Portugalin historia

Portugalin historia itsenäisenä valtiona juontaa juurensa keskiajalle. Portugali nousi löytöretkien myötä ensimmäiseksi maailmanlaajuiseksi merivallaksi 1400-luvun alusta lähtien. Laajimmillaan portugalilainen imperiumi käsitti alueita kaikista maanosista Pohjois-Amerikkaa lukuun ottamatta. Imperiumin kulta-aika päättyi hallitsijasuvun sammumiseen ja unioniin Espanjan kanssa. Voimakkaammat Länsi-Euroopan valtiot, kuten Alankomaat, Englanti ja Ranska syrjäyttivät 1500-luvulla Portugalin kauppa- ja merimahtina. Intian valtameren alueet menetettiin muslimivaltioille, etupäässä Omanille ja osmannien alusmaille.

Uuden itsenäistymisen vuonna 1640 jälkeen maa eli seuraavan vuosisadan Euroopan unohdettuna syrjäseutuna. Konservatiivinen aatelisto ja katolinen kirkko inkvisitioineen estivät uudistukset. Vuoden 1755 maanjäristyskatastrofi ja sitä seurannut Sebastião José de Carvalho e Melon eli Pombalin markiisin valtakausi valistushenkisine uudistuksineen katkaisivat pitkän pysähtyneisyyden ajan. Ranskalaiset Napoleonin joukot miehittivät Portugalia vuosina 1807–1812. Miehityksen ajaksi kuningashuone siirtyi Brasiliaan.

Portugalista on löytynyt todisteita asutuksesta noin 30 000 vuoden takaa. Paleoliittiset metsästäjä-keräilijät keskittyivät Douro- ja Tajojokien yläjuoksun laaksoihin ja alkoivat noin 22 000 vuotta sitten tekemään kaiverruksia jokitörmien kallioihin. Tunnetuimmat kalliotaidekohteet löytyvät Vila Nova de Foz Côan kunnan ympäristöstä.^[1]

Ensimmäiset kiviset rakennelmat pystytettiin Portugaliin noin 6 000 – 7 000 vuotta sitten. Portugalissa on säilynyt useita dolmeneita ja menhireitä. Suurin säilynyt dolmen on Évoran lähellä oleva Anta Grande do Zambujeiro. Neoliittiselta kivikaudelta on säilynyt myös kivikehiä, muun muassa Cromeleque dos Almendres.^[1] Noin vuonna 3 000 eaa. ihmiset alkoivat rakentaa myös asumuksia sekä harjoittaa maanviljelyä. Ihmiset harjoittivat esi-isien palvontaa ja rakensivat kivirakennelmia eli dolmeneita. Neoliittisen kivikauden lopulla noin 2 000 eaa. alkoivat Iberian niemimaan kivikautisten kulttuurien alueelliset erot voimistua.^[2] Noin vuoden 1 000 eaa. tienoilla Portugalin pohjoisosiin alkoi kehittyä kulttuuri, jonka ihmiset rakensivat kaupunkeja ja kyliä linnavuorten juurelle.^[1]

Foinikialaiset saapuivat 1100-luvulla eaa. Pyreneiden niemimaan länsirannikolle etsimään metalleja ja perustivat kauppa-asemia Cádiziin, Málagaan ja Sevillaan. Foinikialaiset kävivät kauppaa sisämaan asukkaiden kanssa ja vaihtoivat itämaisia kauppatuotteita metalleihin.^[3] He asettuivat noin vuonna 900 eaa. myös Portugalin Atlantin rannikolle.^[1]

Keltit saapuivat Keski-Euroopasta Pyreneiden niemimaan länsiosiin 700–500 eaa. Tuohon aikaan kaupungit kehittyivät, ja esimerkiksi Citânia de Briteirosista ja Citânia de Sanfins de Ferreirasta on asunut maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita.^[4] Kelttiläisten ja kelttiläistyneiden heimojen ohella nykyisen Portugalin alueella asui kelttejä edeltäneitä indoeurooppalaisia kieliä puhuneita kansoja, kuten lusitaanit.^[5] Kreikkalaiset saapuivat niemimaalle 600-luvulla eaa. ja perustivat alueelle siirtokuntia. Karthagolaiset saapuivat foinikialaisten ja kreikkalaisten jälkeen ja hallitsivat niemimaan eteläisiä osia roomalaisten saapumiseen asti 200-luvulla eaa.^[3]

