Kolumbia

Pääartikkeli: Kolumbian maantiede

Kolumbia sijaitsee Etelä-Amerikan luoteisosassa rajautuen pohjoisessa Karibianmereen ja lännessä Tyyneenmereen. Kolumbia on pinta-alaltaan 1 138 910 neliökilometriä, johon luetaan mukaan myös saaret sekä vesialueet. Maapinta-alaa Kolumbialla on yhteensä 1 038 700 neliökilometriä. Kolumbian naapurivaltioita ovat Ecuador ja Peru etelässä, Brasilia ja Venezuela idässä ja Panama lännessä. Kolumbialla on 3 208 kilometriä rantaviivaa, ja se on Etelä-Amerikan ainoa valtio, jota rajaavat sekä Karibianmeri että Tyynimeri.^[5]

Kolumbia voidaan jakaa neljään maantieteellisesti erilaiseen alueeseen. Maalla on ensinnäkin rannikkokaistaletta sekä Karibianmeren että Tyynenmeren rannalla. Karibian rannikon Panaman kannaksesta erottaa suoalue. Maan keskiosan ylängön puolestaan muodostaa Andien kolme rinnakkaista vuorijonoa. Näistä erillään on lisäksi Karibianmeren rannalla oleva Sierra Nevada de Santa Marta, jossa on Kolumbian korkein huippu Pico Cristóbal Colón.^[5] Andit jakautuvat Nudo de los Pastosin kohdalla Tyynenmeren rannikon suuntaisesti kulkevaan Cordillera Occidentaliin ja lounaasta koilliseen kulkevaan Cordillera Centraliin, joka jakautuu edelleen Macizo Colombianossa Cordillera Orientaliin. Cordillera Central on näistä korkein, ja sen korkein kohta on 5 750 metriin kohoava Nevado del Huila.^[6]

Kolmas alue käsittää vuoristojen välissä sijaitsevat laaksot sekä alankoalueet, joissa asuu suurin osa maan väestöstä. Kolumbian itäinen osa, joka peittää yli puolet maan pinta-alasta. Sen pohjoisosa on llanos-nimellä tunnettua savannia ja eteläosa Amazonin sademetsää.^[7]

Kolumbiassa virtaa yli 20 000 kilometriä jokia, joista yli 18 000 kilometriä on purjehduskelpoista.^[7] Tärkein joki on Magdalena, joka virtaa melkein 1 600 kilometriä Andeilta Karibianmereen. Se kulkee pitkin Cordillera Centralin ja Cordillera Orientalin välistä painannetta. Sen valuma-alue käsittää neljänneksen maan pinta-alasta, ja sen sivujokiin kuuluu muun muassa Cauca. Muita Karibianmereen virtaavia jokia ovat Sinú ja Atrato. Tyyneenmereen virtaavat joet ovat pääosin lyhyitä, mutta jyrkästi laskeutuivia. Itäosan joet puolestaan kuuluvat joko Orinocon tai Amazonin vesistöihin.^[8]

Vaikka Kolumbia sijaitseekin kokonaan tropiikissa, tekevät maan suuret korkeuserot ilmastosta vaihtelevaa. Kolumbian asutut alueet jaetaan yleensä kolmeen ilmastolliseen alueeseen: kuuma (tierra caliente) alle 900 metrissä, lauhkea (tierra templada) 900–2 000 metrissä ja kylmä vyöhyke (tierra fría) 2 000–3 500 metrissä. Pääkaupunki Bogotán olosuhteet ovat tyypilliset kylmälle vyöhykkeelle. Bogotássa, joka sijaitsee 2 630 metrin korkeudella, keskimääräiset päivälämpötilat ovat 20 asteen ja yölämpötilat 10 asteen paikkeilla. Pilvisyys lisääntyy iltapäiväksi, ja sadekuurot ovat yleisiä.^[7]

Kolumbian kosteimmat alueet ovat Amazonin sademetsät, Tyynenmeren pohjoisrannikko ja Magdalenan laakson keskiosat, joissa sadanta on yli 2 500 millimetriä ja vuoden keskilämpötila on 23 astetta. Tyynenmeren etelärannikolla ja Karibianmeren rannikolla vallitsee monsuuni, josta on erotettavissa yksi tai useampi kuivakuukausi. Llanosilla ja Magdalenajoen yläjuoksulla on tyypillistä savannia, jolla on selkeä kuiva- ja sadekausi. Kuivakausi on marraskuusta huhtikuulle ja sadekausi toukokuulta lokakuulle. Sadanta on 1 000 – 1 800 millimetriä. Karibianmeren rannikon koillisosassa on kuivempaa savannia, jolla sataa 760 millimetriä vuodessa ja keskilämpötila on yli 27 astetta.^[9]

Vuoristoalueilla 3 000 – 4 000 metrin välissä keskilämpötila on alle 10 astetta, ja ilmasto on sumuinen, tihkusateinen, pilvinen ja tuulinen. Yli 4 600 metrissä tavataan jo pysyvää lumipeitettä.^[9]

Kolumbiassa on 55 suojelualuetta^[10] jotka peittävät yhteensä yli 9 miljoonan hehtaarin alueen.^[11] Maassa on pinta-alaan nähden enemmän kasvi- ja eläinlajeja kuin missään muualla maailmassa, ja luonnon monipuolisuus jää toiseksi ainoastaan Brasilialle. Kolumbiassa on määritetty yli 130 000 kasvilajia, yli 450 nisäkäslajia, 1 800 lintu- ja 600 sammakkolajia, sekä yli 35 000 hyönteislajia.^[10][11]

Andeilla, missä luonto on monimuotoisinta, on myös väestön tiheys suurin. Niinpä metsät ja kosteikot ovat pirstaloituneet. Yli puolet alueen sammakkoeläimistä on uhanalaisia. Suuri hedelmiä syövä lintu, kolumbiansaku, elää enää neljällä metsäalueella, ja välillä sen luultiin jo kuolleen sukupuuttoon. Muita Andien uhanalaisia lajeja ovat silmälasikarhu ja andienkondori.^[12]

Unescon maailmanperintöluettelossa on Kolumbiasta kuusi kohdetta. Niistä kaksi on luontokohteita: Los Katíoksen kansallispuisto ja Malpelosaaren eläimistön ja kasviston rauhoitusalue. Kulttuurikohteita ovat Cartagenan satama, linnoitukset ja muistomerkit, San Agustínin arkeologinen puisto, Santa Cruz de Mompoxin historiallinen keskusta ja Tierradentron arkeologinen kansallispuisto.^[13]

