimuksella Panaman kanavan panamalaisille vuonna 1999. Hän kutsui tekoa moraalisesti oikeaksi sekä hyödylliseksi Yhdysvaltain maineelle maailmalla.^[20]

Carter sai vuonna 1978 aikaan Camp Davidin rauhansopimuksen Israelin ja Egyptin välille, mitä pidetään usein Carterin suurimpana ulkopoliittisena saavutuksena.^[21] Sopimusta vastaan protestoivat voimakkaasti jyrkän linjan arabimaat Syyria, Algeria ja Irak sekä Palestiinan vapautusjärjestö PLO.^[22]

Kesäkuussa 1979 Carter solmi Neuvostoliiton kanssa SALT II -aserajoitussopimuksen. Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin Yhdysvaltain senaatti ei ratifionut sopimusta, mutta käytännössä maat panivat sopimuksen täytäntöön seuraavien vuosien aikana.^[23] Afganistanin tapahtumien johdosta Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980.^[24]

Carterin virkakauden loppua varjostivat Yhdysvaltain Iranissa sijaitsevan Teheranin-suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys.^[4] Kriisi romahdutti Carterin kansansuosion ja edesauttoi hänen vaalitappiotaan seuraavissa presidentinvaaleissa.^[25] Iran ja Yhdysvallat pääsivät sopimukseen panttivankien vapauttamisesta 19. tammikuuta 1981, jolloin Carterin virkakautta oli jäljellä enää vajaa vuorokausi. Vapautetut yhdysvaltalaiset lähtivät Teheranista seuraavana päivänä pian sen jälkeen, kun uusi presidentti Ronald Reagan oli aloittanut virassaan. Carter tapasi vapautetut Wiesbadenissa Länsi-Saksassa ja sanoi Iranin syyllistyneen ”uskomattomaan raakuuteen” panttivankeja kohtaan, mikä kuohutti yhdysvaltalaisten mieliä.^[26]

Carteria on syytetty poliittisesta ja sotilaallisesta tuesta Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jolloin kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli.^[27] Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n avulla sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun.^[28] Carterin hallinto antoi myös merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle ainakin vuoteen 1980 asti.^[29]

Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".^[30]

Hävittyään uudelleenvalinnan Ronald Reaganille Carter on keskittynyt erilaisiin ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyyshankkeisiin, etupäässä vuonna 1982 perustetun Carter Centerin kautta. Se muun muassa valvoo vaaleja etupäässä Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa sekä osallistuu erilaisiin terveyskampanjoihin kehitysmaissa.

Carter vieraili Kuubassa toukokuussa 2002, jossa hän tapasi Fidel Castron ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkeen.^[31]

Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002 työstään rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi sekä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseksi.^[32]

Maaliskuussa 2004 Carter tuomitsi jyrkästi George W. Bushin ja Tony Blairin ajaman, sanojensa mukaan "valheisiin ja vääriin tulkintoihin perustuvan", Irakin sodan.

Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Palestine: Peace Not Apartheid Carter syytti Israelia palestiinalaisten maiden kolonisaatiosta ja piti sitä tärkeimpänä esteenä Lähi-idän rauhalle. Hän vertasi myös Israelin toimia Etelä-Afrikan apartheidiin.^[33]

Vuonna 2007 Jimmy Carter väitti CNN-televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat kiduttaa sotavankejaan.^[34]

Vuonna 2014 Carter sanoi, ettei käytä sähköpostia, sillä hän uskoo NSA:n vakoilevan häntä. Hän pitää maansa tiedustelupalvelujen suhtautumista tarkkailun oikeutukseen äärimmäisen vapaamielisenä.^[35]

Carter kärsi vuonna 2015 maksasyövästä, joka levisi myös aivoihin. Joulukuussa hän kertoi aivosyöpänsä kadonneen, mutta hoitoja jatketaan edelleen.^[36]

Syvästi uskonnollinen Carter toimi poliittisen uransa jälkeen pyhäkoulun opettajana.^[37]

Yhdysvaltain presidentin toimessa olleista Jimmy Carter on ollut pisimpään eläkkeellä: 43 v 296 vrk^[38] ja myös pitkäikäisin: 100 v 42 vrk.^[39] Hän on ensimmäinen Yhdysvaltain presidenttinä toiminut henkilö, joka on elänyt satavuotiaaksi.^[40][41]

18. helmikuuta 2023 uutisoitiin Carterin siirtyneen omasta tahdostaan saattohoitoon kotiinsa useiden sairaalassa vietettyjen hoitojaksojen jälkeen.^[42][43] Elokuussa 2024 Carter kuitenkin sanoi yrittävänsä elää niin kauan, että pääsee äänestämään Kamala Harrisia marraskuun presidentinvaaleissa.^[44][45]

Carter jäi leskeksi 19. marraskuuta 2023.^[46]

Jimmy Carter on kertonut nähneensä UFO:n lokakuussa 1969. Myöhemmin tähtitieteilijät totesivat kuitenkin, että kyseessä oli todennäköisesti Venus-planeetta.^[47] Kuvernöörinä ollessaan Carteria pyydettiin tekemään raportti näkemästään, minkä hän tekikin vuonna 1973. Vuonna 2023 Brian Dunningin The UFO Movie THEY Don't Want You to See -dokumentissa havainnon todetaan olleen bariumpilvi.^[48] Jälkeenpäin Carter on sanonut, että ei enää koskaan tee pilaa ihmisistä, jotka sanovat nähneensä tunnistamattoman lentävän esineen.^[49] 30. huhtikuuta 1977 arvostettu The Washington Post julkaisi aiheesta jutun etusivullaan, tosin kertoen virheellisesti tapauksen sattuneen vuonna 1973. Aihe oli esillä useissa medioissa 1970-luvulla. Havainnon todennäköinen selitys Venukseksi julkaistiin The Washington Postin artikkelissa 9. toukokuuta 1977.^[50]

• USS Jimmy Carter, Yhdysvaltain laivaston sukellusvene

• Kantola, Markus: Jakautunut kansakunta: Yhdysvaltojen poliittinen historia Richard Nixonista Barack Obamaan. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-419-8

• Howard Norton & Bob Slosser: Jimmy Carter: hämmästyttävä nousu huipulle. (1. p) Suomentanut Alpo Hiltunen, tarkistukset: Pentti Ruuskanen. Junior-kustannus, 1977. ISBN 951-823-000-5
• Iloniemi, Jaakko: ”Jimmy Carter, hyvä huono-onninen presidentti”, Vallan käytävillä, s. 48–60. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24120-2

• Biography The Nobel Foundation
• President Jimmy Carter Authors New Bible Book, Answers Hard Biblical Questions