Roomalaiset valloittivat Pyreneiden niemimaan 200-luvun lopulla eaa. Niemimaan länsiosassa nykyisen Portugalin keskiosassa lusitaanit vastustivat roomalaisten hyökkäystä voimakkaasti parin sadan vuoden ajan.^[6] Lusitaanien vastarintaa johtaneista sotapäälliköistä kuuluisin oli Viriatus, joka taisteli roomalaisjoukkoja vastaan vuosikymmenten ajan, kunnes hän joutui omien, roomalaisten lahjomien sotilaidensa murhaamaksi.^[3] Viriatuksen kuoleman jälkeen roomalaiset pystyivät nopeasti etenemään Portugalin sisämaan ja valloittamaan loputkin Pyreneiden niemimaasta.^[4] Valloittaja oli roomalaisten sotapäällikkö Decius Junius Brutus Albanus.^[7]

Valloituksen jälkeen alkoi Portugalin roomalaistaminen.^[8] Olisipo (nykyinen Lissabon) oli perustettu vuoteen 60 eaa. mennessä. Muita kaupunkeja olivat muun muassa Évora, Santarém ja Beja.^[4] Rooman provinssina Lusitania oli vuodesta 25 eaa. alkaen likimain nykyisen Portugalin ja osittain Espanjan alueilla. Se käsitti Douron eteläpuolisen alueen. Se nimettiin luultavasti alueen alkuperäisten asukkaiden, lusitaanien mukaan. Heidän alkuperänsä on epäselvä, mutta he saattaisivat olla kelttien ja ibereiden jälkeläisiä. Arkeologiset löydöt osoittavat, että roomalaisajan Lusitania oli vauras alue.^[9] Olisipo toimi Lusitanian pääkaupunkina, kunnes vuonna 25 jaa. nykyisen Espanjan alueelle perustettiin Emerita Augusta. Roomalaiset kehittivät Lusitanian teollisuutta ja rakensivat monia teitä ja siltoja hallintokaupunkien välille. He pystyttivät myös monia monumentteja, kuten Évoran Dianan temppelin.^[8]

Kansainvaellusaikana 400-luvulla Pyreneiden niemimaalle saapui useita germaanisia heimoja.^[6] Vandaalit, sveebit ja alaanit tunkeutuivat alueella vuonna 406. Hyökkääjät levittäytyivät länsirannikolle asti muutamassa vuodessa. Vandaalit pitivät alkuun nykyistä Portugalia hallinnassaan, mutta heidän jälkeensä sveebit levittäytyivät sinne Galiciasta. Sveebien kuningaskunnan keskuksena oli nykyinen Braga. Roomalaistuneet visigootit pyrkivät pian palauttamaan roomalaiskauden Pyreneiden niemimaalle.^[10] He perustivat sinne Visigoottien valtakunnan, joka kesti muslimihyökkäyksiin asti. Germaanikaudella kristinusko vakiintui Portugaliin.^[11]

Pohjois-Afrikan arabien ja berberien armeija hyökkäsi vuonna 711 nykyisestä Marokosta Pyreneiden niemimaalle. Sisäisten ristiriitojen heikentämä Visigoottien valtakunta kaatui hyökkäyksessä. Portugalissa maurit keskittivät valtansa maan eteläosiin, joka tunnettiin nimellä Gharb Al-Andalus. Sen tärkein kaupunki oli Silves.^[12] Maurit toivat Portugaliin muslimitieteilijöiden keksintöjä ja toisaalta kehittyneempiä kastelujärjestelmiä.^[13] Toisten historioitsijoiden mukaan vanhat roomalaiset kastelujärjestelmät säilyivät jotakuinkin entisellään.^[14] Arabivallan johdosta muun muassa Lissabon, Santarém ja Évora saivat maurilaisen ilmeensä.^[12]

Vaikka maurit olivat käytännössä vallanneet koko Pyreneiden niemimaan, Asturian vuoristoalueille oli jäänyt jonkun verran visigootteja. Niin sanotun reconquistan aloittanut Pelayo kukisti jo 700-luvun alussa muslimit Covadongan taistelussa ja perusti Asturian kuningaskunnan. Hänen seuraajansa laajensivat Asturian–Leónin kuningaskuntaa Portugalin pohjoisosiin Bragaan, Portoon, Viseuun ja Guimarãesiin. Alue säilyi noin 200 vuoden ajan kristittyjen ja muslimien välisenä raja-alueena.^[15]

