Arabien valloitusretket

Arabien valloitusretket ovat osa 600-luvun alkupuoliskolla alkaneita poliittisia mullistuksia, jotka johtivat paimentolaisheimojen perustaman valtakunnan syntyyn Lähi-idässä 600- ja 700-lukujen aikana. Näissä mullistuksissa Bysantti vetäytyi Lähi-idästä, sassanidien Persia romahti, ja valtavat alueet joutuivat nomadiheimojen haltuun. Lähi-itään syntyi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Umaijadien hallitsemasta Damaskoksesta ja myöhemmin abbasidien Bagdadista johdettu arabivaltakunta jatkoi laajentumistaan vielä 700-luvulla, mutta alkoi sitten hajota itsenäisiin tai autonomisiin osiin. Myöhempinä vuosisatoina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä nähtiin useita nomadipohjaisten heimovaltioiden nousuja ja tuhoja. Arabien jälkeen alkoi turkkilaisten paimentolaiskansojen aika.

Arabivalloitusten historia tunnetaan lähteiden puutteen takia huonosti, ja siitä on esitetty toisistaan poikkeavia teorioita. Yleisimmin hyväksytty kuva perustuu islamilaiseen perimätietoon, jonka ongelmana kuitenkin on sen myöhäinen alkuperä. Islamilainen kuvaus esittää valloitukset profeetta Muhammedista alkunsa saaneen pyhän sodan tuloksina. Myös länsimaiset arabistit pääosin jakavat tämän käsityksen. Kilpailevan teorian mukaan valloittajat eivät olleet muslimeja, sillä islam olisi syntynyt vasta myöhemmin. Valloituksen moottorina olisi ollut uskonnon sijaan vanhojen suurvaltojen heikentymisestä johtunut sotilaallinen tyhjiö ja sen tarjoama ryöstelymahdollisuus. Nykyisen käsityksen mukaan valloittajat eivät liioin olleet arabeja, vaan tämä identiteetti kehittyi vasta valloitusten jälkeen.

Varhaisin 600-lukua koskeva futuh -kirjallisuus^[1]

Tekijä	Teoksen nimi	Kotoisin	Kuolinvuosi
Ibn Ishaq	Sirat Rasul Allah (teos on kadonnut)	Medina	767
Al-Waqidi	Kitab al-Tarikh wa al-Maghazi	Medina	822
Ibn Hisham	Sirat Rasul Allah	Irak	834
Ibn Khayyat	Tarikh	Irak	854
Ibn Abd al-Hakam	Futuh al-Misr	Egypti	871
Baladhuri	Futūḥ al-buldān	Irak	892
Al-Tabari	Vuosikirjat ym.	Iran	922
Al-Azdi	Futuh al-Shaam	?	?
Pseudo-Waqidi	Futuh al-Shaam	?	?

Arabivalloituksesta kertovia islamilaisia lähteitä eli niin sanottua futuh -kirjallisuutta alkoi ilmestyä vasta 800-luvulla eli huomattavan kauan itse tapahtumien jälkeen. Futuh -kirjallisuudelle ovat ominaisia toistuvat maneerit. Tavallisia ovat esimerkiksi pitkät keskustelut, jotka edeltävät sotatoimia. Toinen yleinen piirre on, että vastapuolen lähettiläs antaa tunnustusta muslimien korkealle moraalille ja ennakoi näiden voittoa. Islamilainen kirjallisuus 600-luvun muslimivalloituksista perustuu pääasiassa oheisessa taulukossa oleviin teoksiin.^[1]

Bysantin historiankirjoituksessa on melkein yhtä suuri aukko arabivalloitusten suhteen.^[2]

Ensimmäisen arabivaltakunnan synty on pysynyt suurelta osin mysteerinä, sillä tapahtumista kertovia 600-luvun lähteitä on säilynyt vain niukasti. Erilaisia mielipiteitä on siitä, keitä valloittajat olivat, mistä he tulivat ja mitä olivat heidän motiivinsa.

Länsimaissa on laajimmin hyväksytty islaminuskoisten lähteiden tarjoama näkemys, jonka mukaan valtakunta syntyi Arabian niemimaalta alkunsa saaneena invaasiona, jonka alkupisteenä oli profeetta Muhammedin pyhään sotaan innostava uskonnollinen julistus Mekassa ja Medinassa vuosina 610–632. Muhammed olisi vallannut sotilaallisesti pääosan niemimaasta, minkä jälkeen hänen seuraajansa, neljä oikeaan johdettua kalifia olisivat kukin vuorollaan suunnanneet sotaretkensä kahta suurvaltaa vastaan. Sotaretkien kuvaukset islamilaisessa perimätiedossa ovat paikoin yksityiskohtaisia, mutta kerrotuista suurtaisteluista ei ole löydetty mitään arkeologisia jälkiä. Paimentolaisten sotamenestyksen syyksi esitetään useimmin islamin synnyttämä uskonkiihko. Islamilaisen käsityksen mukaan islamin menestys oli ennalta määrätty ja johtui Jumalan tahdosta.^[3]

Länsimaissa esitettyjen vaihtoehtoisten teorioiden mukaan valtaajat eivät olleet muslimeja^[4] tai identiteetiltään arabeja^[5],eivätkä tulleet suurvaltojen ulkopuolelta.^[4][6] Valtaan nousseet paimentolaisryhmät olisivat sen sijaan olleet Lähi-idässä ja sassanidien Persiassa jo asuneita beduiiniheimoja, jotka uskonnoltaan olivat joko pakanoita tai osittain kääntyneet kansanomaiseen itäiseen kristinuskoon. Heimot olisivat palvelleet apujoukkoina suurvaltojen sodissa molemmilla puolilla rintamaa ja tilaisuuden tullen kukistaneet heikkouden tilaan joutuneet isäntänsä.^[4] Suurvaltojen romahdus paimentolaisinvaasion edessä olisi johtunut pitkästä kehityksestä, jossa ilmaston kuivuminen ja kulkutaudit^[7][8][9] olivat heikentäneet perinteisten maatalousyhteiskuntien puolustuskykyä. Paimentolaiskansojen ekspansio olisi päättynyt, kun Euroopan väkiluku ja vauraus alkoivat jälleen kasvaa.

Ensimmäinen historiallisesti varmistettu arabihallitsija on Syyrian Damaskoksessa vaikuttanut Muawija (661–680), jonka hallussa olleisiin alueisiin kuuluivat Syyrian ohella Egypti ja Pohjois-Afrikan rannikot Tunisiaan asti, Arabian niemimaa, Mesopotamia ja Persia. Islamilaisessa selityksessä häntä pidetään oikeaan johdettujen kalifien seuraajana, joka sai asemansa sisällissodassa. Revisionistisessa historiankirjoituksessa hän on beduiiniheimojen keskinäisten välienselvittelyjen voittaja, jota edeltävästä ajasta ei tiedetä juuri mitään. Muawijan perustamassa umaijadidynastiassa virkakielenä oli aluksi kreikka. Islaminuskossa häntä pidetään islaminuskosta luopuneena ja rappeutuneena hallitsijana, koska merkkejä islamista ei hänen ajaltaan ole löytynyt.^[10] Revisionistisen historiankirjoituksen mukaan merkkien puuttumisen syynä oli se, ettei islamia vielä ollut syntynyt.^lähde?

Arabivaltion nopea ekspansio on pysynyt historiantutkimuksen ihmettelyn kohteena.^[11] Poliittisten muutosten alkusyynä on yleisesti pidetty islamin nousua Arabian niemimaalla asuneiden paimentolaisten uskonnoksi. Muslimit olisivat lähteneet kalifin johdolla pyhään sotaan viedäkseen Jumalan lain koko maailmaan profeetta Muhammedin ilmaiseman Allahin tahdon mukaisesti. Valloitusten tärkein menestystekijä olisi ollut paimentolaisten uskonkiihko, jonka edessä armeijatkin taipuivat.^[12][13]

Läntiset tutkijat ovat esittäneet tapahtumille muitakin selityksiä. Niiden mukaan valtavan paimentolaisvaltion synnyn taustalla oli vanhojen maatalousvaltaisten imperiumien pitkään kypsynyt kriisi, joka sai ne lopulta romahtamaan. Valtakunnat olivat kärsineet 100-luvulta alkaen epidemioista, kuten rutosta, jotka olivat supistaneet niiden asukaslukua. Vuoden 165 ruttoa seurasi Välimeren alueella yli viisisataa vuotta kestänyt kulkutautien aiheuttama väestökato.^[14][15][16] Vuonna 524 alkaneen Justinianuksen ruton jälkeen Välimeren alueen väkiluku oli pienimmillään sitten Rooman valtakunnan nousun.^[17] Lisäksi 500-luvulla tapahtunut ilmastonmuutos oli ilmeisesti vähentänyt sateita ja viilentänyt ilmastoa.^[14][18][19] Persiaan vaikutti myös se, että jokivedellä tapahtuneen keinokastelun hitaasti aiheuttama suolaantuminen oli alkanut tuhota ennen viljavaa peltomaata.^[19] Valtakuntien väestön arvellaan kulkutautien johdosta vähentyneen kolmanneksesta puoleen.^[20] William McNeillin mukaan suurvaltojen demografiset tuhot selittivät paimentolaisheimojen sotamenestystä 600-luvulla.^[16]

Jo 1800-luvun lopulta alkaen monet tutkijat, kuten Caetani, ovat katsoneet, että valloitusten motiivina ei ollut uskonto, vaan pyrkimys kohentaa omia elinoloja. Muuan peruste tähän on, että islaminuskoon ei kuulu lähetystehtävää, vaikka myöhemmin šarialakiin kuuluikin vaatimus pyhästä sodasta. Caetanin mukaan ilmaston kuivuminen, inaridimento, ajoi paimentolaiset etsimään uusia laidunmaita.^[21] Kulkutaudit eivät toisaalta iskeneet samalla voimalla harvalukuiseen paimentolaisväestöön kuin tiheisiin kaupunkeihin.^[16] Ilmastonmuutos olisi näin heikentänyt maatalousyhteiskuntia ja ajanut paimentolaiset liikkeelle. Toisaalta tautien aiheuttama demografinen tasapaino olisi hitaasti heilahtanut paimentolaisväestöjen hyväksi. Kaikille paimentolaisyhteisöille ominainen sotaisuus ja taipumus saalistukseen antoi niille yllykkeen parantaa asemiaan, kun siihen tarjoutui tilaisuus.^[22] Tilaisuuden tarjosi Bysantin ja Persian sota, joka edelleen heikensi molempia valtakuntia.^[23]

