Kovan markan politiikka

Useiden arvioiden mukaan Suomi ajautui ns. "kovan markan politiikan" seurauksena 1991 kriisiin eli 1990-luvun lamaan, koska Suomella oli liian vahva valuutta verrattuna sen todelliseen arvoon. Vahvan valuutan politiikka keinotekoisine kurssikytköksineen ei piittaa vaihtotaseen tai valtiontalouden kokonaistilanteesta ja voi siksi johtaa talouden entistä jyrkempään syöksyyn.

Valtiontalouden usein hyvinkin monimutkaista tilannetta voi olla vaikea nähdä sen ollessa käynnissä. Poliitikot kiistelivät 90-luvulla siitä, oliko kyse suhdannekuopasta vai rakennemuutoksesta, kun laman käynnistyttyä talous ei hidastunutkaan vain hiukan, vaan romahti peräti 6 prosenttia aiheuttaen suurtyöttömyyden ja jopa 60 000 yrityksen häviämisen Suomesta. Suomessa oltiin vietetty kulutusjuhlia, sillä vahvan markan myötä ostovoimaa oli korotettu enemmän kuin kansakunnan tuottavuutta oli kohennettu.^[2][3]

90-luvun laman alkaessa Suomi oli mukana EU-maiden yhteisessä valuuttakokeilussa, joka ennakoi yhteisvaluutta euroa. Kaikilla kokeeseen osallistuneilla mailla oli omat kansalliset valuuttansa, mutta sidottuina toisiinsa ecun (European Currency Unit) avulla. Ecu oli laskennallisen valuuttayksikkö.

1990-luvun talouslaman alettua Suomessa huomattiin, että markalle vuoden 1991 kesäkuussa tehty ecu-kytkös oli Suomen heikkeneviin talousoloihin sekä rahoitustilanteeseen aivan liian vahva. Tällöin hyväksyttiin Suomen rahatalouteen eurooppalaisen inflaation taso, joka oli Suomen silloisessa tilanteessa todellisuudessa aivan liian matala. Eräiden arvioiden mukaan (mm. professori Christian Bordes, Bordeaux'n yliopistosta)^[4] kiinteän valuuttakurssin politiikka ei ollut ehkä kovin hyvin suunniteltu toimenpide vakaan hintakehityksen ja alhaisen inflaation saavuttamiseksi. Markan kytkentä Saksan markkaan oli ei-toivottava ja lisäksi se ei ollut ylläpidettävissä.^[4]

Sen sijaan mikäli markan olisi annettu heiketä, olisi se mahdollisesti pienentänyt laman vaikutuksia "pakottaen" Suomen vaihtotasetta korjautumaan siten, että tuontihinnat nousisivat ja vientihinnat laskisivat. Markan heikkeneminen olisi myös samaan aikaan vähentänyt markan arvoon liittynyttä epäluuloa maailmalla.

Liian vahva markka ei kuitenkaan yksin aiheuttanut lamaa, mutta oli omiaan jyrkentämään syöksyä ja oli joidenkin arvioitsijoiden mukaan lopulta vähällä koitua Suomen kohtaloksi samaan tapaan kuin 2010-luvulla Kreikan kriisissä, joka on osa suurempaa euroalueen velkakriisiä ja jossa Kreikan olosuhteisiin aivan liian vahva euro on ollut koitua maan kohtaloksi.

Vahvan markan politiikkaa ajoivat etenkin Suomen Pankin johtaja Mauno Koivisto, Pankin johtokunnan jäsenet Rolf Kullberg, Markku Puntila sekä ministerit Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa. Myötävaikuttamassa oli myös mm. valtiovarainministeri Iiro Viinanen, joka ajoi vielä 1990-luvun alussa vahvaa markkaa "markkaa ei devalvoida" -lupauksellaan.^[5][2]

Pääministeri Kalevi Sorsa julisti 1986 hallitukseen pääsyn ehdoksi vakaan markan politiikan seuraamisen. Vuoden 1987 hallitus sitoutui noudattamaan tätä linjausta kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien johdolla keskustan jäädessä devalvaatiopolitiikan kannattajaksi ja siten oppositioon.^[1]

Suomen poliittisen johdon ja asiantuntijoiden valitsemasta vahvan markan politiikasta on jälkikäteen ollut hyvin vaikeaa löytää positiivisia arvioita, vaikka kiinteän valuutan politiikka voi toki toimia myös sen valinneen valtion taloutta eheyttävästi. Silti kyse on selkeästi poliittisesta päätöksestä, jolla ajetaan jonkin ryhmän etuja. Suomen tapauksessa uskottiin rahamarkkinoiden vapauttamisen ja liberalisoinnin vaativan vakaata muuttumatonta valuuttakurssia.^[6]

Syynä päätöksenteon näköalattomuuteen on aikanaan saattanut olla osin myös edeltävä 80-luvun loppupuolen vahvan taloudellisen korkeasuhdanteen ajanjakso ja ns. "kasinotalouden" nousu. Sijoittaminen oli muotia ja voitot olivat suuria. Vaikuttavana seikkana oli myös tulevan laman näkymättömyys esimerkiksi teollisuuden tuotannossa^[7], mikä varmasti valoi sekä teollisuudelle ja monille taloudessaan pärjääville luottamusta Suomen ja oman talouden vahvuuteen myös tulevaisuudessa.^[8][6] Vasta korkojen nousu, pörssikurssien lasku sekä asuntojen myyntiaikojen pidentyminen 1989 alkoivat heikentää yritysten ja yksityisten varallisuusasemaa ja talouskasvun painuttua 1990 nollaan. Neuvostoliiton romahdus 1991 vaikutti vielä lisäten Suomen talouden ongelmia. Neuvostokauppa supistui, mikä heikensi kauppatasetta, markkaa kohtaan alettiin tuntea epäluuloa ja kansainvälinen korkotaso nousi. Nämä epäsuotuisat trendit murensivat nopeasti Holkerin hallituksen luoman vahvan markan politiikan uskottavuutta.