Lisäksi Kolumbiassa on useita muitakin kansallispuistoja.^[14] Karibianmeren rannikolla matkailijoiden suosiossa ovat Tayronan kansallispuisto ja Corales del Rosarion kansallispuisto Cartagenan lähellä. Playa Blancasta tehdään näihin veneretkiä. El Cocuyn kansallispuistossa on lumihuippuisia vuoria, Iguaquen kansallispuisto on matalampaa seutua, mutta lähempänä Bogotaa. Los Nevadosin kansallispuisto houkuttelee tulivuorillaan ja Amacayacun kansallispuisto oikealla sademetsällä.^[15]

Kuitenkin arviolta 10 kansallispuistoa sijaitsee sissien toiminta-alueiden lähettyvillä eivätkä ole turvallisia turisteille. Lisäksi joidenkin kansallispuistojen alueilla harrastetaan huumeiden viljelyä, laitonta karjataloutta, puunkaatoa, kaivostoimintaa ja salametsästystä.^[16]

Pääartikkeli: Kolumbian historia

Ennen eurooppalaisten tuloa nykyisen Kolumbian alueella asui lukuisia intiaanikansoja ja -heimoja. Vanhimmat todisteet asutuksesta on 20 000 eaa., ja ensimmäiset maanviljelykulttuurit syntyivät 2000 eaa. mennessä. Kolumbian alueella ei kuitenkaan kehittynyt yhtä vahvaa kulttuuria, mutta arawakit, karibit ja chibchat olivat keskeisimmät intiaaniryhmät. He viljelivät jukkia alangoilla, maissia keskikorkeuksilla ja perunaa vuoristoissa.^[17]

Vuoteen 1500 mennessä chibchat olivat eriytyneet kahdeksi kansaksi, muiscoiksi ja taironoiksi, jotka olivat alueen kehittyneimmät kansat.^[17] Alueen kansoille yhteistä oli kylien tiheät asutukset, järjestäytynyt uskonto, luokkajaot sekä matrilineaarinen vallanperimys.^[18]

Espanjalaiset purjehtivat Kolumbian pohjoisrannikkoa pitkin 1500-luvun alussa, mutta ensimmäinen pysyvä eurooppalaisasutus Santa Marta perustettiin vuonna 1525. Kaikki merkittävimmät siirtomaakaupungit oli perustettu jo 1530-luvun loppuun mennessä ja Kolumbia kokonaisuudessa vuosisadan puolivälissä.^[19] Alueelle tuli kolmenlaisia espanjalaisia: Konkistadorit pyrkivät rikastumaan itse, hallintomiehet pyrkivät vahvistamaan Espanjan imperiumin valtaa ja omaisuutta ja papisto pyrki käännyttämään alkuperäisväestöä kristinuskoon ja hankkimaan kirkolle omaisuutta.^[20]

Siirtomaa-aika alkoi käytännössä vuonna 1549, kun Santa Fe de Bogotáan perustettiin hallintokeskus audiencia, joka alistettiin Perun varakuningaskunnan alle. Alkuperäisasukkaiden väkiluku väheni selvästi ensimmäisten vuosikymmenien aikana eurooppalaisten tuomien tautien ja asettamien taloudellisten vaatimusten takia. Väkiluku kääntyi kuitenkin kasvuun 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa, mutta alkuperäiskansojen kulttuuri hävisi nopeasti akkulturaation ja seka-avioliittojen takia. Talous perustui pitkälti kaivosteollisuuteen ja maanviljelyyn. Alueelle tuotiin orjia, ja myös alkuperäisasukkaita kohdeltiin kuin orjia. Heidät alistettiin encomienda-järjestelmän alle.^[21]

Vuonna 1717 Santa Fe de Bogotasta tehtiin Espanjan Uuden-Granadan varakuningaskunnan pääkaupunki, mihin kuuluivat nykyisten Venezuelan, Ecuadorin ja Panaman alueet. Bogotá oli yksi Espanjan kolmesta Uuden maailman hallintokeskuksesta.^[22][23] Uusi varakuningaskunta alkoi nopeasti muuttaa Kolumbian taloudellista ja poliittista ilmapiiriä. Etelä-Amerikassa syntyneet espanjalaiset nousivat keskeisiin asemiin. Varakuningas Antonio Caballero y Góngora toi 1700-luvun lopulla koulutuksellisia uudistuksia, ja monet tulevat kapinajohtajat saivat oppinsa uuden järjestelmän ansiosta.^[21]

Bogotán asukkaat perustivat ensimmäisen Espanjan valtaa haastaneen neuvoston 20. heinäkuuta 1810. Itsenäisyys julistettiin vuonna 1813 ja vahvistettiin vuonna 1819, kun Simón Bolívar löi Espanjan joukot Boyacássa. Varakuningaskunnan alueista muodostettiin Suur-Kolumbian tasavalta, johon kuuluivat Kolumbian lisäksi nykyisten Ecuadorin, Venezuelan ja Panaman alueet. Sen presidentiksi valittiin Bolívar ja varapresidentiksi toinen itsenäisyystaistelija Francisco de Paula Santander. Bolívarin ja Santanderin välille syntyi erimielisyyksiä ja kaksi kilpailevaa puoluetta vuonna 1849. Bolívarin tukijoista syntyi myöhemmin konservatiivipuolue, joka tuki vahvaa keskusvaltaa, liittoa katolisen kirkon kanssa ja rajoitettua äänioikeutta. Santarderin tukijoista syntyivät liberaalit, jotka halusivat hajauttaa hallintoa, saattaa koulutuksen valtion alaisuuteen ja laajentaa äänioikeutta.^[22][23]

Vuosien 1829 ja 1830 aikana Suur-Kolumbian tasavalta hajosi kolmeen osaan: Venezuelaan, Ecuadoriin ja Uuteen-Grenadaan, johon kuuluivat Kolumbia ja Panama sekä pieniä osia nykyisistä Venezuelasta ja Ecuadorista. Uudesta-Grenadasta tuli vuonna 1863 Kolumbian yhdysvallat, ja 1886 se sai nykyisen nimensä Kolumbian tasavalta.^[22][23]

Maassa säilytettiin siviilivalta ja pidettiin säännöllisiä ja vapaita vaaleja. Liberaalien valta 1861–1885 jakoi maan yhdeksään suvereeniin osavaltioon, ja kirkko erotettiin valtiosta. Vuonna 1885 alkanut konservatiivien 45-vuotinen valtakausi palautti valtaa keskushallinnolle, ja kirkon vaikutusvalta palautettiin.^[23]

Vuosien 1899–1903 välillä käydyssä tuhannen päivän sodassa liberaalien ja konservatiivien välillä kuoli arviolta 120 000 ihmistä. Yhdysvallat tuki Panaman itsenäistymistä Kolumbiasta vuonna 1903 kanavahanketta silmällä pitäen.^[23]