Arkeologi Yehuda Nevon mukaan valtakunnat eivät sortuneet ulkoiseen valloitukseen, vaan valta siirtyi paikallisille arabiheimoille, jotka olivat toimineet molempien valtakuntien apujoukkoina ja rajavalvojina.^[4] Robert Hoyland yhtyy osittain näihin ajatuksiin.^[24] Nevon mukaan Bysantin suhteen kyse oli suhteellisen rauhallisesta vallansiirrosta, jossa alueita jo hallinneet heimot saivat entistä itsenäisemmän aseman Bysantin vasalleina.^[25] Persiassa koko valtajärjestelmä romahti, mitä osoittivat sisällissodat ja nopeat vallanvaihdot: kahdessa vuodessa vallasta syöstiin kymmenen monarkkia.^[26] Sodat Bysanttia vastaan olivat lisäksi verottaneet kuninkaallisen armeijan kokoa.^[27]

Uusien vallanpitäjien on perinteisesti katsottu olleen arabeja, mutta olettamus on viime aikoina kiistetty. Peter Webbin mukaan paimentolaisheimot eivät vielä olleet etniseltä identiteetiltään arabeja, vaan heistä tuli sellaisia vasta seuraavien vuosisatojen aikana, jolloin arabi-identiteetti kehittyi yhteisen kielen, uskonnon ja aseman pohjalta.^[5] On myös katsottu, että valtaan nousseiden nomadien uskontona ei aluksi ollut islam, joka olisi syntynyt vasta 700-luvun lopulla abbasidien noustua valtaan.^[28] Erilaisten näkemysten syynä on se, että 600- ja 700-lukujen tapahtumista on vähän aikalaislähteitä.^[29]

Muuan mahdollisesti liioiteltu näkemys koskee oletettua uskonnollista antagonismia. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ei ole merkkejä laajasta kirkkojen tuhoamisesta, ja väestön enemmistön kääntyminen kristinuskoon tapahtui vasta tuhatluvulle tultaessa. Tunisian Sbeitlassa oli 600-luvulla kahdeksan kirkkoa, mutta yhtään niistä ei tuhottu beduiinivalloituksen yhteydessä.^[30] Al-Andalusissa kirjoitettu Vuoden 742 kronikka kuvaa beduiinivalloitusta, mutta ei käsittele valloittajien uskontoa.^[31]

Arabivaltakunnan synnyllä oli valtava vaikutus maailmanhistoriaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan islam syntyi valmiina uskontona, joka sitten levisi valloitusten myötä. Toisen näkemyksen mukaan paimentolaisväestöjen kansanomaisella tavalla omaksumasta itäisestä kristinuskosta kehittyi vasta ajan mittaan ja vahvan persialaisen vaikutuksen alaisena uusi uskonto, islam, joka hitaasti levisi jo vallatulle alueelle.

Arabivaltion väestön enemmistö oli pitkään kristittyjä, juutalaisia tai zarathustralaisia. Vasta uuden vuosituhannen puolella enemmistö vallattujen maiden alamaisista oli kääntynyt muslimeiksi.^[32] Näin syntyi omaperäinen islamilainen sivilisaatio, joka alkoi levitä myös arabivaltakuntien ulkopuolelle lähinnä paimentolaisten asuttamaan Keski-Aasiaan ja Afrikkaan. Arabian kieli syrjäytti valloitetuilla alueilla kreikan ja paikalliset berberikielet mutta ei vanhaa sivistyskieltä persiaa. Vanha antiikin sivistys suurimmaksi osaksi tuhoutui, mutta tilalle syntyi 800-luvulta alkaen persialais-arabialainen kulttuuri, joka satojen vuosien ajan oli tieteenharjoituksessa maailman edistynein. Tieteen nousu johtui sysäyksestä, jonka kreikkalaisen tieteen kääntäminen arabiaksi oli antanut.

Euroopalle poliittinen kehitys oli turmiollinen, sillä arabivaltakunnat saartoivat Euroopan ja katkaisivat sen kauppayhteydet itään. Tämä vaikutti osaltaan Euroopan taloudelliseen taantumiseen 600-luvulta alkaen.^[33][16] Euroopan painopiste siirtyi Välimereltä pohjoiseen, missä ensimmäinen kulttuurin renessanssi alkoi Kaarle Suuren hovissa 800-luvulla.^[34]

Valloittajat perustivat tukikohdikseen uusia varuskuntakaupunkeja (amsar) kaikkialle muualle paitsi Syyriaan. Näitä olivat Kufa ja Basra Mesopotamiassa (molemmat lähellä olemassa olleita kaupunkeja Hiraa ja Ubullaa). Egyptiin syntyi Fustat lähelle roomalaisten tukikohtaa Babylonia ja lähelle nykyistä Kairoa.^[35] 700-luvulla Espanjan valloituksen jälkeen syntyi Córdoba, joka korvasi keskuksena visigoottien hallintokaupunki Toledon.

Islamilainen kirjallisuus alkoi myöhemmin nähdä islamilaisen valtakunnan synnyn Jumalan tahdon osoituksena ja enteenä lopun ajoista. Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset näkivät arabivalloituksen merkkinä Jumalan vihasta. Ristiretkien aikaan kirjoittaneet muslimit laativat siitä pseudohistorioita tarjotakseen esikuvia sotaan kristittyjä vastaan. Kirjoittajiksi ilmoitettiin usein kuuluisa varhainen historioitsija al-Waqidi. Valloituskertomuksia myös muokattiin verotustarkoituksessa, sillä vaaditun veron suuruus alkoi määräytyä sen mukaan, oliko valloitusta vastustettu.^[36]

Läntinen historiankirjoitus on luottanut 600-luvun tapahtumien kuvailussa 800- ja 900-lukujen muslimilähteisiin. Nykyisin on alettu myös ymmärtää, että nämä lähteet ovat liian myöhäisiä ollakseen luotettavaa tietoa tapahtumista.^[37] Kirjoihin pantu islamilainen perimätieto palveli abbasidihallinnon poliittisia ja uskonnollisia tarpeita, eikä ollut varsinaista historiankirjoitusta.^[25][38][39] Näistä tarinoista hahmottuu abbasidihallinnon "perustamismyytti", joka selittää islamin synnyn ja oikeuttaa abbasidien hallinnon.^[40]

Islamilaisissa kertomuksissa näkyvät suullisen tarinankerronnan jäljet. Niissä on tyypillistä korostaa vihollisen valtavaa ylivoimaa, vastustajalle tuotettua tuhoa sekä muslimien tarumaista sotasaalista. Muslimien käymät keskustelut käydään historiikeissa tarkasti läpi. Taistelupaikkojen tarkka kuvaus jää tekemättä, mutta melkein kaikki kaatuneet muslimit luetellaan tarkoilla ja pitkillä nimillä.^[41][42][43] Taistelujen kuvaukset ovat lyhyitä, kaavamaisia, runollisia ja seuraavat usein Vanhan Testamentin esikuvia.^[44]

Arabivalloitusten vaiheita muslimilähteiden mukaan^[45]

Vuosi	Tapahtuma
630	Mekan valloitus
634	Palestiinan valtaus
636	Jarmukin taistelu, Syyrian ja Damaskoksen valtaus
637	Qadisiyyan taistelu, Mesopotamian valtaus
640	Nihavandin taistelu, sassanidien Persian loppu
641	Babylonin valtaus (Egypti)
649	Merisodat alkavat
670	Tunisian valtaus
681	Saapuminen Atlantin rannoille
706	Marokon alueen alistaminen
711	Maihinnousu Espanjaan, Toledon valtaus
732	Poitiers'n taistelu (732)
827	Kreetan valloitus
827	Aghlabidit hyökkäävät Sisiliaan
841?	Barin valloitus
846	Rooman ryöstö (846)
876	Syrakusan valloitus
902	Taormina ja koko Sisilia vallattu

Keskiajan muslimilähteiden mukaan arabien valloitussota alkoi Arabian niemimaalta, jonne profeetta Muhammed vuonna 622 oli perustanut islamilaisen valtion alkusolun Medinan keitaalle. Sieltä hän aloitti sotatoimet entistä kotikaupunkiaan Mekkaa vastaan. Menestys johti siihen, että Mekan lisäksi puolen Euroopan kokoinen Arabian niemimaa oli valloitettu profeetan kuollessa kymmenen vuotta myöhemmin. Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.^[46] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessä vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valloitti Mekan, josta oli paennut kahdeksan vuotta aikaisemmin.^[47] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti Ibn Hishamin mukaan 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.^[48]

Skeptikkojen mielestä Muhammedin valloitukset ovat myyttejä, koska niitä koskevat tiedot ovat peräisin vasta 700-luvun jälkipuoliskolta. Eräiden mukaan Muhammed oli historiallinen henkilö, mutta hänen luomansa uskonnollinen liike oli vain yksi osapuoli 600-luvun kaaoksessa.^[49] Jotkut tutkijat kiistävät tämänkin.^[50]

Islaminuskon mukaisesti kalifin velvollisuus oli sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyivät muslimeiksi tai ainakin alistuivat ja suostuivat maksamaan veroa.^[51] Islamilainen perimätieto kertoo, että Muhammedin jälkeen muslimit noudattivat uskonnollista velvollisuutta ja jatkoivat valloituksia neljän oikeaan johdetun kalifin johdolla. Kalifit olivat Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali ibn Abi Talib (656–661). Valloitusretket suuntautuivat Palestiinaan, Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Persiaan. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat suurissa tuhoamistaisteluissa. Koko Persia sekä Bysantin Lähi-idän provinssit liitettiin islamilaisen umman alueeseen.^[52]

Lähes kaikki suuret ratkaisutaistelut käytiin islaminuskon mukaan kalifi Umarin (634–644) hallitessa. Perimätiedon mukaan hänen aikanaan valloitettiin Pohjois-Egypti ja ne alueet, jotka nykyisin kuuluvat Israeliin, Jordaniaan, Libanoniin, Irakiin, Iraniin ja Kuwaitiin. Perimätiedon antamat vuosiluvut ovat toisinaan epätarkkoja, mutta niiden nojalla ilmoitetaan, että muslimit valloittivat Damaskoksen heti Ajnadayn taistelun jälkeen vuonna 634^[53] tai vuonna 636^[54] ja Antiokian vuonna 636 heti Jarmukin taistelun jälkeen vuonna 636.^[55] Jerusalem vallattiin vuonna 636,^[56] 637^[56] tai 638.^[56][57] Egyptin valloituksesta on kertonut Ibn Abd al-Hakam (n. 805–871).^[58] Arabit etenivät Egyptiin vuonna 639 ja valtasivat Aleksandrian vuonna 642^[59] ja uudelleen vuonna 646.^[60] Persian valloitus alkoi perimätiedon mukaan Qadisiyyan taistelusta vuonna 634 tai 637 ja huipentui Nahavandin taisteluun, joka käytiin vuonna 639, 640, 641^[54] tai 642.^[61] Persian koilliskulma Khorasan valloitettiin vuonna 654.^[54]