Kreivi Vímara Peres hallitsi vuonna 868 Minho- ja Dourojokien välistä Portucalen kreivikuntaa, jonka keskus oli Portucalen kaupunki (nykyinen Porto). Vuotta 868 pidetäänkin toisinaan Portugalin perustamisvuotena, vaikkakaan täyttä itsenäisyyttä ei vielä ollut.^[16] Leónin kuningas Alfonso VI antoi vuonna 1096 Portucalen kreivin tittelin ritari Henrikille. Hän pysyi pitkään uskollisena Alfonsolle, mutta tämän vuonna 1109 tapahtuneen kuoleman jälkeen Henrik ei puolueettomana Leónin kuningaskunnan sisällissodassa eikä tarjonnut tukea millekään osapuolelle.^[15] Portugali julistautui sodan aikana itsenäiseksi, Henrikin elinaikana Portugalin itsenäisyyttä ei kuitenkaan tunnustettu.^[16]

Alfonso VII voitti Leónin sisäisen taistelu, ja hän pakotti vuonna 1127 Portugalin hallitsijan Teresan suostumaan kuuliaisuuteen. Portugalilaiset aateliset vastustivat itsenäisyyden pienenemistä ja liittoutuivat Teresan pojan Afonso Henriquesin (Alfonso I) kanssa. Afonso kukisti äitinsä joukot 24. kesäkuuta 1128 São Mameden taistelussa.^[15] Hän julistautui vuonna 1139 Portugalin kuninkaaksi ja onnistui vuonna 1147 valtaamaan muslimeilta sekä Santarémin että Lissabonin. Alfonso VII oli tunnustanut vuonna 1143 serkkunsa aseman kuninkaana, ja vuonna 1179 Pyhä istuin tunnusti Portugalin itsenäiseksi.^[17] Vaikka Alfonson valtakunta levisi aina Alentejoon asti, muslimien valtakeskittymää Algarvea ei saatu vielä useaan vuosikymmeneen vallattua.^[12]

Alfonson poika Sancho I alkoi jakaa erityisesti maan itä- ja keskiosissa kaupunginoikeuksia ja houkutteli näin uudisasukkaita.^[17] Hän käytti huomattavan osan voimavaroistaan maan asuttamiseen ja on saanut näin lempinimen ”Asuttaja” (O Povoador). Tagusin laaksossa ja siitä etelään uudisasuttaminen oli vaarallista, joten sieltä annettiin maita monille uskonnollis-sotilaallisille sääntökunnille. Merkittävin niistä oli Temppeliherrain ritarikunta, joka sai alueita Zêzerejoen varrelta.^[18]

Temppeliherrain tuella Sancho valtasi vuonna 1189 Algarven, mutta almohadien joukot tekivät monia vastahyökkäyksiä. Alfonso II oli vuonna 1212 tukemassa kastilialaisia Las Navas de Tolosan taistelussa. Hän oli edellisenä vuonna kutsunut kokoon ensimmäisen parlamentin, cortesin, johon kutsuttiin aatelisia ja kirkon edustajia.^[17] Portugalin takaisinvaltaus viimeisteltiin vuonna 1249, kun Faro valloitettiin. Portugalin rajat ovat pysyneet tämän jälkeen lähes muuttumattomina.^[12] Alfonso III otti tuolloin ensimmäisenä monarkkina tittelikseen ”Portugalin ja Algarven kuninkaan”.^[19]

Dinis I vakiinnutti valtakaudellaan vuosina 1279–1325 Portugalin aseman. Hän muun muassa linnoitti rajakaupunkeja ja uudisti maanviljelystä, mikä toi hänelle lempinimen ”Maanviljelijä” (O Lavrador).^[20] Hän myös oli perustamassa Portugalin merivaltaa, kun hän toi vuonna 1317 genovalaisen Emanuele Pessagnon johtamaan Portugalin laivastoa. Kaupankäyntiä hän rohkaisi tekemällä vuonna 1303 Englannin Edvard II:n kanssa sopimuksen, joka takasi portugalilaisten kauppiaiden pääsyn englantilaisiin satamiin. Dinis määräsi myös, että kaikki viralliset dokumentit tulisi kirjoittaa portugaliksi, ja perusti tutkimuskeskuksen, josta kehittyi myöhemmin Coimbran yliopisto.^[21]