Talouden modernisoituminen 1900-luvun alussa johti kaupungeissa uusien, parempia oikeuksia vaatineiden yhteiskuntaluokkien syntyyn. Kasvava äänestäjäkunta kaupungeissa suosi yhteiskuntamuutoksia puoltavia poliitikkoja. Liberaalit onnistuivat hyötymään tästä kehityksestä paremmin, varsinkin vuosina 1934–1938 presidenttinä toimineen liberaalin Alfonso López Pumarejon kaudella. López uudisti radikaalisti maataloutta, koulutusta ja verotusta. Uudistusten seurauksena kahvista saadut tulot ja viennin määrä kasvoivat ja teollistuminen ja talouskasvu saivat vauhtia.^[24]

Lópezin seuraaja Eduardo Santos oli maltillisempi liberaali, joka sai jonkinlaista tukea myös konservatiiveilta. Kautensa loppupuolella Santos kiinnitti huomionsa suhteisiin katoliseen kirkkoon ja Yhdysvaltoihin. Hänen jälkeensä López, joka valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 1942, ei onnistunut enää toisella kaudellaan viemään läpi suuria uudistuksia konservatiivien ja oikeistoliberaalien vastustuksen vuoksi. Oikeistolainen Laureano Gómez hyödynsi Lópezin heikkoa asemaa ja teki Lópezia ja hänen perhettään kohtaan rajuja henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden vuoksi hän joutui vuonna 1944 vankilaan, mikä sai aikaan mellakoita Bogotássa. López joutui vuonna 1944 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen kohteeksi jääden vallankaappaajien vangiksi muutamaksi päiväksi. López menetti arvovaltansa, ja erosi presidentinvirastaan vuonna 1945. Liberaalipuolue pirstaloitui, ja maltillinen konservatiivi Mariano Ospina Pérez voitti vuoden 1946 vaalit.^[24]

Ospina yritti liennyttää kasvavaa poliittista jännitystä koalitiohallituksen avulla. Se ei onnistunut, ja maaseudulla puhkesi liberaalien ja konservatiivien välille joitain väkivaltaisia yhteenottoja.^[25] Populisti-liberaalipoliitikko Jorge Gaitánia pidettiin vahvana presidenttiehdokkaana, mutta hänet murhattiin Bogotássa vuonna 1949. Väkijoukko lynkkasi ampujan, ja syntyneessä El Bogotazon mellakassa kuoli arviolta 2 000 ihmistä. Väkivaltaisuudet kiihtyivät myös maaseudulla.^[26]

Pääartikkeli: La Violencia

Ospinan hallitus muutti El Bogotazon mellakan jälkeen politiikkaansa ankarammaksi ja kielsi ensin julkiset kokoontumiset maaliskuussa, erotti liberaalit kuvernöörit ja sulki lopulta armeijan voimin kongressin marraskuussa 1949. Liberaalit eivät asettaneet ehdokastaan seuraaviin vaaleihin, jolloin äärikonservatiivi Gómez valittiin vuonna 1950 presidentiksi.^[26]

Gómez hankki itselleen laajat valtuudet ja vähensi kansalaisten vapauksia hillitäkseen kasvavia väkivaltaisuuksia ja sen mahdollisuuden varalta, että liberaalit saattaisivat päästä takaisin valtaan. 1930-luvulla säädetyt työvoimalait peruttiin, itsenäiset ammattiliitot hajaannutettiin, kongressivaalit pidettiin ilman oppositiota, lehdistöä sensuroitiin, tuomioistuimia piti hallussaan toimeenpanovalta, ja uskonnonvapaus joutui koetukselle kun väkijoukot hyökkäsivät protestanttisiin kappeleihin. Gómez keskitti sorron varsinkin liberaaleja vastaan leimaten heidät kommunisteiksi. Väkivallan huipulla kuoli arviolta 1 000 ihmistä kuukaudessa.^[26]

Maltillisten konservatiivien ja liberaalien tukeman kenraali Gustavo Rojas Pinilla kaappasi vallan vuonna 1953. Rojasin ensimmäinen tavoite oli päättää väkivaltaisuudet lupaamalla armahduksen ja hallituksen tukea niille jotka laskisivat aseensa. Tuhannet suostuivatkin tarjoukseen, ja vallankaappauksen jälkeen tilanne oli useiden kuukausien ajan rauhallinen. Rojas siirsi poliisin tehtävät asevoimille, v��hensi sensuuria ja vapautti poliittisia vankeja, aloitti laajoja julkisia rakennusurakoita vähentämään työttömyyttä ja siirsi verotaakkaa rikkaammille. Uudistukset toteutettiin kuitenkin huonosti, eikä niillä ollut suurta vaikutusta.^[27]

Rojasin hallinto menetti tukensa ensimmäisen vuoden aikana. Väkivaltaisuudet maaseudulla kiihtyivät uudelleen vuoden 1953 loppua kohden. Rojas ryhtyi tiukkoihin vastatoimiin, ja hallinto jarrutti yhteiskunnallisia uudistuksia, kiristi sensuuria ja lakkautti maan suurimpia sanomalehtiä. Hallitus korruptoitui, jonka lisäksi taloudellinen tilanne huononi kahvin hinnan laskun vuoksi ja hallituksen toimien vuoksi. Väkivaltaisuudet kiihtyivät, ja niitä yritettiin tukahduttaa yhä kovemmin keinoin.^[27]

Vuoden 1957 alussa suurin osa järjestäytyneistä ryhmistä vastusti Rojasin hallintoa. Konservatiivi- ja liberaalijohtajat olivat neuvotelleet vuoden 1956 alusta lähtien maltillisten konservatiivien tukiessa Rojasia vuoteen 1957 asti. Kaikki osapuolet allekirjoittivat sopimuksen vuonna 1957 luoden Kansallisen rintaman yhteishallituksen.^[27] Sopimus vahvisti vallanjaon puolueiden välillä ja päätti La Violencian. Presidentinvaalit pidettäisiin säännöllisesti neljän vuoden välein liberaalien ja konservatiivien välillä, ja molemmilla puolueilla olisi tasa-arvoiset asemat vaaleissa ja muissa viroissa.^[22] Rojas yritti vielä pysyä vallassa, mutta joutui eroamaan ja lähtemään maanpakoon mielenosoittajien ja armeijan johtohenkilöiden vaatiessa hänen eroaan. Seuraavaksi presidentiksi valittiin vuonna 1958 liberaali Alberto Lleras Camargo.^[27]

Vuodesta 1948 vuoteen 1958 kestänyt La Violencia vaati yli 200 000 ihmisen hengen.^[26]

Pääartikkeli: Kolumbian sisällissota

La Violencia vaihtui 1960-luvun puoliväliin mennessä hallituksen ja kommunistisen väliseksi sisällissodaksi, kun Kansallisen rintaman yhteishallitus sulki pois muut puolueet. Kansallista rintamaa vastaan syntyivät vuonna 1965 vasemmistolainen Kansallinen vapautusarmeija (ELN) ja maolainen Kansan vapautusarmeija (EPL). Seuraavana vuonna syntyi Vallankumouksellisen Kolumbian asevoimat (FARC) ja vuonna 1971 Demokraattinen allianssi (M-19).^[28]