Seuraava kalifi Uthman (644–656) oli profeetan vävy. Hänen toimestaan vallattiin Muawijan johdolla Kypros vuonna 649.^[62] Egyptin valtauksen jälkeen arabit etenivät al-Hakamin mukaan Pohjois-Afrikkaan vuonna 647, missä roomalaiset voitettiin Tunisiassa Sbeitlan kaupungin edustalla Amrin johdolla.^[63]

Jotkut arabistit pitävät oikeaan johdettuja kalifeita myytteinä, koska heidän historiallisuudestaan ei ole löytynyt tukea aikalaislähteistä, kuten kolikoista tai piirtokirjoituksista. Ensimmäinen historian tunnistama kalifi on vasta Muawija.^[64] Hugh Kennedyn mukaan oppi neljästä oikeaan johdetusta kalifista vahvistettiin osaksi oikeauskoista islamia vasta1000-luvun alussa.^[65]

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti bysanttilaisarmeijan kahdessa suuressa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Varhaisin taistelua koskeva tieto on peräisin latinankielisestä Fredegariuksen kronikasta 658/660, joka kertoo saraseenien valloituksista. Katkelma voi kuitenkin olla myöhemmin tehty lisäys. Bysanttilaiset lähteet eivät tunne taisteluita.^[66]

Seuraava taistelu kerrotaan käydyn Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita vuonna 636. Jarmuk on Jordanin sivujoki. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli Al-Tabarin mukaan 40 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 200 000 sotilasta, joista 120 000 surmattiin. Tabari kertoo 900-luvulla Jarmukin taistelusta Historian 12. osassa,^[67][68] mutta kovin epätarkasti.^[67] Tabari toteaa, että taistelu oli ankara, mutta lopulta muslimit voittivat. Yksityiskohtaisemmin Tabari kertoo siitä, mistä taistelun aikana keskusteltiin ja minkä nimiset muslimit kaatuivat.^[68]

Taisteluja koskevat lähdetiedot ovat niin hataria ja myöhäisiä, että näitä suurtaisteluja on myös pidetty myöhemmin syntyneinä kertomuksina.^[69]

Orientalisti Stefan Heidemann on arvellut, että arabit pitivät itseään aluksi imperiaalisen Bysantin vallan perillisinä, mikä sai heidät myöhemmin yrittämään myös Konstantinopolin valloitusta.^[70] Arabian kieleen tuli sana "rumi", jota esimerkiksi Marokossa käytettiin tarkoittamaan kaikkia eurooppalaisia vielä 1800-luvulla.^[71]

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa.^[72] Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634 tai 637. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot.^[73] Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nahavandissa (639, 640 tai 642), joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli Al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä.^[74][75] Voitto kallistui nytkin muslimeille, ja lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus.^[75] Myös näiden suurtaistelujen historiallisuus on kyseenalaistettu lähdeongelmien takia.

Muawija on ajallisesti ensimmäinen arabikuningas, jonka historiallisuus on varma aikalaislähteiden perusteella. Hänen dynastiaansa koskevat tiedot ovat kuitenkin epävarmoja.^[76] Historiakriittinen tutkimus on pitänyt häntä Bysanttia palvelleena kenraalina, joka selviytyi voittajana beduiiniheimojen keskinäisistä taisteluista. Islamilaisen perimätiedon mukaan hän oli Syyrian emiiri, joka anasti kalifin aseman Alin jälkeen epäoikeudenmukaisesti itselleen ja perusti vuoteen 750 asti kestäneen umaijadien dynastian. Islaminuskon mukaan umaijadit eivät olleet sukua profeetta Muhammedille, vaikka olivat samaa mekkalaista heimoa, quraišeja. Alun perin he olivat jopa Muhammedin vihollisia. Sekä sunnit että šiiat pitävät umaijadeja islamin pettureina.^[77]

700-luvun alussa umaijadit olivat laajentaneet alueidensa itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan umaijadit valloittivat hitaasti vuosien 642 ja 700-luvun alun välillä. Umaijadit eivät koskaan saaneet siellä lujaa otetta. Heidän valtansa rajoittui rannikon kaupunkialueisiin, kun taas paimentolaisuutta harjoittavat berberiheimot säilyttivät itsenäisyytensä.^[78] Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti. Pääosa hyökkääjistä oli Pohjois-Afrikan berbereitä, jotka valloitusten jälkeen olivat alkaneet sotia arabien rinnalla.^[79] Arabit ulottivat yksittäisiä jihadistisia ryöstöretkiä myös kauas Galliaan, kuten Poitiersiin vuonna 732.^[80]

Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit törmäsivät valtapiirinsä reunoilla kapinoihin, joiden taltuttaminen ei onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta. Lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta alkaneelle abbasidikapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit. Abbasidien oman historiankirjoituksen mukaan he palauttivat valtakuntaan kadoksiin joutuneen alkuperäisen islamin.^[81] Arabivaltakunta ei kuitenkaan enää laajentunut, vaan alkoi murentua. Ensimmäiseksi siitä irtosi Espanja ja Pohjois-Afrikan rannikko Tunisiaan asti. Näillä alueilla abbasidit eivät saaneet enää vakiinnutettua asemiaan.^[82]

Sisilian valloitus alkoi vuonna 828 Tunisiasta käsin, missä vaikutti itsenäinen aghlabidien dynastia. Palermo vallattiin vuonna 878 ja Taormina 903, jolloin koko saari oli aghlabidien hallussa. Sisilia muodosti oman Sisilian emiraattinsa vuodesta 948 lähtien. Vuonna 1063 Pisan laivasto valtasi Palermon, ja tästä alkoi emiraatin alamäki. Vuoteen 1091 mennessä normannit ajoivat arabit saarelta katolisen kirkon ja Italian kaupunkien tukemina. Saaren kreikkalaiskatolinen dhimmeiksi alistettu väestönosa otti uudet valloittajat vastaan vapauttajina.^[83]

Saraseenit nousivat maihin myös Apenniinien niemimaalla Tarantossa vuonna 840 ja perustivat Barin emiraatin, jonka lyhyt olemassaolo (847–871) päättyi keisari Ludwig II:n sotatoimiin sitä vastaan.^[84]

Pääartikkeli: Futuh

Islamilaiset tiedot 600-luvun muslimivalloituksista perustuvat niistä kertovaan futuh -kirjallisuuteen ja Boaz Shoshanin mukaan etenkin seuraaviin teoksiin, joiden ohella on muitakin vähemmän tärkeitä. Ibn Ishaqin (k. 767) teos Sirat Rasul Allah (Jumalan Profeetan elämäkerta) tunnetaan vain lähinnä Ibn Hishamin (k. 834) ja al-Tabarin (k. 923) tekemistä referaateista, joista A. Guillaume on koonnut ennallistuksen.^[85] Teos kattaa Muhammedin omat valloitussodat.

Tärkein valloitussodista kertova lähde on persialaisen al-Tabarin monumentaalinen Profeettojen ja kuninkaiden historia. Se on käännetty englanniksi nimellä The History of al-Tabari ja käsittää 40 osaa.^[86] Tabarin valtavan tuotteliaisuuden takia häntä on epäilty nimimerkiksi, jonka taustalla olisi Tabaristanissa eli nykyisessä Māzandarānissa vaikuttanut persialainen koulukunta. Al-Tabarin kirjojen tyyli ei liioin vastaa hänen ilmoitetun elinaikansa eli 900-luvun arabiaa. Sen takia on myös arveltu, että tekstit olisi voitu ainakin osin kirjoittaa tai vähintään viimeistellä vasta 1100- ja 1200-luvuilla.^[87]

Teoksen Kitab Futuh al-Shaam (arab. كتاب فتوح الشام, Kirja Syyrian valloituksesta) oletettu kirjoittaja on Abu al-Basri, joka tunnetaan paremmin nimellä al-Azdi. Kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät 1000- ja 1100-luvuilla islamilaisessa Espanjassa. Kirjoittajasta ei tiedetä mitään, ja hänen nimensä mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1179. Al-Azdin teosta on luonnehdittu "historialliseksi fiktioksi", missä sankarit puhuvat enemmän kun tekevät.^[88]

On myös toinen valloituksista kertova lähde nimellä Futuh al-Shaam. Sen tekijälle on annettu nimeksi Pseudo-Waqidi, koska on osoitettu ettei kirjoittaja ole aiemmin oletettu al-Waqidi (k. 823). Kirjan katsotaan olevan peräisin joitakin vuosisatoja al-Waqidia myöhemmältä ajalta. Se on luultavasti tehty vasta ristiretkien aikaan ja sisältää siksi paljon polemiikkia kristittyjä vastaan.^[89]

Boaz Shoshan on kuvannut islamilaisen futuh -kirjallisuuden erityispiirteitä valloitushistorian esittämisessä.^[90] Hän toteaa, että tarinat loivat arvojärjestystä islamilaisessa maailmassa esittelemällä joidenkin klaanien ja yksilöiden mainetekoja ja toisten häpeällisiä tekoja.^[91] Esimerkiksi Ibn Hishamilla arvojärjestyksen luominen näkyi siinä, kuka ensimmäiseksi oli kääntynyt islamiin tai ketä Muhammed ensimmäiseksi tervehti. Umaijadikalifien esivanhemmat olivat pettureita jo Muhammedin eläessä, ja jonkun heistä Muhammed tappoikin omin käsin.^[92]

Valloituskertomusten pysyvä teema on vihollisen valtava määrällinen ylivoima. Vihollisarmeijan tyypillinen koko on 100 000 sotilasta, jota vastassa on esimerkiksi 20 000 muslimia, kuten Jordanin laaksossa Fihlin luona. Vihollisista kaatui 7 000 ja muslimeista 17. Kesarean taistelussa kuolleita bysanttilaisia oli 100 000. Qinnasrinissa 2 000 muslimia löi 30 000 miehen bysanttilaisarmeijan.^[93] Tarinaan kuuluu, että bysanttilaiset olivat ensiluokkaisissa sotavarusteissa mutta muslimit tavallisissa arkivaatteissaan. Kalifi Abu Bakr joutuikin toteamaan, että yksi muslimi vastasi taistelussa tuhatta monijumalaista sotilasta.^[94]