Dinisin seuraajien aikana elämä Portugalissa ei ollut enää yhtä rauhallista.^[20] Alfonso IV joutui useisiin erimielisyyksiin Kastilian kanssa. Hänen pojanpoikansa Ferdinand I oli vallassa, kun Pietari I ja Henrik II kävivät taistelua Kastilian kruunusta. Kun Pietari murhattiin vuonna 1369, Ferdinand lupautui liittoutumaan useiden Kastilian kaupunkien kanssa. Kastiliassa valtaan noussut Henrik valtasi Portugalin.^[17]

Kuningas Ferdinand I kuoli vuonna 1383 jättämättä miespuolista perillistä. Hänen tyttärensä Beatriz avioitui samana vuonna Kastilian Juhana I:n kanssa, mikä tarkoitti, että Portugali siirtyisi Kastilian vallan alle. Tätä seurasi kahden vuoden mittainen anarkia, jolloin maassa ei ollut varsinaista kuningasta.^[16] Portugalilaiset kävivät 6. huhtikuuta 1384 kastilialaisia vastaan Atoleirosin taistelun, mutta vasta Aljubarrotan taistelussa 14. elokuuta 1385 portugalilaiset voittivat kastilialaiset lopullisesti, jolloin Portugali pääsi Kastilian holhouksesta ja valtaistuimelle nousi Portugalin Juhana I.^[16]

Englantilaiset olivat auttaneet portugalilaisia taisteluissa, ja 9. toukokuuta 1386 Englanti ja Portugali tekivät Windsorin sopimuksen.^[17] Sopimus synnytti yli 500 vuotta kestäneen yhteistyön. Juhana otti puolisokseen englantilaisen Lancasterin Filippan, joka oli Juhana Gentin tytär.^[22]

Pääartikkeli: Portugalin siirtomaat

Portugalilaisen imperiumin rakentaminen alkoi vuonna 1415, kun portugalilainen armada purjehti kuningas Juhana I:n ja hänen poikiensa Edvardin, Henrikin ja Alfonson kanssa kohti Ceutaa Pohjois-Afrikassa. Mukana oli myös Nuno Álvares Pereira. Ceutan rikas islamilainen kauppakaupunki valloitettiin 21. elokuuta 1415.^[23]

Ceutan valloituksen jälkeen prinssi Henrik Purjehtija asettui Sagresiin ja perusti sinne vuonna 1418 purjehduskoulun.^[24] Hän oli kiinnostunut Afrikan-kaupan rikkauksista ja tutkimusmatkoista, ja hänellä oli Algarven kuvernöörinä ja Kristuksen veljeskunnan suurmestarina myös varaa rahoittaa tutkimusmatkoja.^[25] Portugalissa Temppeliherrain ritarikunta oli pystynyt jatkamaan toimintaansa Kristuksen veljeskuntana, vaikka se muualla kiellettiin, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen Portugalille suuria palveluksia.^[26]

Sagresissa kehitettiin karavelialusta, joka auttoi portugalilaiset valtamerille.^[25] Vuonna 1418 Henrik Purjehtijan kapteenit João Gonçalves Zarco ja Tristão Vaz Teixeira löysivät Porto Santon saaren, ja vuonna 1419 Zarco nousi maihin Madeiralla. Suurin osa Azorien saarista löydettiin vuosina 1427–1431.^[23] Sekä osa Azoreista että Madeira asutettiin 1430-luvulle mennessä.^[25] Afrikan rannikolla Gil Eanes ja Afonso Gonçalves Baldaia saapuivat vuonna 1436 Senegaljoelle, Dinis Dias löysi vuonna 1444 Kap Verden ja vuonna 1460 portugalilaiset saapuivat nykyisen Sierra Leonen rannikolle.^[24]

Henrikin kuoltua Portugali menetti hetkeksi päämäärätietoisen tutkimusmatkailun. Juhana II:n aikana kruunu alkoi jälleen aktiivisesti etsiä meritietä Intiaan.^[27] Bartolomeu Dias kiersi ensimmäisenä Hyväntoivonniemen vuonna 1487. Vasco da Gama purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Intiaan ja saapui Kalikutiin 20. toukokuuta 1498. Pedro Álvares Cabral purjehti vuonna 1500 ensimmäisenä Brasilian rannikolle. Brasilia julistettiin pian kuuluvaksi Portugaliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Afonso de Albuquerque valloitti Goan.^[23]

