Monterey Pop Festival
Monterey Pop Festival (koko nimeltään Monterey International Pop Music Festival) oli 16.–18. kesäkuuta 1967 Montereyssä, Kaliforniassa järjestetty musiikkifestivaali. Se oli suurin siihen mennessä järjestetty rock-festivaali, ja siinä esiintyi moni sen ajan ja seuraavien vuosien tunnetuimmista pop- ja rockartisteista, kuten Jimi Hendrix, The Who, Janis Joplin, Jefferson Airplane ja Otis Redding.
| Monterey Pop Festival | |
|---|---|
| Tyyppi | musiikkifestivaali |
| Päivämäärä | 16.–18. kesäkuuta 1967 |
| Tapahtumapaikka | Monterey, Kalifornia |
| Kävijöitä | maks. 90 000 |
| Järjestäjä | Derek Taylor, Lou Adler, John Phillips, Alan Pariser |
Festivaalilla oli kävijöitä kolmen päivän aikana mahdollisesti jopa 90 000. Sen järjestelyt onnistuivat hyvin, ja se toimi esimerkkinä myöhemmille suurille rockfestivaaleille, kuten Woodstockille. Se myös aloitti hippikulttuurin kuuluisan ”Rakkauden kesän” San Franciscossa.
Ideointi ja järjestelyt
muokkaaIdean Monterey Pop Festivalista sai tuottaja Alan Pariser, jolle Montereyn perinteinen jazzfestivaali oli tuttu. Hän ehdotti keväällä 1967 muusikko John Phillipsille ja tuottaja Lou Adlerille, että Phillipsin yhtye The Mamas & the Papas esiintyisi Montereyssä järjestettävässä uudessa blues- ja rock-konsertissa. Konsertista päätettiin tehdä hyväntekeväisyystapahtuma, ja osanottajat aiottiin valita mahdollisimman monipuolisesti ja tasa-arvoisesti eri nykymusiikkityyleistä. John ja Michelle Phillips vastasivat Adlerin kanssa suuresta osasta käytännön järjestelyistä West Hollywoodissa sijaitsevasta toimistostaan käsin. Järjestelyt sujuivat hyvin nopeasti, sillä idean keksimisestä itse festivaaliin kului vain kuusi viikkoa.[1]
Festivaalin ideointiin ja järjestelyyn osallistuivat myös Paul McCartney ja The Beach Boys, jotka eivät kuitenkaan itse esiintyneet festivaalissa.[2]
John Phillips teki tapahtumalle mainoslaulun ”San Francisco (Be Sure to Wear Some Flowers in Your Hair)”, jonka esitti Scott McKenzie. Pikaisesti tehty kappale julkaistiin 13. toukokuuta, ja se nousi suureksi hitiksi.[3]
Festivaalille oli helppo saada nopeasti nimekkäitä osanottajia, etenkin Los Angelesista. Sana levisi myös San Franciscoon, ja sieltä mukaan ilmoittautui lisää tunnettuja ja nousevia esiintyjiä. Lopulta esiintyjälistalla oli 32 yhdysvaltalaista ja brittiläistä rockartistia, folkesiintyjiä, jazzesiintyjiä ja maailmanmusiikin esittäjiä, kuten intialainen Ravi Shankar.[1]
Jotkut osallistujat kyseenalaistivat sen, että hyväntekeväisyyskonsertin lipuista piti maksaa sekä olivat huolissaan siitä, mihin siitä kuvattavan dokumenttielokuvan tuotot aiottiin käyttää. Muutama artisti kielsikin ohjaaja D. A. Pennebakeria kuvaamasta esityksiään.[4]
Tapahtumat
muokkaa
Konsertin pitopaikka oli Monterey Peninsula Collegen jalkapallokenttä.[5] Avajaisiltana 16. kesäkuuta myytiin 7 500 lippua. Niiden hinta vaihteli kolmesta kuuteen ja puoleen dollariin, mikä oli tuona aikana melko paljon.[6] Yleisön kokonaismäärää ei virallisesti laskettu; joidenkin toimittajien mukaan kolmen päivän aikana paikalla saattoi käydä jopa yli 90 000 ihmistä.[7]
Lipputulot olivat arviolta 50 000 dollaria. Osa siitä katosi sunnuntaina, mutta jäljelle jääneestä 35 000 dollarista 25 000 lahjoitettiin Sam Cooke Scholarship -rahastolle ja 5 000 dollaria kummallekin Los Angelesin ilmaisklinikalle. Sen lisäksi tuottoja saatiin tapahtuman televisiointi- ja elokuvaoikeuksista sekä tupla-albumista.[8]
Järjestelyt onnistuivat hyvin. Sää oli poutainen, ja paikalla oli riittämiin leiriytymistilaa, ruokaa, kannabista ja LSD:tä.[6] Yleisö käyttäytyi niin hyvin, että poliisilaitos lähetti jo lauantaina suurimman osan paikalle valvomaan komennetuista poliiseista pois.[9] Poliisi ei myöskään pidättänyt ihmisiä huumeiden hallussapidosta.[10]
Konsertin ikimuistoisiin kohokohtiin luetaan etenkin Jimi Hendrixin kitaran sytytykseen kulminoitunut spektaakkeli sekä Janis Joplinin esitys Big Brother and the Holding Companyn laulusolistina.[11]
Festivaali sai paljon julkisuutta, ja siitä kirjoitti yhteensä 1 200 toimittajaa. Lehdistö kutsui konserttia suureksi menestykseksi.[12] Montereyn kaupunki ei kuitenkaan antanut lupaa uusille konserteille seuraavana vuonna.[13]
Esiintyjät
muokkaaJälkimaine
muokkaaMontereyn festivaali aloitti hippikulttuurin kuuluisan ”Rakkauden kesän” San Franciscossa. Festivaali toimi myös esimerkkinä myöhemmille suurille rockfestivaaleille, kuten Woodstockille.[15]
Ohjaaja D. A. Pennebaker teki konsertista dokumenttielokuvan Monterey Pop (1968).[11]
Lähteet
muokkaa- Schnabel, William: Summer of Love and Haight: 50th Anniversary of the Summer of Love. Le Diable Ermite, 2016. ISBN 1539806847
Viitteet
muokkaa- ↑ a b The Big Idea Monterey International Pop Festival. Arkistoitu 6.4.2013. Viitattu 4.1.2013.
- ↑ Monterey Pop Festival The Golden Age of Rock. Arkistoitu 15.6.2013. Viitattu 4.1.2013.
- ↑ Schnabel 2016, s. 82–83.
- ↑ Schnabel 2016, s. 81–82.
- ↑ Schnabel 2016, s. 82.
- ↑ a b Schnabel 2016, s. 83.
- ↑ Schnabel 2016, s. 106.
- ↑ Schnabel 2016, s. 108.
- ↑ Schnabel 2016, s. 85.
- ↑ Schnabel 2016, s. 106.
- ↑ a b The Monterey Pop Festival, 40 Years Later 14.6.2007. NPR.org. Viitattu 4.1.2013.
- ↑ Schnabel 2016, s. 83, 106.
- ↑ Schnabel 2016, s. 106–108.
- ↑ Ohjelmalehtinen Monterey International Pop Festival. Arkistoitu 6.4.2013. Viitattu 4.1.2013.
- ↑ The Monterey Pop Festival reaches its climax History.com. Viitattu 4.1.2013.