Ogadenin sota

Etiopia ja Somalia riitelivät Ogadenin alueesta Somalian itsenäisyydestä lähtien. Somalian tavoitteena oli liittää Somaliaan somaleiden asuttamia alueita Keniasta, Ranskan Somalimaasta ja Etiopiasta. Vuodesta 1963 Etiopian ja Somalian rajalla tapahtui pieniä yhteenottoja.

Etiopia ja Somalia sijaitsevat strategisesti tärkeässä Afrikan sarvessa, jonka ohi kulkee keskeinen öljynkuljetusreitti Intian valtamereltä Punaisellemerelle. Afrikka oli 1970-luvulla keskeinen suurvaltojen välisen kylmän sodan näyttämö.^[1]

Somaliassa tapahtui lokakuussa 1969 sotilasvallankaappaus, jonka myötä maan johtoon tuli kenraali Mohamed Siad Barre.^[2] Etiopian iäkäs keisari Haile Selassie syöstiin vallasta sotilasvallankaappauksessa elokuussa 1974.^[3] Kaappausten tuloksena kummassakin maassa alettiin rakentaa sosialistista yhteiskuntajärjestelmää.^[1] Etiopian vallankaappausta johtanut kenraali Teferi Bante sai surmansa Etiopian sotilashallituksen sisäisessä välienselvittelyssä helmikuussa 1977. Viikon kuluttua tästä ilmoitettiin eversti Mengistu Haile Mariamin tulleen sotilashallituksen johtoon.^[4]

Etiopian ja Somalian välien kiristyminen vuoden 1977 aikana saattoi Neuvostoliiton vaikeaan välikäteen, koska se oli muiden itäryhmän maiden kanssa aseistanut kumpaakin osapuolta. Somalian johtaja Siad Barre kommentoi elokuussa 1977 yhä kärkevämmin Neuvostoliiton apua Etiopialle ja pyrki itse lähentymään vanhoillisia arabimaita, etenkin rahoittajana Saudi-Arabiaa.^[5]

Kun Ogadenin alueelta löydettiin öljyä vuonna 1973 ja alueen somalit nousivat avoimeen kapinaan vuonna 1977, laajeni konflikti täysimittaiseksi sodaksi.^[6] Kuuban presidentti Fidel Castro, joka halusi esiintyä kehitysmaiden yhteisenä johtohahmona ja puolestapuhujana, joutui Ogadenin kriisissä hankalaan asemaan. Maaliskuussa 1977 Castro ehdotti Etiopian, Somalian ja Eritrean liittoa alueen erimielisyyksien ratkaisemiseksi. Kun tämä ehdotus torjuttiin, Castro keskittyi kaikin voimin tukemaan Etiopiaa.^[7] Somalian johtaja Siad Barre puolestaan päätti käyttää Etiopian sekavaa sisäistä tilannetta hyväkseen vallatakseen Etiopian itäosan somalialueet ja liittääkseen ne Somaliaan.^[5]

Elokuussa 1977 Etiopian johtaja Mengistu Haile Mariam syytti Somaliaa osallistumisesta Ogadenin konfliktiin sissien rinnalla ja sanoi, että mukana oli myös joukkoja ”taantumuksellisista” arabimaista kuten Syyriasta, Egyptistä ja Irakista. Somalia kiisti syytökset, mutta tuki yhä avoimemmin Läntisen Somalian vapautusrintamaa (WSLF), joka ajoi nopeasti Mengistu Haile Mariamin joukot Ogadenista.^[5] Somalia ilmoitti 11. syyskuuta 1977 tukevansa etiopialaisia vastaan taistelevia sissejä. 15. syyskuuta somalit valloittivat Jijigan kaupungin.^[8] Neuvostoliitto aseisti Siad Barren hallitusta ja Yhdysvallat Etiopiaa.

Kun Somalia hyökkäsi Etiopiaan, tarjosi Neuvostoliitto aseapua Etiopialle, jos tämä hylkäisi liittonsa Yhdysvaltojen kanssa. Etiopia suostui ehdotukseen. 13. syyskuuta 1977 Somalia karkotti neuvostoliittolaiset neuvonantajat, sanoi irti maiden välisen ystävyyssopimuksen ja katkaisi diplomaattisuhteet Kuubaan.^[9]

Somalit menestyivät sodassa aluksi hyvin, mutta sotaonni kääntyi, kun Etiopiaan saapui 13 000 kuubalaista ja 4 000 eteläjemeniläistä sotilasta ja Neuvostoliiton tuki Somalialle loppui. Sota päättyi Somalian tappioon vuonna 1978.^[10] Etiopian joukot valtasivat 5. maaliskuuta 1978 takaisin somaleille tärkeän Jijigan kaupungin. Somalia ilmoitti Yhdysvalloille 9. maaliskuuta vetävänsä joukkonsa Etiopiasta. Etiopia asetti tulitauon ehdoksi, että Somalia luopuu kaikista aluevaatimuksistaan naapurimaissa.^[11] Rauhansopimus Etiopian ja Somalian välillä allekirjoitettiin vasta vuonna 1988.^[12]

Länsimaat suhtautuivat Etiopian ja Somalian väliseen konfliktiin hyvin pidättyvästi. Ranska oli sitoutunut puolustamaan kesäkuussa 1977 itsenäistynyttä pientä Djiboutia, jonka kautta kulki Etiopialle tärkeä rautatieyhteys Punaisellemerelle. Djibouti kuului niihin somalialueisiin, jotka Somalia oli halunnut liittää itseensä.^[5]

Sodan seurauksena Somaliaan vyöryi 600 000, joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona pakolaista. Neuvostoliitto katkaisi välinsä Somalian hallitukseen ja Barren tukijaksi tuli Yhdysvallat, joka tuki Somaliaa vuosittain 100 miljoonan dollarin talous- ja sotilasavulla. Somalian armeija kasvoi suurimmaksi Afrikassa. Euroopan maiden pakolaisapu Ogadenin sodan pakolaisille meni asehankintoihin ja Barren suvulle.^[13]

Sodan jälkeen Isaaq-klaani yritti vallankaappausta, mutta se epäonnistui. Tyytymättömyys Siad Barreen lisääntyi entisestään, kun hän 1981 erotti Isaaq-klaanin jäsenet hallituksesta. Barre rikkoi räikeästi ihmisoikeuksia kidutuksilla ja laajoilla mielivaltaisilla ​​pidätyksillä, jotka kohdistuivat yhteistyöstä kapinallisten kanssa epäiltyihin siviileihin.^[14]. Tyytymättömyys Barren diktatuuriin kasvoi. Kapinointi alkoi maan pohjoisosasta ja levisi etelään. Maa oli täynnä aseita. Inflaatio, ihmisoikeuksien loukkaukset ja nälkä käänsivät aseet diktaattoria vastaan. Tammikuussa 1991 Mohamed Siad Barre pakeni pääkaupungista Mogadishusta, ja Somalian sisällissota jatkui eri sissiryhmien välillä.^[15] Saman vuoden toukokuussa myös Ogadenin sodan toinen osapuoli, Etiopian diktaattori Mengistu Haile Mariam luopui vallasta ja pakeni maasta.^[16]