Espanjan ja Portugalin kesken tehtiin 7. kesäkuuta 1494 Tordesillasin sopimus, jolla maat jakoivat keskenään Euroopan ulkopuolisen maailman. Sopimuksessa määriteltiin etelä–pohjoissuuntainen jakolinja, joka kulki noin 1 800 kilometriä länteen Kap Verden saarista. Tämä jakolinja vastaa noin pituuspiiriä 47 °W. Espanja sai jakolinjan länsipuoliset alueet, Portugali puolestaan kaikki itäpuoliset. Tordesillasin sopimus johti käytännössä siihen, että Portugali sai oikeuden Afrikasta ja Aasiasta löytyviin alueisiin sekä Brasilian itäosiin. Portugali sai Brasilian vahingossa, sillä sopimusta tehtäessä ei tiedetty Amerikan ulottuvan sovitun linjan itäpuolelle.^[23]

Zaragozan sopimus vuonna 1529 oli vastaava päätös itäisellä pallonpuoliskolla. Sen mukaan nykyisen Indonesian seudut (silloiset Maustesaaret) samoin kuin juuri löydetyt Filippiinit kuuluivat Espanjalle. Sopimus oli tappio Portugalille, jonka alue alkoi vasta noin 1 500 km Maustesaarista itään päin.^[23]

Emanuel I:n aikaa vuosina 1495–1521 kutsutaan ”kultaiseksi aikakaudeksi”. Siirtomaista tuotujen rikkauksien ansiosta Portugali kohosi maailman rikkaimpien valtioiden joukkoon. Portugalissa aikakaudella rakennettiin monia julkisia rakennuksia. Aikana kehittynyttä tyyliä on alettu myöhemmin kutsua nimellä emanuelintyyli.^[25]

Emanuelia seurasi Portugalin kuninkaana Juhana III, jonka aikana maan siirtomaavaltakunta jatkoi kasvuaan ja sai uusia kauppapaikkoja muun muasta Kiinasta ja Japanista.^[25] Vaikka Portugali oli Euroopan rikkain monarkia, tilanne alkoi heikentyä nopeasti. Vauraudet eivät suuntautuneet kotimaan yhteiskunnan kehittämiseen ja maan oma teollisuus heikentyi, kun maahan tuotiin paljon valmiita tuotteita. Aasian-kauppaa hallinnoi valtiojohtoinen yritys, minkä takia ei keskiluokkaa eikä kauppiasluokkaa päässyt kunnolla syntymään.^[28]

Juhanan jälkeen valtaan nousi vuonna 1557 kolmevuotias Sebastian I. Hän alkoi jo nuorena kiinnostua fanaattisesti Marokkoon suuntautuvasta ristiretkestä, jonka avulla kristityt voisivat vallata Pohjois-Afrikan takaisin muslimeilta.^[29] Sebastianin joukot tuhottiin täysin 4. elokuuta 1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa. Noin 8 000 portugalilaista sotilasta kaatui taistelussa, myös itse kuningas, 24-vuotias Sebastian.^[17]

Koska Sebastian oli lapseton, häntä seurasi valtaistuimella hänen isosetänsä, kardinaali Henrik I. Henrik oli lapseton, vanha ja eli selibaatissa, joten Portugalin kruunu oli poistumassa Aviz-suvulta.^[17] Henrikin seuraajaksi oli monia pyrkyreitä. Yksi niistä oli Manuel I:n tyttärenpoika Espanjan Filip II. Espanjan armeija valtasi Portugalin Henrikin kuoleman jälkeen vuonna 1580. Armeija kukisti samalla myös toisen vallantavoittelijan, Antonion joukot.^[29]

Filip II julistautui vuonna 1580 Portugalin kuninkaaksi hallitsijanimellä Filip I. Cortés eli parlamentti hyväksyi hänet seuraavana vuonna.^[30] Alkuun oli kyse personaaliunionista: Portugali säilyi erillisenä valtiona ja piti oman lakinsa, rahayksikkönsä ja hallituksensa. Portugalin kolmas espanjalainen kuningas, Filip III eli Espanjan Filip IV, yritti tehdä Portugalista Espanjan maakunnan. Myös inkvisitio alkoi toimia vuonna 1536 ja vainota juutalaisia.^[16]

Portugalilaiset alkoivat pyrkiä eroon Espanjasta, ja kuningassuvun jäsen Bragançan herttua julistettiin Portugalin kuninkaaksi 1. joulukuuta 1640 nimellä Juhana IV. Espanja ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan se aloitti Portugalia vastaan Portugalin restauraatiosodan (1659–1668). Espanjan yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi ja se tunnusti Lissabonin rauhassa vuonna 1668 Juhana IV:n oikeuden Portugalin kruunuun.^[16]