Kansallista rintamaa vastaan perustettiin 1960-luvun alussa Rojas Pinillan johtama vasemmistolainen oppositiopuolue ANAPO, josta tuli virallinen puolue vuonna 1971. Puolueen suosio alkoi heikentyä 1970-luvulla, varsinkin Rojasin kuoleman jälkeen vuonna 1975. Kansallisesta rintamasta luovuttiin vuonna 1974 ja poliittista järjestelmää vapautettiin sissiliikkeiden suosion vähentämiseksi.^[29]

Konservatiivipresidentti Belisario Betancur neuvotteli rauhan FARCin ja M-19:n kanssa vuonna 1984 ja vapautti monet niiden vangituista jäsenistä. ELN hylkäsi sopimuksen ja M-19 jatkoi taistelua seuraavana vuonna. Marraskuussa 1985 M-19 valtasi oikeustalon Bogotássa, ja armeijan vapauttaessa sen sai 115 ihmistä surmansa, joista 11 oli korkeimman oikeuden tuomareita. Hallitus ja M-19 solmivat uuden rauhan maaliskuussa 1989 ja M-19:n jäsenet palasivat siviilielämään. M-19 osallistui puolueena uuden perustuslain laadintaan. Rauha FARCin kanssa ei pitänyt, ja se jatkoi taistelua vuonna 1990, kun 2 000–3 000 sen aseista luopunutta jäsentä oli murhattu.^[22]

Kolumbiasta tuli 1970- ja 1980-luvuilla maailman suurin huumeiden tuottaja- ja salakuljettajamaa, ja suuret huumekartellit saivat maassa paljon vaikutusvaltaa. 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa kartellit rahoittivat lukuisia valtion virkamiehien, tuomarien ja poliitikkojen murhia.^[28] Huumekartellit tappoivat maan oikeusministerin Rodrigo Lara Bonillan vuonna 1984, jonka jälkeen toimia niitä vastaan kiihdytettiin.^[23][30] Vuonna 1989 kartellit tappoivat sekä liberaalien että isänmaallisen unionipuolueen presidenttiehdokkaat.^[23] Poliisi surmasi vuonna 1989 José Gonzalo Rodríguez Gachan, joka oli yksi maan merkittävimmistä huumeparoneista. Vuonna 1993 Medellínin kartellin johtaja Pablo Escobar surmattiin hänen paetessaan poliisin erikoisjoukkojen pidätystä. Calin kartellin johtajat vangittiin vuosina 1995–1996.^[30]

Uusi perustuslaki tuli voimaan vuonna 1991. Se laillisti avioeron ja kielsi maan kansalaisten luovuttamisen ulkomaille tuomittavaksi, sekä takasi alkuperäiskansojen oikeudet, muttei vastannut niiden maavaatimuksiin.^[23] Kuitenkin vuodesta 1997 lähtien Kolumbian kansalaisten luovutus ulkomaille on ollut mahdollista.^[28] Konservatiivi Andrés Pastrana Arango valittiin presidentiksi vuonna 1998. Hän aloitti neuvottelut sissiryhmien kanssa ja myönsi FARCille maan kaakkoisosasta noin 51 000 neliökilometrin kokoisen suoja-alueen, jonne armeijalla ei ollut asiaa. Rauhanneuvottelut etenivät katkottaisesti, mutta päättyivät 20. helmikuuta 2002, kun FARC kaappasi lentokoneen. Pastrana määräsi maan eteläosan sotatilaan kun sissit kiihdyttivät hyökkäyksiään.^[23]

Pastranan ja Bill Clintonin hallintojen käynnistämä huumeiden salakuljetuksen kitkemiseen tähtäävä Plan Colombia^[31] sai vuonna 2000 Yhdysvalloilta miljardi dollaria tukea.^[23] FARC pystyi silti laajentamaan kokaiinin tuotantoansa, eivätkä Kolumbian väkivaltatilastot parantuneet. Sitoutumaton Álvaro Uribe voitti vuoden 2002 vaalit luvaten kovaa linjaa sissejä vastaan. Oikeistolainen AUC teki joulukuussa 2003 rauhan Kolumbian hallinnon kanssa, ja järjestön sotilaat saatiin seuraavan vuoden aikana laskettua aseista.^[32] Uriben hallinto oli käytännössä suostunut suurimpaan osaan AUC:n vaatimuksista.^[33]

Vuonna 2005 perustuslakia muutettiin toisen presidentinkauden sallimiseksi, ja Uribe aloitti seuraavan kautensa vuonna 2006.^[22] Uribe onnistui ajamaan FARCin ahtaalle mutta vuonna 2008 tapahtui alueellinen selkkaus, kun Kolumbian asevoimat ylittivät Ecuadorin rajan hyökätäkseen FARCin tukikohtaan.^[32] Kolumbia tappoi Ecuadorissa FARCin Raúl Reyesin. Ecuador syytti Kolumbiaa alueellisen koskemattomuutensa loukkaamisesta ja lähetti joukkojaan Venezuelan kanssa Kolumbian rajoille.^[34]

Uribe ei voinut perustuslain takia enää hakeutua kolmannelle kaudelleen, ja vuoden 2010 presidentinvaalit voitti maan puolustusministerinä toiminut Juan Manuel Santos. Kolumbian hallinto aloitti Norjassa elokuussa 2011 rauhanneuvottelut FARCin kanssa. Niitä jatkettiin lokakuussa Havannassa. FARC ilmoitti alkuun yksipuolisesta tulitauosta, mutta se kaatui viimeistään tammikuussa 2013. Rauhanneuvottelut jatkuivat kuitenkin samaan aikaan, mutta monet konservatiivit, kuten entinen presidentti Uribe, kritisoivat Santosin politiikkaa. Santos voitti kuitenkin täpärästi vuoden 2014 vaalit.^[32] Hänen vastaehdokkaanaan oli Óscar Iván Zuluaga, joka olisi ryhtynyt koviin toimiin FARCia vastaan ja keskeyttänyt rauhanneuvottelut FARCin kanssa.^[35]