Vahvan markan politiikka ei asettunut selkeästi oikeiston ja vasemmiston vastakkainasetteluksi, vaan molemmat leirit kannattivat sitä konsensushenkisesti.

Seuraava, Esko Ahon johtama hallitus kytki markan yhteisvaluutta ecuun, julistaen siten ikään kuin yhä kiinteämpää sitoutumista vahvan markan politiikkaan. Taustalla oli myös halu integroitua Eurooppaan. Ecu-kykentää pidetään yleisesti 90-luvun talouspolitiikan tärkeimpänä ratkaisuna.^[1]

Valtion harjoittaman rahapolitiikan ja valuuttajärjestelmän säätelykeinoihin kuuluvat mm. kiinteä valuuttakurssi ja kelluva valuuttakurssi. Ns. vahvan markan politiikka tarkoitti käytännössä sitä, että markalle annettiin poliittisella päätöksellä kiinteä valuuttakurssi, kun markka kytkettiin Saksan markan ja myöhemmin ecun yhteyteen.^[4]

Kiinteän valuuttakurssin etuina pidetään mm. vapautumista yhteisvastuusta, mutta haitat tässä järjestelmässä ovat silti suuret.^[9] Kiinteää valuuttakurssia ajoivat Suomen Pankki ja hallitus.^[1]

Tapahtui harvinainen hallituksen ja suuryritysleirin ajautuminen vastakkaisiin leireihin. Vientiteollisuus ajoi devalvaatiopolitiikkaa, jopa niin voimallisesti, että Teollisuuden Keskusliiton (nykyisen STK:n) puheenjohtaja ja vuorineuvos Casimir Ehrnrooth erosi tehtävästään ja vaati hallituksen kantamaan "moraalista rohkeutta kantaa vastuu" päätöksen seurauksista. Myös elinkeinoelämä ajautui erikoiseen kahtiajakoisuuteen, kun sisämarkkinoiden palvelusektori ei kaivannut devalvaatiota, mutta metsäteollisuus sen sijaan sitä toivoi. Syntyi uusi erikoinen rintamalinja, joka ei noudattanut perinteistä oikeisto-vasemmistojakoa vaan jako, jossa toisella puolella olivat uuden kansainvälisten markkinoiden kuriin alistettun rahapolitiikkan kannattajat ja toisella puolella pääosin kotimaisen vientiteollisuuden tukemisen puolesta puhuvat teollisuuden työnantajat ja työntekijät. Lehdistö tuki hallituksen vahvan markan linjaa peläten luultavasti valuuttakurssipolitiikan olevan liian epäeurooppalaista ja vanhanaikaista.^{kenen mukaan?}

Vaikka epäluottamus oli lisääntynyt vahvan markan politiikkaa kohtaan ja kriisi oli syventynyt, jatkui kiinteän kurssin ja korkeiden korkojen politiikka aina syyskuuhun 1992 asti, jolloin koko Länsi-Euroopan vastaava kiinteiden kurssien politiikka joutui kriisiin. Koska Suomen markka oli silloin yksi heikoimmista valuutoista, kaatui se ensimmäisenä maailmanlaajuisten valuuttaspekulaattoreiden paineessa. Suomen Pankki menetti nopeasti lähes koko valuuttavarantonsa, minkä seurauksena Suomen markka jouduttiin päästämään kellumaan.^[1]

Vahvan markan politiikkaa on aiemmin historiassa toteutettu jo 1860-luvulla, jolloin markan kytkös epävakaaseen Venäjän ruplaan purettiin hopeakantaan siirtymisen myötä. Tämä johti vientiteollisuuden vaikeuksien syvenemiseen ja konkursseihin juuri nälkävuosien kynnyksellä.^[10]

Sak­san kes­kus­pan­kin 1970- ja 1980-lu­vuil­la harjoittama vah­van mar­kan po­li­tiik­ka ai­heut­ti ulkopoliittisia ristiriitoja. Deutsche Bun­des­ban­kin ra­ha­po­li­tii­kka aiheutti Rans­kalle mukautumispaineita ra­ha­po­li­tii­kas­saan ja si­ten osittain myös laa­jem­min ta­lous­po­li­tii­kas­saan. Tä­mä är­syt­ti rans­ka­laisia poliitikkoja. Professori Juha Raition mukaan yhteisvaluutta eu­ron syn­ty oli osit­tain si­dok­sis­sa rans­ka­lais­ten pyr­ki­myk­seen saa­da Sak­sa ja Bun­des­bank kont­rol­liin EU:n ra­ken­tei­den avul­la.^[11]