Sodan seurauksena Espanjan kuningas menetti Portugalin kuninkaan aseman. Juhana IV tarvitsi Portugalin kuninkaana asemansa turvaamiseksi liittolaisen ja turvautui Englannin apuun. Portugali menetti perimyssodassa muutamia siirtomaitaan, esimerkiksi Ceutan, jonka kuvernööri pysyi uskollisena Espanjalle. 1700-luvulla Portugalin kiinnostus siirtomaiden saralla kohdistui Brasiliaan sekä muutamiin kohteisiin Afrikassa ja Aasiassa, sillä nämä tuottivat emämaalle suuria voittoja.^[16]

Portugalin talous oli 1700-luvulla myötätuulessa sokerintuotannon, orjakaupan^[31] sekä kulta- ja timanttilöytöjen takia. Englannin kanssa solmittiin vuonna 1703 Methuenin sopimus, joka antoi Englannille suuren määräysvallan Portugalin taloudessa. Maan silkkituotanto käynnistettiin ja Ylä-Douron viiniyhtiö sai yksinoikeuden portviinin vientiin Englantiin.^[16] Portugali oli tästä alkaen vuosisatojen ajan Englannin liittolainen.

Pääartikkeli: Orjuus

Portugali kävi noin 300 vuoden ajan orjakauppaa, jossa afrikkalaisia myytiin orjiksi lähinnä Brasilian sokeriruokoviljelmille. Vilkkaimmillaan kauppa oli 1700-luvulla, mutta se oli alkanut jo 1500-luvulla. Orjalaivauksia tehtiin 30 000 ja niissä kuljetettiin 4 650 000 orjaa, jotka ovat suuremmat luvut kuin millään muulla orjakauppaa käyneellä maalla. Suurimmat lähtösatamat olivat Elmina nykyisessä Ghanassa ja Luanda nykyisessä Angolassa, ja laivojen tyhjennys tapahtui useimmin Bahiassa.^[31] Amerikkaan tuoduista orjista osa karkasi, ja lähes koko 1600-luvun ajan heillä oli oma valtio, Palmaresia.

Pääartikkeli: Lissabonin maanjäristys 1755

1. marraskuuta 1755 Lissabonissa tapahtui maanjäristys, jonka voimakkuudeksi on nykyään arvioitu vajaat yhdeksän Richterin asteikolla. Maanjäristyksessä, sitä seuranneissa tsunameissa ja tulipaloissa kuoli arviolta 60 000–100 000 ihmistä ja Lissabonin rakennuksista tuhoutui 85 %,^[32] jonka vuoksi kaupunki jouduttiin rakentamaan miltei kokonaan uudelleen. Maanjäristys oli niin voimakas, että sen vaikutukset tuntuivat Marokossa asti. Lissabonissa oli jo aiemmin tapahtunut useita pienempiä maanjäristyksiä, joista varhaisin tunnettu sattui vuonna 1009. 26. tammikuuta 1531 sattunut järistys vaati tuhansia kuolonuhreja.^[33] Lissabonin jälleenrakennusta johti tehokkaasti Sebastião José de Carvalho e Melo, joka tunnetaan myöhemmin Pombalin markiisina.^[16]

Markiisi Sebastião José de Carvalho e Melo tuli pääministeriksi vuonna 1755. Markiisi de Pombal toimi määrätietoisesti Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen vaurioiden korjaamiseksi sekä Portugalin talouden ja yhteiskunnan uudistamiseksi. Pombalin valtakaudella asioita kontrolloitiin tarkasti. "Sellit ja vankilat ovat ainoa asia, jonka tiedän tepsivän tähän hulluun kansaan", hänen kerrotaan sanoneen. Yksi hänen uudistuksistaan on orjuuden lopettaminen Portugalin Intian-siirtomaissa.^[34]

Vuonna 1801 Portugali menetti Olivençan Espanjalle lyhyessä appelsiinisodassa (Guerra das Laranjas), jossa Espanja hyökkäsi Napoleonin painostamana Portugaliin. Vuonna 1807 maa kieltäytyi liittymästä Englannin mannermaasulkemukseen. Tämän takia Ranska ja Espanja tekivät 1807 Fontainebleaun sopimuksen, jossa maat sopivat hyökkäävänsä yhdessä Portugaliin. Ranskalainen kenraali Jean-Andoche Junot vei 20 000 miehen joukkonsa Lissaboniin marraskuun 1807 lopussa, ja Portugalin kuningasperhe pakeni Brasilian Rio de Janeiroon. Riosta tuli väliaikaisesti Portugalin ja portugalilaisen imperiumin pääkaupunki.^[35]