Hallitus ja FARC ottivat jälleen askeleita lähemmäksi rauhaa syyskuussa 2015, kun osapuolet pääsivät sopuun muun muassa totuuskomission perustamisesta ja korvauksista sodan uhreille.^[36] Hallitus ja Farc solmivat rauhansopimuksen Havannassa elokuussa 2016. Lokakuussa järjestetyssä kansanäänestyksessä niukka enemmistö äänesti rauhansopimusta vastaan.^[37][38] Jatkoneuvotteluissa marraskuussa solmittu sopimus hyväksyttiin kongressissa. Siihen oli tehty monia opposition vaatimia muutoksia. Lopullisesti Kolumbian hallitus ilmoitti 15. elokuuta 2017, että FARCia vastaan käyty konflikti oli päättynyt, kun järjestön loputkin asekätköt oli luovutettu YK:n edustajille. FARCista muodostettiin perinteinen puolue, jolle luvattiin 10 paikkaa kongressista vuoteen 2026 saakka.^[32]

Santosin jälkeen presidentiksi valittiin Iván Duque vuonna 2018.^[39]

Kolumbia on tasavalta, jonka presidentti ja varapresidentti valitaan vuoden 1991 perustuslain mukaisesti vaaleilla neljän vuoden kaudeksi. Presidentti toimii sekä valtion- että hallituksen päämiehenä.^[1] Vuonna 2015 presidentin valtakausi rajoitettiin uudestaan yhteen kauteen. Presidentti Álvaro Uribe oli vuonna 2004 saanut aikaan perustuslain lisäyksen, joka salli useamman virkakauden.^[40]

Kolumbiassa on kaksikamarinen parlamentti eli Kolumbian kongressi, joka on jaettu senaattiin ja edustajainhuoneeseen. Vuoden 2018 parlamenttivaaleissa valittiin senaattiin 108 ja edustajainhuoneeseen 172 paikkaa. Aiemmasta poiketen vuoden 2016 rauhansopimuksen perusteella entisen sissiryhmittymän puolueelle FARC:lle luvattiin viisi paikkaa sekä senaattiin että edustajainhuoneeseen. Lisäksi presidentinvaalien toiseksi sijoittunut sai paikan senaatista ja tämän varapresidenttiehdokas edustajainhuoneesta.^[41] Edustajainhuoneen 163 paikkaa ratkaistaan suhteellisella vaalitavalla, kaksi paikkaa on luvattu afrokolumbialaisille ja yksi paikka alkuperäisasukkaiden edustajalle. Alkuperäisasukkailla on kaksi edustajaa senaatissa.^[42]

Kolumbian puoluekenttää hallitsi pitkään kaksi puoluetta, konservatiivit ja liberaalit. Vuoden 1991 perustuslain uudistusten jälkeen puoluekenttä alkoi hajota, ja puolueiden määrä kasvoi vuosikymmenessä lähes tuhanteen. Puolueen perustamiselle asetettiin lisää vaatimuksia vuonna 2003, ja vuonna 2018 kongressiin pääsi 13 puoluetta. Poliittinen kenttä on kuitenkin hajanainen, ja puolueet ovat usein keskittyneet caudillon ympärille. Vuoden 2018 vaalit voittanut Demokraattinen keskusta on esimerkiksi varsin vahvasti entisen presidentin Álvaro Uriben puolue.^[43]

Kolumbian 52 vuotta kestänyt sisällissota päättyi vuoden 2016 rauhansopimukseen, mikä on parantanut maan väkivaltatilannetta, mutta toisaalta maassa on edelleen monia väkivaltaisia ryhmittymiä.^[44] Osissa maata tapahtui vuonna 2019 siviileihin kohdistuneita vakavia välikohtauksia, joissa oli osallisena ELN, FARC:n toisinajattelijoita ja uusia puolisotilaallisia ryhmittymiä.^[45] Huumekartelli Clan del Golfolla on puolestaan merkittävä asema 20 departementissa.^[44] Vuoden 1985 jälkeen peräti 8,1 miljoonaa kolumbialaisista on joutunut muuttamaan kotoaan.^[45]

Kolumbia on alueellisesti jakautunut valtio, ja varsinkin perifeerisillä alueilla pitkään jatkunut aseellinen konflikti aiheuttaa ongelmia. Valtiovalta ei ole erityisen kiinnostunut syrjäseuduista, joilla erilaiset toimijat taistelevat vallasta. Erityisesti maanviljelijät, afrokolumbialaiset ja alkuperäisasukkaat kärsivät taisteluista.^[46]

Kolumbia on 2010-luvulla edistänyt tuntuvasti HLBT-ihmisten asemaa: vuonna 2015 annettiin mahdollisuus vaihtaa sukupuoltaan virallisissa dokumentissa ilman oikeuden päätöstä, samana vuonna perustuslakituomioistuin päätti, ettei adoptioita voi kieltää seksuaalisen suuntautumisen takia, ja vuonna 2016 annettiin oikeus samaa sukupuolta oleville mennä naimisiin.^[45] Vaikka paperilla HLBTI-oikeudet ovat Kolumbiassa latinalaisen Amerikan parhaita, maa on Brasilian jälkeen HLBTI-ihmisille alueen toiseksi väkivaltaisin maa.^[47] Vuosina 2013–2018 tehtiin Diversan raportin mukaan 465 HLBTI-ihmisen murhaa, joista 148:ssa motiivi oli uhrin seksuaalinen suuntautuminen.^[48]

Vaikka sananvapaus taataankin vuoden 1991 perustuslaissa, vapauden toteuttaminen ei ole täysin mahdollista. Vaikka järjestelmällinen ahdistelu ja väkivalta on vähentynyt, toimittajiin kohdistuu silti jatkuvaa uhkaa.^[49] Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan Kolumbia oli edelleen vuonna 2019 läntisen pallonpuoliskon vaarallisimpia maita toimittajille. Erityisesti ympäristö-, konflikti- ja korruptioasioita käsitteleviin toimittajiin kohdistuu järjestelmällistä häirintää, pelottelua ja väkivaltaa.^[50]

Pääartikkeli: Kolumbian departementit

Kolumbia jaetaan vuoden 1991 perustuslain mukaisesti 32 departementtiin sekä pääkaupunkialueeseen. Pääkaupunkialue on hallinnollisesti riippuvainen Cundinamarcan departementista. Departementit jaetaan edelleen kuntiin.^[28][51] Vuonna 2019 Kolumbiassa oli 1 101 kuntaa ja 20 kunnallishallinnotonta aluetta.^[52]

Kolumbian asevoimat (esp. Fuerzas Militares de Colombia) koostuvat armeijasta, merivoimista, johon kuuluvat merivoimien ilmailutoiminta, merijalkaväki ja rannikkovartiosto, ilmavoimista sekä puolisotilaallisesta poliisista. Puolustusministeriö on vastuussa sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, ja hallinnoi asevoimia sekä poliisia. Presidentti on kuitenkin armeijan ylipäällikkö ja omaa suoran käskyvallan, joten ministeriölle jää ainoastaan hallinnolliset tehtävät.^[28]