Historiikeissa kerrotaan, että muslimit olivat miehiä, jotka rakastivat kuolemaa enemmän kuin polyteistit viiniä. Muslimin rakkaus jihadiin oli suurempaa kuin heidän rakkautensa esikoispoikaansa kohtaan. Abu Bakrin kerrottiin neuvoneen: "elä kuin jihadisti ja kuole marttyyrin kuolema". Pseudo-Waqidi, joka kirjoitti ilmeisesti ristiretkien aikaan, toistelee sanoja jihad ja marttyyri melkein joka sivulla.^[95]

Huolimatta siitä, että hyökkäävät muslimit pääsivät käsiksi ylellisiin mukavuuksiin, joita heidän valtaamansa kehittyneemmät sivilisaatiot tarjosivat, muslimit vastustivat kiusausta ja elivät islamin lain mukaisessa vaatimattomuudessa. Kyse ei ollut pelkästään uskontojen erosta vaan erilaisesta moraalista. Jopa vastustajat panivat merkille muslimien vaatimattomuuden: he eivät syö ennen nukkumista eivätkä aamulla herättyään vaan ainoastaan imeskelevät hammastikkua.^[96]

Tämä lause toistuu raporteissa muslimien vastustajien puheena. Nämä kertovat muslimien kilpailevan keskenään nuolien ampumisessa samalla kun lausuvat ääneen Koraanin säkeitä. Sellaisia vastustajia kohdatessa olisi parempi olla maan alla kuin päällä. Myös keisari Herakleios oppii, että muslimit voittavat määrällisestä alivoimastaan huolimatta, koska he rukoilevat öisin, paastoavat päivisin, täyttävät lupauksensa, kehottavat hyvään ja kieltävät pahan.^[97]

Valloitushistoriikit sisältävät esimerkkejä kalifien tasa-arvoisuudesta muiden muslimien kanssa. Neuvottelijoiden on vaikea erottaa kalifia muiden joukosta, sillä tämä pukeutuu vaatimattomasti, kulkee kävellen ja syö vieläpä vaatimattomampaa ruokaa kuin muut.^[98]

Islamilaisten valloittajien vastustajat ylistävät muslimilähteissä toistuvasti Profeetan seuraajien moraalia ja heidän hengellistä ylemmyyttään.^[99] Persiassa kaupungin asukkaat tervehtivät valloittajina saapuvia muslimeja, jotka ovat vapauttaneet heidät pahan vallasta. Bysantin puolella pappi toteaa: "Totuus kuuluu näille ihmisille". Palmyran kuvernööri tunnustaa, että arabit ovat "rauhallisia, oikeudenmukaisia ja hyväluonteisia ihmisiä, jotka vastustavat pahuutta ja korruptiota." Myös juutalaiset asettuvat muslimien puolelle.^[100]

Muslimihistoriikit kertovat, miten profeetta Muhammed oli jo ennustanut taistelujen kulun. Myös viholliset ovat saaneet tiedon Profeetan ennustuksista, mikä laskee heidän taistelutahtoaan, koska Jumala on muslimien puolella. Keisari Herakleios esimerkiksi jylisee armenialaiselle kenraalilleen Vahanille: "Nämä arabit tulevat ehdottomasti hallitsemaan maita kruununi alla." Muslimit saavat voitoistaan selvät merkit myös tähdistä ennustajilta.^[101]

Kun ottaa huomioon muslimien moraalisen ylemmyyden ja heidän ennalta määrätyn voittonsa, kääntyminen islamiin on odotetusti nopeaa. Mitä korkeampi asema käännynnäisellä on, sitä parempi. Yarmukissa islamiin kääntyy Bysantin lähettiläs. Al-Azdi raportoi toisesta lähettilään kääntymisestä ja Pseudo-Waqidi esittää useita muita tapauksia. Vangiksi jäänyt Busran kuvernöörin puoliso kääntyy islamiin nähtyään, miten hyvin muslimit kohtelevat vankejaan. Hän vaatii eroa miehestään, koska ei vielä tiedä, että tämäkin on kääntynyt.^[102]

Kalifit Abu Bakr, Umar ja myös Uthman pitävät lankoja käsissään Medinasta käsin. He johtavat joukkojaan kirjeitse ja osoittavat tällöin tulevien taistelukenttien tarkkaa maantieteellistä tuntemusta. He ovat paitsi käytännön asiantuntijoita, myös moraalisia esikuvia, jotka muistuttavat Koraanin määräyksistä.^[103]

Kaikki edeltävät teemat tai troopit johtavat viimeiseen: kutsuun ottaa vastaan islam. Aihe esiintyy Irakissa al-Hiran valtauksen yhteydessä, jolloin Khalid ibn al-Walid julistaa: "Kutsun teitä alistumaan Jumalalle ja islamille. Jos vastaatte kutsuun, olette muslimeita: saatte ne edut, joista he nauttivat ja kannatte ne velvollisuudet, jotka heille kuuluvat. Jos kieltäydytte, teidän on maksettava jizya -veroa. Vastaavat kutsut toistuvat myöhemmissä historiikeissa.^[104]

Ennen revisionistisen islamintutkimuksen nousua 1960- ja 1970-luvuilla länsimaiset islamologit jakoivat yhteisen käsityksen arabivalloituksista ja tiivistivät niiden kuvan seuraaviin kohtiin: 1) islamilaiset lähteet tarjoavat pääosin luotettavan selostuksen siitä, mitä tapahtui; 2) Muhammedin perustama islaminusko oli saanut perustavan muotonsa profeetan eläessä, ja tämä koski etenkin sen suhdetta kristinuskoon ja juutalaisuuteen: 3) islam tarjosi motiivin valloitussodille korostaessaan pyhää sotaa eli jihadia; 4) varhainen islamilainen valtio, johdossaan uskovien komentaja (amir al-muminin) oli ratkaiseva instituutio sotilaallisten valloitusten käynnistäjänä ja toteuttajana.^[105]

Länsimaiset islamologit ovat pitkään luottaneet islamilaiseen historiankirjoitukseen valloitusten kulusta. Orientalisti Fred Donnerin mukaan syitä oli kaksi. Ensinnäkin islamilainen kertomus tarjosi uskottavan oloisen kuvauksen, joten katsottiin, että asiat olisivat voineet tapahtua juuri niin.^[106] Toiseksi historialliset lähteet tapahtumista puuttuivat melkein kokonaan, joten jos islamilaista kertomusta ei olisi hyväksytty, jäljelle ei olisi jäänyt juuri mitään.^[107]

Länsimaiset tutkijat ovat silti käsitelleet islamilaisen kertomuksen kokonaiskuvaa myös kriittisesti. Koska islamilaista selitystä valloituksesta Jumalan tahtona ei ole voitu hyväksyä, esimerkiksi näkemykset valloitusten syistä ovat vaihdelleet eri tutkijoilla. 1800-luvun lopun varhaisten tutkijoiden mielestä kyseessä oli Arabian niemimaan ylikansoitus, ja siitä johtuva muuttoliike, joka sai väkivaltaisia muotoja. Tällä kannalla olivat Leone Caetani,^[108] myöhemmin Bernard Lewis^[109] sekä Jaakko Hämeen-Anttila vielä 2000-luvulla.^[110] Toiset tutkijat korostivat uskonnollista motiivia alistaa koko maailma islamilaiseen hallintoon. Tämä teoria oli suosituin ennen 1970-lukua. Caetani oli torjunut sen ja korostanut valloituksen taloudellisia motiiveja ryöstöretkinä. Fred Donnerin mukaan islaminusko tiivisti arabien rivit, ja heimojen uudistunut sosiaalinen ja poliittinen organisoituminen teki sitten valloitukset mahdollisiksi.^[111]

Länsimaisen islamologian luottamus islamilaisiin lähteisiin alkoi rakoilla Ignaz Goldziherin vaikutuksesta jo 1800-luvun lopulla. Sukupolvea myöhemmin Joseph Schacht todisteli, että islamilainen lähdekirjallisuus ei luotettavasti ulottunut 700-lukua kauemmas historiassa. 1940-luvulla Robert Brunschvig osoitti, että al-Hakamin historiateos valloituksista ei ollut varsinaisesti historiankirjoitusta. 1970-luvulla Goldziher, Schachtin ja muiden kriittiset näkemykset johtivat revisionistisen islamologian syntyyn laajempana rintamana johtohahmona ensin John Wansbrough ja edustajina muun muassa G.R. Hawting, Yehuda Nevo ja Moshe Sharon. Heidän käsityksensä mukaan suurvallat romahtivat sisäisistä syistä eivätkä ulkoisen aggression tuloksena. Tarina valloitussodista olisi myöhemmin syntynyt islamilainen myytti.^[112]

Patricia Crone kirjoittaa islamilaisen perimätiedon olevan "tarinankertojien keksintöä"^[113] ja jatkaa: "On kauan tunnustettu, että osa islamin nousua koskevista kertomuksista on peräisin tarinankertojilta; mutta on oletettu, että tarinankertojat vain lisäsivät omiaan ytimeltään terveeseen kertomukseen - - Tämä on tarinankertojien osuuden karkeata aliarvioimista - - juuri tarinankertoja loivat koko perimätiedon."^[114] "On ilmeistä, että jos yksi tarinankertoja sattuu mainitsemaan ryöstöretken, seuraava tietää ryöstöretken päivämäärän ja kolmas tietää kaiken mitä yleisö haluaa kuulla siitä." Tätä havainnollistaa se, että Ibn Ishaqin (k. 767) kertomusten pituus jää huomattavasti jälkeen siitä, mitä Waqidi (k. 823) osasi kertoa Muhammedista.^[115] Joidenkin mielestä 800-luvun suullinen perimätieto ei kelpaa lainkaan tietolähteeksi 600-luvusta. Nämä tutkijat pyrkivät muodostamaan kuvan arabivaltakunnan syntymisestä vain aikalaislähteiden, kuten arkeologisten todisteiden avulla.^[116] Näin saatu kuva poikkeaa täysin islamilaisesta näkemyksestä, sillä pois jäävät sekä islam, profeetta Muhammed että oikeaan johdetut kalifit, joista ei ole aikalaislähteitä. Myös muslimihyökkäys Arabian niemimaalta muuttuu legendaariseksi tiedoksi.^[117] Läntisten orientalistien valtavirta ei kuitenkaan ole tyystin hylännyt islamilaista tarinaperintöä, mutta on alkanut suhtautua siihen valikoivasti. Tällaisia tutkijoita ovat muun muassa Michael Cook, Patricia Crone, Fred Donner, Robert G. Hoyland^[29] ja Suomessa osittain Jaakko Hämeen-Anttila.^[118] Uudenlaisia näkemyksiä edustaa myös esimerkiksi Peter Webb, jonka mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, eivätkä 600-luvun valloittajat olisi pitäneet itseään vielä arabeina.^[119][5]

Pääartikkeli: Persian muslimivalloitus

Vaihtoehtoisen kuvauksen mukaan suurvaltojen romahdus alkoi Bysantin ja sassanidien Persian välisestä sodasta, joka oli alkanut 602 tekosyynä Bysantissa tapahtunut vallankaappaus. Sassanidit valloittivat ensin kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui 622, kun keisari Herakleios löi perusteellisesti sassanidien armeijan Armeniassa.^[120] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit Niniven taistelun jälkeen vuonna 627 rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet.