Tämä aiheutti kansannousun. Vapaaehtoiset organisoituivat paikallisiksi kapinajuntiksi, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ranskalaisten kuljetuksia ja pikku varuskuntia vastaan. Sekä Espanjan että Portugalin paikalliset armeijat löivät Ranskan joukot. Vuoden 1808 heinäkuussa 17 000 ranskalaista valiosotilasta antautui Bailénissa ja elokuussa 9 000 miestä Sintrassa. Britannia sekaantui tilanteeseen, ja heinäkuussa 1808 alueelle tuli 35 000 brittisotilasta Arthur Wellesley Wellingtonin komennossa. ^[35]Brittiläisen armeijan väliintulo Iberian niemimaalla sytytti Portugalissa suurvaltojen välisen Pyreneiden niemimaan sodan, jota kesti vuoteen 1813. Ratkaisutaistelu käytiin 21. kesäkuuta 1813 Vitoriassa. Brittien, espanjalaisten ja portugalilaisten joukot voittivat ylivoimaisesti. Ranskan miehitys päättyi Portugalin osalta jo vuonna 1812. ^[35]

Kuninkaan maanpaon aikana 1808 vuoteen 1820 Portugalia hallitsi Britannian lähettiläs. Vuonna 1820 Portugalissa puhkesi Espanjan esimerkin vaikutuksesta vallankumous, jossa vaadittiin siirtymistä perustuslailliseen monarkiaan. Kuningas hyväksyi perustuslain palatessaan Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1821. Britannia vaikutti kuitenkin edelleen vahvasti maan päätöksentekoon. Portugalin poliittiset olot jatkuivat epävakaisina 1860-luvulle saakka, jolloin valtio aloitti uudestaan siirtomaidensa laajentamisen.^[36]

Pääartikkeli: Portugalin kuningaskunta

Vuonna 1822 Brasilia julistautui itsenäiseksi keisari Pedro I:n alaisuudessa, sillä brasilialaiset eivät hyväksyneet Portugalin läheistä suhdetta Englannin kanssa. Lissabon sai siten takaisin asemansa Portugalin pääkaupunkina. Vuoden 1821 perustuslain mukaan maata hallitsi Juhana VI, jonka oli annettava valtaa myös parlamentille. Juhanan kuoltua 1826 hänen vanhin poikansa Pedro I sai Portugalin kruunun nimellä Pedro IV. Koska portugalilaiset ja brasilialaiset eivät halunneet yhdistynyttä monarkiaa, Pedro joutui luopumaan Portugalin kruunusta tyttärensä Maria da Glórian hyväksi.^[7] Muutos merkitsi myös orjakaupan loppumista myös tällä suunnalla.^[31]

Alaikäinen Maria ei pystynyt pitämään kruunua, vaan sen kaappasi hänen setänsä Mikael, joka kumosi myös maan perustuslain. Tämä synnytti sisällissodan, jota käytiin vuosina 1828–1834 perustuslaillisten ja migueliittien välillä. Migueliitit saivat vuoteen 1833 asti tukea Espanjalta, ja perustuslailliset Britannalta ja Ranskalta. Sota päättyi perustuslaillisten voittoon ja Évorassa solmittuun Evoramonten sopimukseen 1834. Maria palasi hallitsijaksi ja vuoden 1821 perustuslaki tuli voimaan.

Portugali alkoi 1860-luvulla laajentaa siirtomaitaan. Niinpä se pyrki yhdistämään Etelä-Afrikassa sijainneet alueensa (nykyisen Angolan and Mosambikin) valtaamalla niiden välissä olleen alueen. Tämä uhkasi kuitenkin Britannian Kap-Kairo-suunnitelmaa, ja Britannia esitti Portugalille vuonna 1890 uhkavaatimuksen, että sen alueelle ei ole syytä tunkeutua. Laajentumissuunnitelma ei toteutunut, mutta Britannia nöyryytti Portugalia ottamalla vastatoimena haltuunsa Portugalille pitkään kuuluneita alueita.

