Pikkurumpu

Pikkurumpu, sotilasrumpu, snare eli virvelirumpu on halkaisijaltaan noin 35–40 cm leveä ja 10–30 cm paksu rumpu. Sotilassoittokunnissa käytetään myös tätä paksumpia pikkurumpuja. Se on eräs yleisimmin soitetuista lyömäsoittimista, ja kuuluu niin rumpusettiin kuin sotilassoittokuntien, useiden muidenkin soittokuntien samoin kuin sinfoniaorkesterin vakiosoittimiin.^[1] Pikkurummulla on erityinen asema marssi- ja sotilasmusiikissa.

Pikkurummussa on rumpukalvo puusta, vanerista tai metallista valmistetun rumpukehikon ylä- ja alapinnalla. Alakalvoa vasten on kiristetty suolesta, nailonista, metallisäikeistä tai jousista koottu virvelimatto. Matto värähtelee yläkalvon rummutuksen aiheuttaman ilman liikkeen seurauksena, joka saa aikaan pikkurummulle ominaisen läpitunkevan, teräväsävyisen ja suhteellisen korkeaäänisen pärinän. Pikkurumpua soitetaan tavallisesti puisilla rumpukapuloilla.^[2][1] Myös vispilää käytetään monesti pikkurummun soittamiseen eri soittotyyleissä, tai säveltäjä saattaa ohjeistaa lyömäsoittajaa käyttämään teoksessaan sormiaan, huopakapulaa (mallettia) tai jotain epätavanomaista kapulaa.^[3][2]

Maton kireyttä voi säätää ja sen saa kokonaan pois käytöstä mattokoneistolla. Poiskytkeminen on tavallista silloin kun rummulla ei soiteta, koska rummun matto reagoi helposti orkesterin muiden soittimien aiheuttamaan ilman liikehdintään, ja rumpu saattaa päristä tahattomasti.^[1] On myös orkesteriteoksia, joissa pikkurummun virvelimatto tulee olla kytketty pois.^[2] Soittimen sointi on tällöin huomattavasti pehmeämpi. Rummun kalvojen kireyttä voi säätää erityisistä ruuveista. Yleensä pikkurummun kalvot ovat kaikista perinteisen rumpusetin rumpukalvoista kireimmällä.

Pikkurumpu tunnettiin jo antiikin Egyptissä ja se muodostaa osan useita nykyajan Lähi-idän tamburiineja.^[2]

Aiemmin, vielä 1800-luvulle asti pikkurummut olivat huomattavasti paksumpia, tyypillisesti noin 50 cm korkeita. Niiden kalvot ja rumpukalikat olivat nykyistä paksumpaa tekoa. Rummusta lähtevä ääni oli nykysoittimia matalampi, vähemmän kirkas.^[1][2] Rumpujen rakenne muuttui merkittävästi 1800-luvulla. Rummut ohenivat ja niiden kehikko tehtiin usein messingistä ja rumpujen viritys muuttui narulla tai ruuveilla kiristettäväksi. Virvelimaton vapautusmekanismi kehitettiin vasta 1900-luvulla. Ennen 1900-lukua virvelin kuidut tehtiin yleensä suolesta.^[2]

Ensimmäinen hyvin dokumentoitu pikkurummun käyttö orkesterimusiikissa oli, kun ranskalainen säveltäjä-viuluvirtuoosi Marin Marais käytti soitinta oopperansa Alcyone (1706) myrskykohtauksessa. Virvelirumpua käytettiin soolo-osassa Rossinin oopperassa La gazza ladra (1817). Soittimen nostivat sinfoniaorkesterin vakiokokoonpanoon Nikolai Rimski-Korsakov ja muut venäläiset säveltäjät 1800-luvun lopulla.^[2] Pikkurummun soittamalla ostinatolla on keskeinen asema muun muassa Maurice Ravelin kuuluisassa sävellyksessä Boléro (1928). Pikkurumpu soittaa rytmikuviota läpi koko teoksen (169 kertaa) paria viimeistä tahtia lukuun ottamatta. Toinen pikkurumpu liittyy mukaan tahdissa 289.^[3] Kokonaisen konserton pikkurummulle on säveltänyt ainakin Rolf Liebermann (1958: Geigy festival concerto for basle trommel and orchestra).^[3]