Rauhansopimuksen jälkinäytöksenä Persian valtaylimystö murhasi kuningas Khosrau II:n vuonna 628, minkä jälkeen sassanidien valtajärjestelmä alkoi hajota. Khosrau II:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Kavad II. Dynastian tilanne oli tukala. Hävityn sodan jälkeen maassa riehuivat koillisessa turkkilaiset paimentolaisheimot ja luoteessa kasaarit. Talous oli pitkän ajan kuluessa heikentynyt kulkutautien, ilmastonmuutoksen ja keinokasteltujen peltojen suolaantumisen takia. Hallitsevan luokan keskuudessa puhkesi sisällissotia, ja kahden vuoden kuluessa valtaistuimella ehti olla kymmenen hallitsijaa. Vuonna 632 oli vuorossa Khosraun pojanpoika Yazdegerd III (vallassa 632–651), joka oli valtaistuimelle noustessaan kahdeksanvuotias.^[121] Kerrotaan, että hänet surmattiin pakomatkalla Mervissä, mutta tarina voi olla keksitty.^[122]

Dynastian hajottua uusia vallanpitäjiä olivat Persiassa asuneet arabiheimot, joita sassanidit olivat värvänneet apujoukoiksi sodankäyntiinsä. Persialaisia olivat tukeneet etenkin Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.^[123][124] Kun suurvalta-armeijat hajosivat, tähän asti alistetut nomadiheimot havaitsivat, ettei niiden yläpuolella enää ollut vieraita valtiaita.^[125] Alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622 eli vuodesta, jolloin persialaiset olivat kärsineet ratkaisevan tappion Herakleiokselle.^[126][127] Valta siirtyi paimentolaisille, joiden klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.^[128]

Bysantti ei kyennyt enää palauttamaan valtaansa vanhoille alueilleen, jotka se sai takaisin Persialta rauhansopimuksessa. Jo 500-luvun loppuun mennessä alueiden hallinto oli järjestetty niin, että Palestiinaa, Libanonia, Syyriaa ja Irakia oli ympäröinyt viisi paimentolaisten hallitsemaa provinssia: Gassan, Laxm/Hira, Phoinikon, Palestiina III ja Arabia. Kahta viimeksi mainittua johtivat Bysantin virkamiehet, mutta muut olivat eri tavoin autonomisia paimentolaisvaltioita. Phoinikonin hallitsijat kontrolloivat myös Palestiinan ja Arabian paimentolaisväestöjä.^[129] Bysantti solmi arabiliittolaistensa (foederati) kanssa vasallisopimuksia, joiden nojalla nämä saivat Bysantin vanhat alueet haltuunsa, kun maksoivat veroa Bysantille.^[130] Nevon mukaan Bysantin etuna oli luopua alueista hallitusti niin, että se voisi jatkaa niiden kanssa kauppaa. Valta siirrettiin vähitellen paikallisille eliiteille. Samalla korostettiin uskonnollisia ristiriitoja Lähi-idän kristittyjen kanssa, jolloin vältettiin tilanne, jossa hallitsija olisi lakannut suojelemasta oikeauskoisia kristittyjä.^[131] Lähi-itä vajosi silti myös anarkistisen ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:^[132]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa paimentolaisten keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.^[133] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa.^[133]

Perinteisen ja vallitsevan käsityksen mukaan valloittajat olivat islamiin vastikään kääntyneitä arabeja. Jotkut orientalistit ovat pitäneet anakronismina valloittajien uskonnon tulkitsemista islamiksi. K-H. Ohlig on esittänyt teorian, jonka mukaan Bysantin ja Persian palveluksessa olleet arabiheimot olisivat tällöin edustaneet vasta omaperäistä versiota kristinuskosta. Heidän omaksumansa kristinuskon muoto olisi ollut esi-nikealainen kristinoppi, johon ei vielä kuulunut kolminaisuusoppia tai Jeesuksen tulkitsemista Jumalan pojaksi. Kääntyminen olisi tapahtunut samalla tavalla kuin Euroopassa eli heimoittain poliittisten johtajien ja tässä tapauksessa klaaninjohtajien päätöksellä. Sille oli ominaista myös kansanomaisuus, mikä tarkoitti, ettei vielä ollut syntynyt varsinaista pappisluokkaa. Sen takia mukaan tuli myös paljon pakanallista ainesta, kuten jinnit, taikuus (esim. suurat 113 ja 114), alemmat jumaluudet (saatanalliset säkeet) sekä paimentolaisyhteiskuntien sosiaaliset normit. Sellaiselta näyttää myös Kaaban mustaan kiveen kohdistuva kunnioitus, joka muistutti Itä-Roomassa esiintynyttä meteoriittien palvontaa ja Lähi-idän Betyl -kivipatsaisiin kohdistunutta riittiä.^[134] Maallikkouskonnollisuus olisi myös aiheuttanut kristillisen etiikan "latistumisen" hyötymoraaliksi, missä pääsy Paratiisiin perustui yksinkertaiseen hyvien ja pahojen tekojen yhteenlaskuun.^[135]

Yehuda Nevon mielestä mukaan arabit olisivat olleet vielä vallan siirtyessä pääosin pakanoita, mutta pian sen jälkeen arabieliitti omaksui kansanomaisen juutalais-kristillisen uskon, joka runsaan sadan vuoden kuluessa kehittyi islamiksi.^[130] Arkeologisten lähteiden nojalla tunnettu ensimmäinen arabihallitsija oli Muawija (661–680). Hän perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto Volker Poppin tgeorian mukaan keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin.^[136] Myöhempi islamilainen historiankirjoitus pitää Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina, mitä tukee se, että islamista ei heidän kaudeltaan ole löytynyt merkkejä.^[137] Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelu alkoi uudelleen. Sen voitti Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan.^[138] Hänen uskontonsa oli "muhammadismia",^[139] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friisitekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli tällöin islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.^[140]

Historiallis-kriittinen tai revisionistinen näkemys arabivalloituksista on katsonut, että valloitukset eivät tulleet ainakaan täysin idän suurvaltojen ulkopuolelta, ja että niillä ei ollut keskitettyä johtoa, vaan kyse oli eri arabiheimojen liikehdinnästä. Fred Donner on arvostellut näitä käsityksiä kysymällä, miten ilman keskusjohtoa tapahtunut toiminta olisi voinut olla niin tehokasta, miten valloitus olisi voinut johtaa lopulta keskitettyyn valtaan Damaskoksessa, ja miten Mekka ja Hijaz olisi voinut muodostua arabien ideologiseksi keskukseksi ilman niihin liittyvää tosiasiallista historiallista taustaa.^[141]

Islamilaisen tarinaperinteen mukaan paimentolaisjoukot onnistuivat lyömään ja tuhoamaan itseään kymmenen kertaa suurempia ammattiarmeijoita kärsien itse vain pieniä tappioita. Muslimit ovat selittäneet voittoja Jumalan säätämällä kohtalolla ja sillä, että myös vastustaja joutui tunnustamaan muslimien moraalisen ylemmyyden.^[143] Länsimaiset tutkijat ovat yleensä hyväksyneet islamilaisen selostuksen arabivaltion syntymisestä, mutta ovat joutuneet pohtimaan uudelleen syitä siihen, miksi muslimiarmeijat menestyivät niin hyvin. Lopputulosta on kaikesta huolimatta ihmetelty. John V. Tolan totesi ihmeissään, että "kourallinen autiomaan sotureita kukistaa kaksi maailman varakkainta, väkirikkainta ja voimakkainta imperiumia".^[144] Jaakko Hämeen-Anttila tunnusti, että "Arabien tekemät valloitukset ovat maailmanhistoriassa lähes ainutlaatuisen onnistuneita."^[145] Fred Donner toteaa, että todennäköisyydet eivät olleet ilman sodankäynnin resursseja ja infrastruktuuria olleiden arabien puolella näiden käydessä suurvaltojen kimppuun.^[146] Arabisti Kaj Öhrnberg kirjoittaa, että ”arabien voittokulussa on - - jotakin, joka uhmaa historioitsijan mahdollisuuksia ja kykyjä selittää ne tyydyttävästi ja tyhjentävästi.^[147]

Länsimaiset historiantutkijat ja arabistit ovat yleensä katsoneet, että sotamenestyksen tärkein tekijä oli beduiinien kovuus ja islamilainen uskonvarmuus sekä näistä johtuva korkea taistelutahto.^[148] Robert Hoyland toteaa tämän selityksen kehämäiseksi, sillä uskonvarmuus päätellään sotien lopputuloksesta. Todellisuudessa ei tiedetä, olivatko arabit uskovaisempia kuin roomalaiset tai sassanidit.^[149] Arabisti Leone Caetani hyväksyi ajatuksen beduiinien kovuudesta, mutta väitti, ettei uskonnolla ollut mitään tekemistä menestyksen kanssa.^[150] Suomalaiset sotahistorioitsijat ovat arvioineet, että muslimit olivat päinvastoin haluttomia sotilaita, koska islam on rauhan uskonto. Juuri tämän takia kalifit olisivat lopulta turvautuneet orjasotilaisiin.^[151]