Kolumbian asevoimiin kuului vuonna 2016 noin 265 000 sotilasta. Maavoimissa oli 220 500, merivoimissa 30 900 sotilasta ja ilmavoimissa 13 600 sotilasta.^[53] Vuoden 1991 perustuslain mukaan kaikki 18 vuotta täyttäneet ovat asevelvollisia, ja heidän tulee ilmoittautua kaksi vuotta kestävään palvelukseen. Asevoimat koostuvat kuitenkin enimmäkseen köyhästä ja vähän koulutetusta väestöstä, sillä rikkaat voivat ostaa vapautuksen ja opiskelijat saavat sen automaattisesti.^[28]

Vuonna 2016 Kolumbian puolustusmenot olivat 4,9 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Osuus bruttokansantuotteesta oli 1,94 prosenttia. Puolustusmenot ovat laskeneet hieman 2010-luvulla, sillä vuonna 2010 ne olivat 6,2 miljardia dollaria ja 2,42 prosenttia bruttokansantuotteesta.^[53]

Freedom Housen 2022 raportin mukaan Kolumbia on ”osittain vapaa” maa. Kolumbia kuuluu Latinalaisen Amerikan pitkäikäisimpiin demokratioihin, mutta samalla sillä on ikävä historia laajalle levinneellä väkivallalla ja vakavilla ihmisoikeusrikkomuksilla. Julkiset instituutiot ovat puolustelleet äänekkäästi oikeuksiaan tarkastella toimeenpanovallan voimaa, ja maan pääasiallinen vasemmistolainen sissiryhmä allekirjoitti rauhansopimuksen vuonna 2016. Siitä huolimatta Kolumbialla on valtavia haasteita rauhan vakauttamiseksi ja poliittisten oikeuksien ja siviilivapauksien takaamiseksi suurten urbaaneiden alueiden ulkopuolella.^[54]

Kolumbia on vapaa markkinatalous. César Gavirian 1990-luvun alussa suorittamien talousuudistusten seurauksena maahantuontirajoituksia helpotettiin ja useimmat sektorit avattiin ulkomaalaiselle sijoitukselle, vaikkakin maatalous pysyi edelleen suojeltuna. Álvaro Uribe Vélezin hallinto (2002–2010) pyrki pysymään varovaisessa finanssipolitiikassa ja suoritti rajuja taloudellisia muutoksia kuten vero-, eläke- ja budjettimuutoksia. Työttömyysaste oli vuonna 2009 12 prosenttia verrattuna 15,7 prosenttia vuonna 2002. Vuonna 2010 työttömyysasteen arvioitiin olevan 11,2 prosenttia.^[1][22]

Kolumbian vuosien 2002–2007 välinen talouskasvu voidaan liittää kasvaneen turvallisuustilanteen lisäämään ulkomaalaiseen sijoitukseen, talousuudistuksiin öljy- ja kaasusektoreilla, varovaiseen rahapolitiikkaan ja viennin kasvuun. Kansainvälinen talouskriisi kuitenkin vähensi Kolumbian vientiä ja maan talous kasvoi ainoastaan 2,7 prosenttia vuonna 2008 ja väheni 0,8 prosenttia vuonna 2009, mutta elpyi 4,5 prosenttiin vuonna 2010.^[1][22]

Kolumbian vientituotteisiin kuuluu runsaasti maataloustuotteita, energiaresursseja ja mineraaleja. Näitä ovat esimerkiksi kivihiili, kahvi, kupari, smaragdit, kukat, hedelmät, kaasu, kulta, vesivoima, rautamalmi, nikkeli, maaöljy, platina ja hopea. Kolumbialla on Latinalaisen Amerikan suurimmat kivihiili-, neljänneksi suurimmat kaasu- ja kuudenneksi suurimmat öljyvarat. Kolumbialla on Brasilian jälkeen suurimmat vesivoimapotentiaalit.^[28]

Merkittävimmät kahvinviljelyalueet ovat paisojen asuinalueella Caldasin, Quindíon ja Risaraldan departementeissa, joita nimitetään ”kahvinviljelyakseliksi” (esp. Eje cafetero).^[55]

Vuonna 2017 arvioitiin, että Kolumbia tuottaa yli 70 prosenttia maailman kokaiinista.^[56]

Vuonna 2022 arvioitiin 120 000 perheen harjoittavan kokanviljelyä. Monilla alueilla se on ainoa kannattava elinkeino. Kolumbia sai vuosina 2000–2015 Yhdysvalloilta kymmenen miljardia dollaria apua huumekaupan vastaiseen taisteluun. Viljelmiä tuhottiin kasvimyrkyillä, joiden myöhemmin todettiin aiheuttavan syöpää. Viljelijöille luvattiin tukia ammatinvaihtoon, mutta moni pettyi lupauksiin. Vuonna 2022 presidentti Petro julisti uuden ohjelman, jossa kokanviljelijöitä ohjataan asteittain uusien tuottavien viljelykasvien pariin. Hän on myös väläytellyt mahdollisuutta laillistaa kokalehtien käyttö ja viljely.^[57]

Viljelmien tuhoamisesta huolimatta kokapensaan viljelyyn käytetty pinta-ala kasvoi yli kaksinkertaiseksi vuosina 2010–2020, ja satoisampien lajikkeiden myötä tuotantopotentiaali kolminkertaistui.^[58]

Tieliikenne on Kolumbian tärkein liikkumismuoto, ja noin 70 prosenttia rahdista kuljetetaankin teitä pitkin. Kolumbiassa oli vuonna 2005 yhteensä 164 257 kilometriä autotietä josta lähes 70 prosenttia päällystettyä ja hyvässä kunnossa.^[1][28]

Kolumbiassa on 3 802 kilometriä rautatietä. Rautatieliikenne, joka oli ennen rahdin pääkuljetusmuoto, on jäänyt tieverkoston kehityksen seurauksena tieliikenteen varjoon ja käsittääkin nykyään noin neljäsosan rahdin kuljetuksesta. Vaikka Kolumbian junaverkosto yhdistääkin suurimman osan maan tärkeimmästä kaupungeista toisiinsa, käytetään sitä kuitenkin turvallisuusriskien, ylläpidon puutteen ja ylipäätänsä hyvän tieverkoston vuoksi vähän. Matkustajaliikenne keskeytettiin vuonna 1992, mutta aloitettiin uudelleen 1990-luvun lopulla. Kuitenkin vuonna 1999 tehtiin ainoastaan 165 000 junamatkaa verrattuna yli viiteen miljoonaan junamatkaan vuonna 1972. Vuonna 2004 kunnostettiin arviolta 2 000 kilometriä maan rautatieverkostoa.^[1][28]

