Valassaarten majakka

Sodan lopulla vuonna 1809 venäläiskenraali Michael Barclay de Tolly kulki 3 700 sotilaansa kanssa yli jäätyneen Merenkurkun valtaamaan Uumajaa Ruotsiin. Sen ylitys ei sujunutkaan ongelmitta, sillä jään lukuisat railot sekä ahtojääröykkiöt vaikeuttivat kulkua huomattavasti. Matkalla kuoli satoja sotilaita ja lukuisia hevosia jouduttiin lopettamaan. Joukot kuitenkin pääsivät perille, ja onnistuivat vielä pitämään Uumajaa hallussaan viikon päivät. Sekä meno- että paluumatkalla joukot viettivät yön Valassaarilla, jonne jäi arviolta noin 400 vainajaa. 1930-luvun lopulla vainajien luut kerättiin joukkohautaan jonka merkiksi saarelle koottiin vielä kivistä ladottu kummeli.

Valassaarten vaarallisilla vesillä oli ollut jo kauan puinen tunnusmajakka. Liikenteen vilkastuttua 1850-luvulla merenkulkijat alkoivat vaatia alueelle valomajakkaa. Kuitenkin vasta vuonna 1879 aloitettiin majakkaprojekti. Tällöin sattui myös onnettomuus. Eräänä yönä kareille ajoi viisi alusta, jotka jäivät kaikki hylyiksi.

1870-luvulla Pohjois-Euroopassa oli otettu käyttöön rautaelementeistä koottuja ristikkomajakoita menestyksellisesti. Myös Suomen luotsilaitos halusi kokeilla sellaista uudessa Valassaarten majakassa. 1883 Senaatti myönsi hankkeelle rahoituksen. Alkuvuodesta vuonna 1884 se tilasi ristikkomajakan asennuksineen pariisilaiselta toiminimeltä Henry-Lepaute. Yleisten rakennusten ylihallitus määrättiin valvomaan rakentamista.

Majakkaa alettiin rakentamaan ensin Ebbskärin luodolle, joka oli lähellä Merenkurkun laivareittiä. Työt aloitettiin 1885 keväällä rakentamalla majakanvartijoiden asuinrakennukset lähelle tulevaa majakkaa, jonka jälkeen alkoi majakan perustusten kaivaminen. Ensin kaivettiin läpi metrin savikerroksesta, jonka jälkeen vielä pari metriä moreenia. Sitten alkoi uudestaan savikerros. Lapiomiehet kaivoivat koko ajan entistä syvempään, ja pian majakkainsinööri Ernst Andersin totesi työn olevan mahdottomuus, sillä peruskalliota ei vain löytynyt. Ainoaksi mahdollisuudeksi tuli rakentaa majakka kokonaan eri paikkaan.

Majakka päätettiin lopulta rakentaa vähän kauempana laivaväylistä olevalle Storskärille, missä oli lujaa kalliota sen perustaksi. Jo valmiit asuinrakennukset purettiin 1886, ja pystytettiin uudelleen Storskärille. Ranskasta laivattavia rautaelementtejä varten tehtiin tie kivilohkareista ja irtomaasta Ebbskäristä Storskäriin. Tie on säilynyt näihin päiviin asti hyvänä.

Toukokuussa 1886 aloitettiin kokoamaan majakkatornin rautaelementtejä. Loppysyksystä työ oli tullut jo valmiiksi. Itse tornia tukee ulkopuolelta kuudesta pystypalkista ja niitä yhdistävistä ristikoista koottu tuki. Hanke oli tullut noin kolmanneksen myönnettyä määrärahaa kallimmaksi.

Majakan valo syttyi ensi kertaa 19.11.1886 jolloin se näytti kahdesti minuutissa kiinteää valkoista valoa, jota seurasi kaksi punaista välähdystä. Tulipunaisen majakan valo loisti noin 12,5 meripeninkulman päähän.

Huojumisen takia sirorakenteista tornia jouduttiin vahvistamaan vuosina 1936 ja 1977 harusvaijereilla. Vuonna 1964 majakkaan asennettiin asetyleenikäyttöiset valolaitteet aurinkoventtiilillä ja samalla majakan miehitys lopetettiin. Vanha valolaitteisto kuljetettiin Helsinkiin, matka sujui hyvin, mutta perillä Merenkulkulaitoksen majakkahuollossa ei ollutkaan enää työntekijöitä paikalla, joten kuljettaja kippasi kuorman pihaan särkyvien kristallien säestäessä. Majakan uudet valolaitteet oli asennettava keinun varaan jatkuvan huojunnan aiheuttamien häiriöiden poistamiseksi vuonna 1977, jolloin majakkaa vahvistettiin toiseen otteeseen vaijereilla. Vuonna 1981 majakalle vedettiin sähkökaapeli, jolloin sen valolaitteet vaihdettiin sähkökäyttöisiin. Vanha valolaitteisto annettiin Vaasan merimuseolle. Majakkatorni maalattiin uudestaan vuonna 1999 kirkkaanpunaiseksi.

Nykyisin saarella on kesäisin paljon lintuharrastajia, sillä saarien rauhoitetussa ympäristössä lintulajeja on paljon.

• Seppo Laurell: Suomen majakat, s. 105. Nemo ja Merenkulkulaitos, 2001. ISBN 952-5180-21-2
• Seppo Laurell: Valo merellä – Ljuset till havs. Suomen majakat 1753–1906 Finlands fyrar, s. 282–291. John Nurmisen Säätiö, 2009. ISBN 978-952-9745-28-9.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valassaarten majakka Wikimedia Commonsissa