Toinen vaikuttava tekijä olisi ollut arabiarmeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja näistä johtuvaan suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki.^[152] Eräät arvostetut historioitsijat katsovat, että juuri kameli oli islamin ensimmäisten voittojen ainoa aineellinen perusta.^[153] On myös katsottu, että arabien kevyt ratsuväki oli liikkuvuutensa ohella myös itse taistelussa parempi kuin sassanidien panssaroitu raskas ratsuväki eli katafraktit.^[27][154] Sotahistorioitsija John Keeganin mukaan kuitenkin kamelia ei voinut käyttää lähitaistelussa, sillä vaikka kameli sopi kantojuhdaksi ja partiointiin aavikoilla, se ei kelpaa ratsuväkihyökkäyksiin hitautensa ja itsepäisyytensä takia.^[155] Myös historioitsija Hugh Kennedy toteaa, että liikkumiseen käytettiin kameleita, mutta taistelut tapahtuivat jalkaisin ja miekkaa käyttäen.^[156] Saman näkemyksen jakaa Richar Bulliet.^[157]

Jotkut historioitsijat ovat viitanneet sotamenestyksen selityksenä paimentolaiseen elämäntyyliin kuuluvaan klaanikulttuuriin, joka viljeli sotilashyveitä ja tiukkaa lojaalisuutta omaa sukua ja heimoa kohtaan.^[158] Kaikki nomadimiehet olivat sotureita, sillä jokainen oli tottunut puolustamaan itseään tarpeen vaatiessa väkivallan avulla. Heidän joukostaan voitiin siten rekrytoida taistelijoita kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesta siviiliväestöstä.^[159] Paimentolaisperinteen mukaisesti islamilaiset historiankirjoittajat kuvailevat myös sellaisia oletettuja suurtaisteluja kuin Ajnadayn taistelu enimmäkseen yksilöllisinä kamppailuina mies miestä vastaan.^[160] Arabisti Fred Donner mainitsee muslimiarmeijoiden johtajien taidot yhdeksi menestyksen syyksi.^[161] Al-Tabari kuitenkin kirjoittaa 900-luvulla, että muslimit taistelivat kukin omien lippujensa alla, ja jokainen komentaja itsenäisesti ilman keskusjohtoa.^[162] Näin asiaa kuvasi myös arabisti Leone Caetani, joka piti arabien taistelutaitoja primitiivisenä pienten ryhmien kahakointina.^[163]

Sotahistorioitsija John Keegan katsoo, että muslimiarmeijoiden taso oli kehno, sillä arabeilla ei ollut kokemusta järjestelmällisestä sodankäynnistä eikä suurten joukkojen johtamisesta. Arabit olivat primitiivisiä sotureita, joiden suosikkioperaatio oli yllätyshyökkäys. Sodanjohto ei ollut taidokasta eikä aseistus ja sotatekniikka erityisen hyvää sekään.^[164]

Historioitsija Hugh Kennedy katsoo, että muslimikomentajat olivat hyvin korkeatasoisia sotilasjohtajia.^[165] Hän toteaa silti, että arabit eivät kyenneet rivistömuodostelmiin vaan taistelivat yksilöllisesti miekoin. Arabien sotavarusteista ei ole luotettavaa arkeologista tietoa, mutta Kennedy arvioi, että aseistus ei ollut kunnollista. Huoltoa ei liioin ollut, vaan jokainen sotilas vastasi omista varusteistaan ja omasta ja ratsunsa ravinnosta.^[166]

Toistuvasti annettu selitys arabien voitolle on se, että Bysantti ja Persia olivat ratkaisevasti heikentyneet 25 vuotta kestäneessä sodassaan vuosina 603–628.^[167] Paimentolaisheimoille oli tyypillistä harjoittaa naapurien ryöstelyä, ja siihen avautui nyt entistä laajempi tilaisuus, kun Bysantti ja Persia menettivät kykynsä pitää yllä lakia järjestystä. Esimerkkejä tällaisen sotilaallisen tyhjiön seurauksista ovat myös viikinkien perustamat valtiot sekä siirtomaiden valloitus uudella ajalla.^[168]

Toinen vaikuttava seikka olivat väestön keskuudessa esiintyneet ristiriidat, joita suurvaltojen "hajota ja hallitse" -politiikka myös tarkoituksella lietsoi.^[169] Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei kelvannut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallisen väestön arvellaan jopa tervehtineen arabeja vapauttajina.^[170] Tämä tieto toistuu valloituksista kertovissa muslimilähteistä.^[171] Arabien uskotaan saaneen myös avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, jotka lähtivät voittajien kelkkaan.^[172] Muitakin selityksiä on esitetty, kuten muslimien uskonnollinen suvaitsevaisuus^[173] tai jopa niemimaan väestöpaine.^[110] Islamilainen perimätieto kuvaa arabiarmeijat huomattavan alivoimaisiksi vastustajiinsa verrattuna. Caetanin arvion mukaan kaikki armeijat olivat pienempiä kuin väitetään ja osapuolet suunnilleen tasaväkisiä.^[174]

Bysantin ja Persian keskinäisten sotien ohella niiden heikentymisen syyksi on arveltu kulkutauteja ja ilmastonmuutosta.^[175] Silkkitien kautta idästä tulleet kulkutaudit, kuten rutto, tuhkarokko ja isorokko aiheuttivat Euroopassa 100-luvulta lähtien jopa viisisataa vuotta kestäneen väestökadon, joka mahdollisesti jopa puolitti asukasluvun laajoilla alueilla.^[176] Kaksi suurta epidemiaa koettiin vuosina 165–180 ("Antoninuksen rutto") ja 251–266. Vuodet 542–750 olivat jatkuvien ruttoepidemioiden aikaa.^[177] Tämän niin sanotun Justinianuksen ruton ensimmäinen aalto koettiin 542–543. Kyseessä oli paiserutto, joka levisi Egyptistä Syyriaan, Bysanttiin ja Persiaan.^[178]

Historioitsija McNeill ja monet muut katsovat, että kulkutaudit heikensivät perinteisiä maatalousyhteiskuntia ja altistivat ne paimentolaisten hyökkäyksille.^[7][8] Paimentolaisheimot olivat luultavasti vähemmän alttiita kulkutaudeille kuin paikoillaan tiheästi elävä väestö. Voimasuhteisiin saattoi vaikuttaa myös ilmastonmuutos kuivempaan ja kylmempään kauteen, joka heikensi maatalousyhteiskuntia ja muutti viljapeltoja laidunmaiksi.^[9] Iranin heikentymiseen on voinut vaikuttaa myös viljelysmaiden suolaantuminen Mesopotamiassa tuhatvuotisen keinokastelun seurauksena.^[179]

Arabivaltion nousun selityksenä voi siten nähdä maatalousyhteiskuntien ja paimentolaisyhteiskuntien välisen voimasuhteen muutoksen. Sen johdosta sotaisat nomadit olivat vahvempia kuin järjestyneet suurvallat, joiden selän olivat katkaisseet rutto, maatalouden ahdinko ja sota. Alkeellista paimentolaiselämää eläneet arabiheimot valtasivat sivilisoituneet kaupungit, kuten 1300-luvulla elänyt tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi historiassa alati toistuvaa sykliä.^[180] Heiluri alkoi kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan jo 800-luvulla, jolloin arabit alkoivat vetäytyä Espanjassa.^[181]

Valloittajia pidettiin aikaisemmin "arabeina", mutta tämä käsitys on vanhentunut. Lähi-idän paimentolaiset eivät vielä 600-luvulla kutsuneet itseään arabeiksi, mikä oli ulkopuolisten käyttämä nimitys vieraista paimentolaisheimoista.^[182] Aikalaislähteet puhuvat saraseeneistä tai ismaeliiteista. Valloittajien joukkoon luultavasti liittyi monenlaista väkeä, joka näki edulliseksi asettua voittajien puolelle. Sitä osoittaa, että oikeusoppineet joutuivat myöhemmin pohtimaan, miten suuri osuus sotasaaliista kuuluu mukana olleille juutalaisille tai kristityille.^[183]

Joidenkin käsitysten mukaan valloittajat eivät liioin olleet vielä muslimeja, vaan joko pakanoita tai ei-trinitaarisia kristittyjä.^[130] Toisten mukaan kyseessä ei ollut lainkaan ulkopuolelta tullut valloitus. Molemmat suurvallat käyttivät apujoukkoinaan niiden alueilla jo asuvia nomadiheimoja. Suurvaltojen romahtaessa valta siirtyi näille joukoille, joilla oli sekä sotakokemusta että sotilasjohtajia omasta takaa. Persian hävittyä Bysantille 628 laajat alueet joutuivat sekasortoon ilman selvää keskusvaltaa. Tilanne vakiintui vasta, kun nähtävästi Bysanttia palvellut kuvernööri Muawija vakiinnutti yksinvaltansa vuonna 661. Hän oli samalla ensimmäinen arabikuningas, josta on jäänyt arkeologisia jälkiä historiaan.^[184][185]

Mittasuhteiltaan jättiläismäisen arabivaltakunnan synty Lähi-itään muutti maailmanhistoriaa. Se tuhosi altaan antiikin sivistyksen ja persialaisen kulttuurin, yhdisti kansoja ja tuotti lopulta oman erikoisen versionsa inhimillisestä kulttuurista. William Huntington katsoo islamilaisen maailman muodostavan yhden maailman seitsemästä sivilisaatiosta.^[186]

Valloitukset nostivat Lähi-idässä valtaan uuden hallitsevan eliitin, joka kohosi myöhemmin arabeiksi itseään kutsuvien paimentolaisheimojen keskuudesta. Entisten eliittien palvelijat jatkoivat aluksi hallintovirkamiehinä,^[187] mikä näkyi muun muassa siitä, että Muawijan hallintokielenä oli kreikka.^[188] Se vaihdettiin arabiaan vasta Abd al-Malikin kaudella 680-luvulla.^[189] Valloitukset saivat aikaan myös muuttoliikkeen, jossa varuskuntakaupungit saivat arabialaista väestöä. Joidenkin mielestä arabien muuttoliike Syyriaan ja Irakiin seurasi valloituksia (C-H. Becker),^[187] toisten mielestä edelsi valloituksia (Y. Nevo).^[190]

Arabivalloitusten talousvaikutuksista eniten on keskusteltu historioitsija Henri Pirennen teesistä, jonka mukaan Euroopan talous kärsi arabivaltion syntymisestä. Pirennen mukaan arabivaltion syntyminen Välimeren rannoille sulki Euroopan perinteiset kauppareitit Välimerellä ja siitä itään ja vaikutti näin Euroopan maiden taantumiseen ja Euroopan painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.^[33]