Satamat käsittelevät noin 80 prosenttia Kolumbian kansainvälisestä rahdista. Maan tärkeimmät satamat ovat Barranquilla, Cartagena ja Santa Marta Karibianmeren rannalla ja Buenaventura ja Tumaco Tyynenmeren rannalla.^[1] Kolumbian sisämaassa on noin 18 000 kilometriä jokia ja vesiteitä joista noin 11 000 kilometriä on jokiveneille purjehduskelpoista. Se onkin sekä matkustaja- että rahtiliikenteen kannalta tärkeä kulkumuoto, joka kuljettaa noin 3,8 miljoonaa tonnia rahtia ja yli 5 miljoonaa matkustajaa vuosittain. Kolumbian hallitus suunnittelee ottavansa tärkeimmät vesitiet tehokkaampaan käyttöön ja maan armeija onkin tehostanut valvontaansa syrjäisemmillä alueilla etelässä ja idässä turvatakseen vesiliikennettä.^[28]

Kolumbiassa on 990 lentokenttää joista on 116 päällysteisiä.^[1] Maassa on 12 kansainvälistä lentoasemaa.^[59] Pääkaupungissa Bogotássa sijaitseva El Doradon kansainvälinen lentoasema on Latinalaisen Amerikan vilkkain.^[28]

Vuonna 2010 Kolumbian väkiluvuksi arvioitiin 44 205 293. Kolumbia on Latinalaisen Amerikan kolmanneksi väkirikkain valtio Brasilian ja Meksikon jälkeen, ja Brasilian jälkeen Etelä-Amerikan toiseksi väkirikkain valtio. Maalta on tapahtunut merkittävää kaupunkeihin kohdistuvaa muuttoliikettä. Vuoden 1951 noin 57 prosenttia kaupunkilaisväestön taso nousi noin 75 prosenttia vuoteen 2005 mennessä.^selvennä Kolumbiassa on noin 30 yli 100 000 asukkaan kaupunkia. Yhdeksässä itäisimmässä departementissa, jotka kattavat yli puolet maasta, asuu ainoastaan kolme prosenttia väestöstä. Arviolta 1,2 miljoonaa kolumbialaista lähti maasta vuosien 2000–2005 välillä turvallisuusongelmien ja työttömyyden vuoksi, pääasiassa Ecuadoriin, Venezuelaan ja Yhdysvaltoihin. Arviolta 3,3 miljoonaa kolumbialaista eli ulkomailla vuoden 2005 väestönlaskennan mukaan. Toisten arvioiden mukaan luku saattaa olla jopa yli neljä miljoonaa, eli noin 10 prosenttia maan väkiluvusta.^[1][28]

Kolumbian etniset ryhmät ovat syntyneet intiaanien, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien sekoittumisesta. Mestitsejä on 58 % väestöstä, valkoisia 20 %, mulatteja 14 %, mustia 4 % ja mustien ja intiaanien sekoituksia eli samboja 3 %. Nykyisin vain prosentti väestöstä voidaan määrittää suoraan intiaaneiksi kielen ja tapojen perusteella.

Vuoden 2017 latinobarometrikyselyssä Kolumbian väestöstä 73 % on katolilaisia, 14 % protestantteja, 2 % kuuluu muihin uskontoihin, 11 % on uskonnottomia ja 1 % ei kertonut vakaumustaan.^[60]

Espanja on virallinen kieli.^[1] Ethnologue-kirja listaa Kolumbiassa puhuttavan kaikkiaan 80 kieltä. Monilla niistä on vain muutamia satoja puhujia. Suurimpia vähemmistökieliä ovat emberá, jonka eri murteita puhuu 76 000 henkeä, paez (77 000 puhujaa), vlaxinromani (79 000 puhujaa) sekä wayuu (135 000 puhujaa).^[61]

Kolumbiassa oli vuonna 2018 yhteensä yli 40 yli 100 000 asukkaan kaupunkia, yhdeksän yli 500 000 asukkaan kaupunkia ja neljä yli miljoonan asukkaan kaupunkia.^[62]

Koulutukseen käytettiin Kolumbiassa vuonna 2019 yhteensä 4,5 prosenttia BKT:stä.^[2] Kouluvuosi kestää helmikuusta marraskuuhun. Peruskoulu on 6–12-vuotiaille ilmaista ja pakollista yhdeksän vuoden ajan, tosin monilla maalaisalueilla opettajat ovat huonosti koulutettuja ja opetusta tarjotaan ainoastaan viideksi vuodeksi. Toisen asteen koulutus kestää kuusi vuotta ilman mahdollisuutta ammattiharjoitteluun.^[28] Alakoulua käy 80 prosenttia ikäluokasta.^[22] Vuonna 2004 yläkoulua kävi noin 55 prosenttia ikäluokasta, esikoulua 38 prosenttia lapsista ja runsas neljännes ikäluokasta jatkoi peruskoulun jälkeisiin oppilaitoksiin. 1990-luvun aikana lukutaitoisten aikuisten osuus nousi yli yhdeksänkymmenen prosentin.^[64]

Vuoden 2020 väestönlaskennan mukaan 95,6 prosenttia väestöstä oli lukutaitoisia,^[2]

Kolumbian terveydenhoito on parantunut huomattavasti 1980-lukuun verrattuna.^[65] Vuonna 1993 tehty terveydenhuoltouudistus muutti julkisen terveydenhuollon rahoituksen rakennetta, jonka seurauksena työntekijöiden täytyy maksaa sairausvakuutuksista. Vaikka uusi järjestelmä onkin nostanut sosiaali- ja terveysturvan piiriin kuuluvien määrää 21 prosentista ennen vuotta 1993, 56 prosenttiin vuonna 2004 ja 66 prosenttiin vuonna 2005, on eroja varsinkin köyhän väestön keskuudessa yhä olemassa.^[28]

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan Kolumbian terveydenhuolto oli vuonna 2000 Latinalaisen Amerikan paras ja maailmanlaajuisesti sijalla 22. Lisäksi WHO:n vuoden 2000 tutkimuksen mukaan Kolumbian terveydenhuollon rahoitusjärjestelmä on maailman tasapuolisin.^[66] Vuonna 2005 terveydenhuollon kulut muodostivat 5,6 prosenttia BKT:sta.^[28]

Kolumbiassa tehtiin vuonna 2002 yhteensä lähes 29 000 murhaa, mutta vuoteen 2006 mennessä lukema oli pudonnut noin 17 000. Murhien jälkeen yleisimpiä ennenaikaisen kuoleman syitä ovat sydänongelmat, aivoinfarktit, hengityselinsairaudet, auto-onnettomuudet ja diabetes.^[28]

Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,6 prosenttia aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 170 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 54 000 henkeä, ja sitä sai noin 38 prosenttia heistä, eli noin 21 000 henkeä.^[67] Suuren osan naisten HIV-tartunnoista on arvioitu tulleen heidän aviomiestensä kautta toisilta miehiltä. Sairastuneita syrjitään ja monet heistä ovat lähteneet maanpakoon.^[68]