Arabivaltion synty yhdisti perinteisesti erillään olleen Persian ja muun Lähi-idän ja loi lyhyeksi aikaa valtavan talousalueen. Yli tuhat vuotta kestänyt idän jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Atlantin valtameren rannoille asti. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmät, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Andrew Watson on kirjoittanut valloitusten aikaan saamasta "vihreästä vallankumouksesta", joka olisi muodostunut maanviljelysteknologian kehityksestä ja uudesta kasteluteknologiasta sekä uusista viljelykasveista.^[191] Watsonin näkemykset on toisaalta torjuttu.^[192]

Muutoksiin lukeutuvat myös maanviljelijöiden ja paimentolaisten tasapainon heilahtaminen sekä omaisuuden uudelleenjako, joka johti uuden taloudellisen eliitin muodostumiseen. ^[193] Muuan seuraus oli pyörän ja roomalaisten valtateiden katoaminen islamilaisesta maailmasta, kun kuljetuksia alettiin hoitaa kamelikaravaanien avulla.^[194] Tämä poisti tarpeen teiden ylläpitoon,^[195] mutta rajoitti sisämaan kaupan mittasuhteet karavaanien kantokykyyn.^[196]

Kun järjestystä ylläpitävät voimat poistuivat Lähi-idästä joko valtion romahduksen (Persia) tai voimattomuuden (Bysantti) takia, ne jättivät siviiliväestön suojattomaksi paimentolaisheimojen barbaariselta hyökkäykseltä. Nevon mukaan Bysantin taakseen jättämillä alueilla vallansiirto pyrittiin toteuttamaan rauhallisesti vasallisopimusten kautta. Anarkialta ei silti kokonaan vältytty. Alistetusta asemastaan vapautuneet arabiheimot aloittivat keskinäisen taistelun tarjolla olevasta runsaasta saaliista. Jerusalemin patriarkka Sofronius valittaa kirjeessään vuonna 636 tai 637 anarkian leviämistä:

”Miksi barbaariset ryöstöretket seuraavat toistaan? Miksi saraseenit käyvät kimppuumme? Miksi niin paljon hävitystä ja ryöstöä? Miksi kirkkoja tuhotaan? Miksi ristiä pilkataan? Miksi pakanoiden suut saavat herjata Kristusta? Kostonhimoiset ja Jumalaa vihaavat saraseenit … ryöstävät kaupunkeja, tuhoavat peltoja, polttavat kyliä, panevat kirkkoja tuleen, kaatavat pyhiä luostareita...^[197]

Välitön vaikutus oli kreikkalais-roomalaisen ja persialaisen sivistyksen kärsimä laaja tuho. Paikasta toiseen liikkuneet, osittain pakanalliset beduiinijoukot keräsivät ryöstösaalista ja tuhosivat kaiken eteensä tulevan. 1300-luvulla elänyt tunisialainen muslimihistorioitsija Ibn Khaldun luonnehti arabeja villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.^[198]

Barbarisoituminen näkyi luku- ja kirjoitustaidon sekä latinan ja kreikan kielten katoamisena. Arvokkaita käsikirjoituksia hävitettiin, kun luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Kun järjestys vähitellen palautui arabikenraali Muawijan toimesta, Lähi-itä ei ollut entisensä. Uudet vallanpitäjät eivät osanneet kaupunkikulttuurin edellyttämiä taitoja. Arabien tekemät rakennukset esimerkiksi romahtelivat rakennustaidon puuttuessa.^[199] Vanhojen kaupunkikeskusten tilalle arabit perustivat uusia (Kufa, Basra, Kairo, Kairouan), mutta usein vääriin paikkoihin, koska lähinnä ajateltiin kamelilaitumien läheisyyttä.^[199] Muawija joutuikin turvautumaan hallinnossa Syyriaan jääneisiin kreikankielisiin Bysantin virkamiehiin, ja hallinnon virkakielenä oli kreikka.^[188]

Koska paimentolaiset eivät arvostaneet kaupunkikulttuurin hienouksia, antiikin taiteet katosivat ja niiden mukana teatteri ja suurin osa musiikista ja kuvataiteesta. Ensimmäinen arabialainen teatteriesitys nähtiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin (se tapahtui vuonna 1848 Beirutissa).^[200] Iranin tuhatvuotinen kirjallisuuden historia pysähtyi Nahavandin taistelun jälkeen kirjarovioihin ja pitkään, jäätävään hiljaisuuteen, jota kesti 200 vuotta.^[201] Valloitusta seuranneiden runsaan sadan vuoden aikana edes arabivalloittajat itse eivät jättäneet juuri mitään kirjallisia dokumentteja toimistaan. Myös islamilainen historiankirjoitus on pannut merkille sivistyksen katoamisen, joka kulki arabivalloitusten jäljissä. Selitykseksi hiljaisuudelle kerrotaan, että Koraanin tyrmäävä kauneus pysäytti kirjailijoiden kynät.^[201][202]

Suurten alueiden yhdistymiseen liittyi arabian kielen leviäminen. Sen edessä aiemmin puhutut kielet, kuten aramea, kopti, berberikielet ja kreikka väistyivät. Arabiaa oli tosin alettu puhua Syyriassa ja Irakissa jo ennen valloituksia.^[203] Kielen vaihtuminen ei ulottunut Persiaan. Siellä puhuttu pahlavi muuntui farsiksi, jota alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.^[204][205]

Arabivalloitusten tärkein seuraus oli islamilaisen sivilisaation synty ja leviäminen. Ensimmäiset merkit islamin uskosta ilmestyvät kirjallisuuteen 800-luvulla, jolloin alkoi laajamittainen uskonnollisten teosten kirjoittaminen. Ne keskittyivät puolustamaan kalifaatin hallitsevaa dynastiaa, jonka esi-isän, profeetta Muhammedin ne selittivät sekä valtion että sen uskonnon perustajaksi. Kirjojen tekoa helpotti se, että paperinvalmistuksen oppiminen kiinalaisilta käsityöläisiltä oli muuttanut kirjojen tekemisen käteväksi ja halvaksi entiseen verrattuna. Islaminuskon teologiseksi ytimeksi muodostui kristillinen oppi yksijumalaisuudesta, missä historia päättyi Jumalan tuomioon, jolloin hyvät pääsevät Paratiisiin ja pahat joutuvat Helvettiin. Islam omaksui kristinuskoa enemmän aineksia myös juutalaisuudesta. Niihin kuului uskonnon varsinainen perusasia eli Jumalan lakia, šariaa, koskevat säädökset, joita jokaisen oli noudatettava. Islam sai suoraan vaikutteita myös zarathustralaisuudesta ja parsilaisuudesta^[206] sekä buddhalaisuudesta^[207] ja yhdisti kaiken beduiinien sotaisaan ja ankaraan klaanikulttuuriin ja sen arvomaailmaan. Antropologi Paul Harrison kirjoitti vuonna 1924: "muhamettilaisuus on tuskin muuta kuin beduiinikulttuurin projisiointia uskontoon."^[208]

Näin syntynyt uusi pelastususkonto osoittautui houkuttelevaksi sekä hallitsijoille että heidän alamaisilleen, joille se kristinuskon tavoin tarjosi lohtua tuonpuoleisesta elämästä, missä vääryydet korjattaisiin.^[209] Islamin voimaa osoitti se, että vaikka mongolit 1200-luvulla tuhosivat kaiken, mitä abbasidivaltakunnasta vielä oli jäljellä, valloittajat itse kääntyivät islamiin. Islamin houkutukset pystyi kuitenkin torjumaan kolmiyhteiseen Jumalaan luottava nikealainen kristinusko. Espanjan ja Sisilian takaisin vallanneet kristityt eivät kääntyneet muslimeiksi, vaan korjasivat moskeijat takaisin kirkoiksi.^[83]

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat, mutta kehitys oli hidasta. Persiassa islamin omaksuminen vaati satoja vuosia.^[210] Arabivaltion sisään jäi silti edelleen muidenkin uskontojen kuin juutalaisuuden saarekkeita, kuten Egyptiin noin 10 prosentin koptilainen vähemmistö.^[211]

Lähes kaksisataa vuotta kestäneen barbarian jälkeen Arabivaltakunnan kulttuuri sai uuden käänteen, kun vuoden 750 kumouksessa valtaan nousseet abbasidit alkoivat tuoda siihen Persiasta omaksumiaan asioita. Näin abbasidit hankkivat tukea itselleen Persiasta, joka oli Arabivaltakunnan vaurain ja väkirikkain osa. Ernest Renanin mukaan islamissa olikin kyse persialais-arabialaisesta sivilisaatiosta, sillä arabit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin saavutuksia liittäen ne omiin perinteisiinsä.^[212] Yksi niistä oli kreikkalaisen kirjallisuuden käännösliike, jonka sassanidikuninkaat olivat aloittaneet. Sen oli määrä olla keino, jolla kootaan uudelleen maailmalle hajonneen Zarathustran kirjoittaman Avestan koko viisaus. Arabikalifien ja arabiylimystön 800-luvulta lähtien tukema kirjallisuuden kääntäminen oli pitkäjännitteistä ja kauan kestänyttä politiikkaa, joka lopulta muuttui myös uuden tiedon tuottamiseksi.^[213]

Tätä aikaa kuvataan yleensä "islamin kultakaudeksi", mutta Renan kutsui sitä "persialaiseksi renessanssiksi", sillä melkein kaikki arabiaksi kirjoittaneet tiedemiehet olivat persialaisia, samoin myös islamin perusteosten kirjoittajat (esim. Kutub al-sittah -kokoelma). Myös Bagdadin hallintoeliitti oli pitkälti persialaista alkuperää. Arabit olivat tietoisia ristiriidasta, minkä takia yhdessä tarinassa umaijadikalifin, toisessa tarinassa abbasidikalifi al-Mamunin suuhun pantiin sanat: ”Persialaiset hallitsivat tuhat vuotta eivätkä tarvinneet arabeja hetkeäkään. Me olemme hallinneet alle vuosisadan (tai: kaksi vuosisataa) emmekä pärjää ilman heitä tuntiakaan.”^[214] Kun islamin systematisointi hadith-kokoelmien keräilyineen oli käynnissä, Bagdadin kalifaatti eli jo iltaruskon aikaa. Valtakunnan äärialueet Persiaa myöten olivat irronneet keskushallinnon otteesta, ja pääkaupungissa valta alkoi siirtyä turkkilaiselle orja-armeijalle.^[215]

Tieteiden suosiminen johti lopulta siihen, että kalifaatti saavutti koko maailmassa johtavan aseman monilla tieteenaloilla, kuten matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä ja luonnontieteissä. Niin sanottu islamilainen tiede pysyi maailman kärjessä jopa satoja vuosia. Lopulta se alkoi islamilaisen kulttuurin jäykistymisen takia jäädä kilpailijoistaan jälkeen. Matematiikassa ja tähtitieteessä eurooppalainen tutkimus ohitti arabimaailman vasta 1500-luvulla.^[216]

Historioitsija John J. Saunders on pohtinut paimentolaisten edellytyksiä perustaa imperiumi. Arabivaltakunnan perustaneet beduiinit olivat paimentolaisia, joille keskitetty valta oli vierasta ja ulottui korkeintaan päällikkökuntien tasoisten väkivaltaorganisaatioiden luomiseen. Saunders katsoi, että onnistuminen valtion rakentamisessa edellytti nomadeilta valtiollista ideologiaa, joka tarjosi muutakin kuin heimopäällikön lupauksen ryöstösaaliista. Valtioaatteen tuli sisältää aineettomia tavoitteita ja ihanteita. Lisäksi imperiumin perustaminen vaati, että nomadit olivat etukäteen kosketuksissa korkeakulttuurin kanssa, jolta voitiin saada siviilihallinnon ja sodankäynnin asiantuntemusta ja virkakuntaa. Yleensä paimentolaishyökkäykset maatalousyhteiskuntiin ovat päättyneet siihen, että paimentolaiset integroituivat niihin ja menettivät identiteettinsä.^[217]

Paimentolaisuskonnot olivat primitiivisiä ja vaihtuivat valloitettujen korkeakulttuurien uskonnoksi.^[217] Valloituksia tehneet arabit olivat kuitenkin Saundersin mukaan luoneet uuden korkeakulttuurisen uskonnon jo ennen valloituksia ja pitäneet sitä parempana kuin Bysantin kristillisyyttä tai Persian zarathustralaisuutta.^[217] Vaikka arabihallinnon virkakielenä vielä Muawijan aikana oli kreikka, se vaihtui arabiaksi ennen 600-luvun loppua. Abbasidien valtakauden aikana 700-luvun lopulta alkaen kirjoitettu arabiankielinen uskonnollinen kirjallisuus perusteli abbasidien valtioaatetta. Tällaista taustaa ei ollut Lähi-itää 1200-luvulla valloittaneilla mongoleilla, jotka sitten itse kääntyivät valloittamiensa kansojen edustamaan islamiin.^[217] Islam ei kuitenkaan ollut täydellinen ratkaisu abbasidihallinnon ongelmiin. Nomadikulttuurin vastarinta ilmeni siinä, että muslimihallitsijat joutuivat turvautumaan orjasotilaisiin valtansa turvaajana. Tämän ratkaisun seurauksiin kuuluivat usein sotilaskaappaukset.^lähde?

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liittyneet alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.^[218] Islamilainen sivilisaatio oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa maailmassa yhtenä sen suurimmista kulttuuripiireistä.^[186]

• Arabien valtakunta
• Bysantin–sassanidien sota (603–628)
• Egyptin muslimivalloitus
• Muhammedin historiallisuus

• Axworthy, Michael: Iranin historia. Mielen valtakunta. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into, 2013. ISBN 978-952-264-191-5
• Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0 (englanniksi)
• Bousquet, G.H.: Some critical and sociological remarks on the Arab conquest and the theories proposed on this. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 15–22. Ashgate Variorum, 2008 (1956). ISBN 978-0-86078-722-8
• Bulliet, Richard W.: The camel and the wheel. Harvard University Press, 1975. Teoksen verkkoversio.
• Caetani, Leone: The Art of War of the Arabs, and the Supposed Religious Fervour of the Arab Conquerors. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 1–14. Ashgate Variorum, 2008 (1911). ISBN 978-0-86078-722-8
• Canard, Marius: The Arab Expansion: The Military Problem Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 63–80. Ashgate Variorum, 2008 (1911). ISBN 978-0-86078-722-8
• Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19404-3 (englanniksi)
• Crone, Patricia: Slaves on Horses. The evolution of the Islamic polity. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0-521-52940-9 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Crone, Patricia: Meccan Trade and the Rise of Islam, Gorgias Press, 1987.
• Daryaee, Touraj: Sasanian Persia. The Rise and Fall of an Empire. I.B.Tauris, 2009. ISBN 978-1-78076-378-1
• Goldziher, Ignaz: ”Read anew: islam and parsism”. Teoksessa: K.-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus Books, 1900/2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Hoyland, Robert G.: In God's Path. The Arab Conquests and the Creation of an Islamic Empire. Oxford University Press, 2017. ISBN 978-0-19-061857-5
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004 (6. p.: Loisto, 2008). ISBN 951-1-18669-8
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2
• Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biographie. Verlag C. H. Beck, 2008. ISBN 978-3-406-56858-9 (saksaksi)
• Keegan, John: Sodankäynnin historia. Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
• Kennedy, Hugh: The Great Arab Conquests. Phoenix, 2007. ISBN 978-0-7538-2389-7
• Kerr, Robert M: Von der arabischen Lesekultur zur arabischen Schreibkultur. Teoksessa: Die Entstehung einer Weltreligion I. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam. (toim. Markus Groß & K-H Ohlig). Hans Schiler, 2010.
• Kreutz, Barbara M.: Before the Normans: Southern Italy in the Ninth and Tenth Centuries. University of Pennsylvania Press, 1991. ISBN 0812231015 Teoksen verkkoversio.
• Malkki, Janne, Marjomaa, Risto, Raitasalo, Jyri, Karasjärvi, Tero & Sipilä, Joonas: Sodan historia. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.
• McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2
• McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9
• Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2
• Ohlig, Karl-Heinz: Von Ostiran nach Jerusalem und Damaskus. Teoksessa: Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 10–34. Verlag Hans Schiler, 2008. ISBN 978-3-89930-224-0 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsinki: Otava, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-1-13315-2
• Popp, Volker: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R. Puin (toim.) The hidden origin of Islam, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Popp, Volker: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam, Prometheus Books, 2010.
• Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources ( toim. K-H. Ohlig), s. 14–175. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Saunders, John J.: The Nomad as Empire Builder: A Comparison of the Arab and Mongol Conquests Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 37–62. Ashgate Variorum, 2008 (1965). ISBN 978-0-86078-722-8
• Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0 Teoksen verkkoversio.
• Silverstein, Adam J.: Islamic History: A Very Short Introduction. Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-954572-8
• Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests. Routledge, 2016. ISBN 978-0-8153-5794-0
• Tolan, John V.: Saracens. Columbia University Press, 2002. ISBN 978-0-231-12332-7
• Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5 (englanniksi)

• Anderson,Glaire D., Corisande Fenwick, & Mariam Rosser-Owen: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their NeighborsArt and Material Culture in Ninth-Century North Africa. Toim. Glaire D. Anderson, Corisande Fenwick & Mariam Rosser-Owen s. 1–32, 2018. Brill. Artikkelin verkkoversio.
• Dalli, Charles: From Islam to Christianity:the Case of Sicily. University of Pisa, 2006. ISBN 88-8492-404-9 Teoksen verkkoversio.
• Dols, Michael W.: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
• Donner, Fred M.: Introduction. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner). Routledge, 2008. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767 Amazon.com -kirja.
• Donner, Fred M.: Centralized Authority and Military Autonomy in the Early Islamic Conquests. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 263-286. Routledge, 2008. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767 Amazon.com -kirja.
• Goldziher, Ignaz: ”Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran”. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.): Vom Koran zum Islam, s. 322–345. Hans Schiler Verlag, 2009 [1903]. ISBN 978-3-89930-269-1 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Green, Judith. & Tsafrir, Yoram: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal, 32, 2/3 77–96, 1982. Artikkelin verkkoversio.
• Harris, Walter. B: The Nomadic Berbers of Central Morocco. The Geographical Journal, 1897, 9. vsk, nro 6, s. 638-645.
• Heidemann, S.: The Evolving Representation of the Early Islamic Empire and Its Religion on Coin Imagery. Teoksessa: The Quran in Context. Historical and Literary Investigations into the Quranic Milieu (toim. Angelica Neuwirth, Nicolai Sinai & Michael Marx), s. 149–196. Leyden: Brill, 2011.
• Kaegi, Walter E.: ”Initial Byzantine Reactions to the Arab Conquest”, Teoksessa: Fred M. Donner (toim.) The Expansion of the Early Islamic State, s. 113-124. Burlington: Ashgate, 2008.
• Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books., 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz: Syrian and Arabian Christianity and the Quran. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origins of Islam, s. 361–401. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Foreword. Islam's "Hidden" Origins. Teoksessa: The Hidden Origins of Islam (Toim. Karl-Heinz Ohlig & Gerd-R. Puin), s. 1–14. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam, s. 13–33. Verlag Hans Schiler, 2012. ISBN 978-89930-345-2
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trail of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14–175). Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Sharon, Moshe: The Birth of Islam in the Holy Land. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 229–240. Routledge, 2008. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767 Amazon.com -kirja.
• Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 140–232. Verlag Hans Schilet, 2010. ISBN 978-3-89930-318-6
• Öhrnberg, K. (1988). Islam. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (s. 198- 229) Helsinki: Wsoy.
• Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005. ISBN 978-951-1-30568-2

• Al-Tabari: The History of al-Tabari. An Annotated Translation. Volume XII. The Battle of al-Qadisyyah and the Conquest of Syria and Palestine. State University of New York Press, 1992. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Al-Tabari: The History of at-Tabari. Volume. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Al-Waqidi: The Islamic Conquest of Syria. Ta-Ha Publishers Ltd, ei vl.. Teoksen verkkoversio.
• Ibn abd al-Hakam: The History of the Conquest of Egypt, North Africa and Spain. Cosimo Classics, 1921. ISBN 978-1-61640-435-2 (arabiaksi)
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9
• Haeri, Fadhlalla: Islam. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0671-3
• Zarinkoob,Abdolhossein: Two Centuries of Silence. Suomentanut Avid Kamgar. authorhouse, 2016 (alkuteos 1957). ISBN 978-1-5246-2253-4 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabien valloitusretket Wikimedia Commonsissa