COVID-19 levisi laajalle Kolumbiassa. Kesään 2022 mennessä yli 80% väestöstä oli saanut ensimmäisen rokotteen sitä vastaan.^[2] Täysi rokotesuoja oli vain 40 prosentilla.^[69]

Kolumbian arkkitehtuuri heijastuu 1600-luvun Espanjan siirtomaa-ajasta. Monilla alueilla on ollut vaikeaa ylläpitää vanhoja rakennuksia, ja alueen ilmasto onkin tuhonnut monia barokkityylisiä rakennuksia. Arkkitehtuurin helmiä ovat lukuisat maisemaa hallitsevat kirkot.^[70]

Kolumbiassa alkoi kirjallisuuden kehitys vasta espanjalaisten saapumisen jälkeen, ja maan kirjallisuudessa näkyykin yhä vahva eurooppalainen vaikutus. Itsenäistymisen jälkeen kirjailijat alkoivat kehittää omia tyylejään ja kirjoittaa kotimaisista aihepiireistä. Varhaisimmat kolumbialaiset kirjailijat kuten Jorge Isaacs ja José Eustacio Rivera käsittelivät talonpoikien ongelmia.^[70] Tunnetuin kolumbialainen kirjailija on Gabriel García Márquez, jonka pääteos Sadan vuoden yksinäisyys ilmestyi vuonna 1967. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon García Márques sai vuonna 1982.^[71][70]

Eurooppalaisten saapumisen jälkeen alueen alkuperäisistä taideperinteistä luovuttiin omaksuen eurooppalaisia tyylejä. Kolumbialainen kuvanveistäjä ja taidemaalari Fernando Botero on myös tunnettu ympäri maailmaa.^[72] Pedro Nel Gómez otti seinämaalauksissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Monet muutkin taiteilijat ovat käyttäneet kansallismielisiä ja alkuperäiskansojen teemoja töissään.^[70] Bogotá on Kolumbian taidepääkaupunki.^[73]

Musiikissa ja tanssissa näkyvät alueelliset erot. Vallenato on levinnyt Atlantin rannikolta koko maahan. Tyynenmeren rannalla kehittynyt Currulao kuvaa tuulen, sateen ja jokien olemusta ja siinä käytetään tyypillisesti puisia soittimia.^[70] Merengue ja reggaeton ovat myös suosittuja tansseja.^[73] Sisämaassa soitetaan Andeille tyypillistä musiikkia kuten bambucoa ja guabinaa. Ibaguéta pidetään Kolumbian musiikkipääkaupunkina.^[70] Shakira ja Juanes ovat molemmat maailmalla tunnettuja laulajia ja lauluntekijöitä.^[73]

Kolumbian media on suurimmaksi osaksi yksityisten sijoittajien omistuksessa. Televisio on tärkein uutislähde. Hallitus ylläpitää yhtä opetus- ja kahta kaupallista televisiokanavaa sekä kansallista radioverkostoa.^[74]

Kolumbialaisten ruokavaliossa vuorokauden eri ateriat eroavat toisistaan ruoan määrän eikä niinkään ruokalajien osalta. Päivällinen koostuu yleensä tuoreista hedelmistä, kotitekoisesta keitosta sekä pääruoasta joka koostuu lihasta tai kalasta riisin tai perunoiden kanssa. Varsinkin köyhien ihmisten ateriat sisältävät paljon hiilihydraatteja. Ruoan jälkeen syödään yleensä jälkiruoka, joka on tehty useimmiten panelasta, joka on erääntyyppinen ruskea sokeri. Ruoka-aineissa on alueellisia eroja. Sisämaassa tukevaan aamuateriaan voi kuulua sianlihaa, riisiä, papuja, keittobanaaneita ja suuri pihvi paistettujen munien kera. Rannikolla syödään enemmän kalaa ja äyriäisiä. Vastaava cartagenalainen ateria olisi riisiä, kookosta, paistettuja banaaneita ja katkarapuja. Kolumbiassa kulutetaan paljon olutta ja kahvia, mutta suhteellisen vähän maitoa ja viiniä.^[70]

Kolumbia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1932. Se on saanut 27 mitalia, joista kultamitaleita on viisi. Olympiavoittajia ovat Mariana Pajón, Óscar Figueroa, Caterine Ibargüen ja María Isabel Urrutia.^[75][76]

Kolumbian jalkapallomaajoukkue oli FIFAn rankingissa heinäkuussa 2016 sijalla kolme. Se on päässyt maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen 1962, 1990, 1994, 1998, 2014 ja 2018; vuonna 1990 se pääsi toiselle kierrokselle ja vuonna 2014 puolivälieriin mutta hävisi ottelun Brasilialle. Etelä-Amerikan mestaruuden Kolumbia voitti kotikisoissaan 2001. Maassa on 2 773 jalkapalloseuraa, joissa 291 229 rekisteröityä pelaajaa. Kaikkiaan jalkapallon harrastajia arvioidaan olevan yli kolme miljoonaa.^[77]

Jalkapallon jälkeen maan toiseksi suosituin urheilulaji on varsinkin Karibianmeren rannikolla suosittu baseball. Härkätaistelu on Kolumbiassa maailman kolmanneksi suosituinta heti Espanjan ja Meksikon jälkeen. Sesonkiaika on lomakaudella joulu-tammikuun aikana.^[78] Kilpapyöräilystä tuli suosittua Martín Emilio Rodríguezin menestyksen myötä.^[79] Juan Pablo Montoya on tuonut katsojia moottoriurheilulle.^[80]

Tejo on perinteinen kolumbialainen peli, joka on peräisin Boyacán alueelta. Pelin tarkoituksena on heittää painavaa metallikiekkoa yrittäen osua maalin keskellä sijaitseviin ruutipusseihin. Pisteitä saa kun ruuti räjähtää kiekon osuessa siihen.^[78]

• BTI 2020 Country Report — Colombia (PDF) 2020. Gütersloh: Bertelsmann Stiftung. Viitattu 20.2.2021. (englanniksi)
• Country Profile: Colombia (PDF) 2/2007. Library of Congress – Federal Research Division. Viitattu 2.12.2020. (englanniksi)
• Hudson, Rex A: Colombia: A Country Study. (historiaosan toimittaja Karen M. Sturges-Vera) Washington, D.C: Federal Research Division, Library of Congress, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Kline, Harvey F. & Garavito, Clemente & Parsons, James J. ym.: Colombia Encyclopædia Britannica. 1.12.2020. Viitattu 2.12.2020. (englanniksi)
• Porup, Jens & Raub, Kevin, & Reid, Robert: Lonely Planet Colombia. Lonely Planet, 2009. ISBN 1741048273 (englanniksi)
• Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-843-5

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kolumbia Wikimedia Commonsissa

•   Matkaopas aiheesta Kolumbia Wikimatkoissa