Hallituksen vastainen tyytymättömyys lisääntyi vuoden 1890 nöyryytyksen jälkeen ja tasavaltalainen puolue lisäsi kannatustaan. Kuningas Kaarle pyrki aluksi hillitsemään tyytymättömyyttä uudistuksilla. Miesten yleinen äänioikeus otettiin käyttöön vuonna 1901. Kun levottomuudet eivät laantuneet, kuningas antoi pääministeri João Francolle yhä enemmän valtaa, lopulta vuonna 1908 diktaattorin valtuudet.^[37]

Tasavaltalaismielinen ryhmittymä surmasi kuningas Kaarlen ja hänen kruununprinssinsä Ludvig Filipin helmikuussa 1908. Kuninkaanmurha (O Regicídio de 1908) tapahtui Praça do Comércion aukiolla Lissabonissa. Tästä alkoi levottomuuksien kausi, jossa tasavaltalaiset nousivat keskeiseen rooliin. Uudeksi kuninkaaksi nousi Manuel II, jonka kausi jäi lyhyeksi.

Portugalin hallitsijasuvut

Pääartikkeli: Luettelo Portugalin hallitsijoista

hallitsijasuku	vuodet
Burgundi-suku	1139-1383
Ei hallitsijaa	1383–1385
Aviz-suku	1385-1495
Aviz-Beja-suku	1495–1580
Habsburg-suku	1581–1640
Bragança-suku	1640–1910
Saksi-Coburg-Gotha-suku	1853–1910

Monarkia syrjäytettiin vallankumouksessa 4. lokakuuta 1910^[38], minkä jälkeen perustettiin Portugalin ensimmäinen tasavalta. Väliaikaisen hallituksen presidentiksi nousi Teófilo Braga. Manuel de Arriaga valittiin 1911 ensimmäiseksi presidentiksi.^[16]

Portugali oli ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolella vuodesta 1914. Se osallistui sotatoimiin Euroopassa ja Afrikassa myös laivastollaan.^[7] Joulukuussa 1917 vallankaappauksessa maan johtoon nousseen presidentti Sidónio Paisin murha vuonna 1918 ajoi maan lyhyeen sisällissotaan.^[39] Vuosien 1911-1926 välisenä aikana maassa oli kahdeksan presidenttiä, joista kaksi erotettiin, neljä erosi kesken virkakauden, yksi murhattiin ja vain yksi istui kautensa loppuun. Samana aikana maassa oli 44 hallitusta. Politiikan levottomuus ja lyhytjänteisyys kasvattivat vaatimuksia järjestyneemmästä hallitusvallasta. Ajanjakso oli myös nykyaikaisten puolueiden ja ammattiyhdistysten syntyaikaa.^[7]

Pääartikkeli: Estado Novo

Ensimmäisen tasavallan aikaa leimasivat poliittinen epävakaus, Portugalin epäsuosittu osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan sekä huonot suhteet kirkon ja valtion välillä. Tämä johti kansallismielisten sotilasvallankaappaukseen vuonna 1926 ja toiseen tasavaltaan, joka sisälsi pääministeri António de Oliveira Salazarin johtaman lähes 50 vuotta jatkuneen autoritaarisen konservatiivihallinnon, joka sovelsi korporatismin periaatetta. Hallitusjärjestelmää kutsuttiin nimellä Estado Novo ("uusi valtio"). Se oli arvoiltaan katolinen ja nationalistinen ja muistutti Espanjan fasismia. Estado Novon aikana ainoa sallittu puolue oli kansallinen liitto (União Nacional), jota piti pystyssä salainen poliisi Polícia Internacional e de Defesa do Estado. Salazarin aika oli taloudellisesti vakaata, mutta yhteiskunnan kehitystä ei juuri tapahtunut. Tämä johtui tietoisesta politiikasta, joka korosti Portugalin imperiumin omavaraisuutta. Teollistuminen, kaupungistuminen ja koulutus pyrittiin pitämään minimissään. Työläisten, kaupunkilaisten ja opiskelijoiden liiallista määrää pidettiin uhkana yhteiskunnalliselle vakaudelle ja perinteisille arvoille. Espanjan sisällissodan aikana Portugali tuki kansallismielisiä. Kumousajatusten leviämistä estettiin sensuurin avulla.^[7]

Koko toisen maailmansodan ajan Portugali oli puolueeton. Joulukuussa 1942 Japani miehitti Portugalille kuuluneen Itä-Timorin, mutta pääministeri António de Oliveira Salazar kieltäytyi julistamasta maalle sotaa. Hän antoi kuitenkin liittoutuneille luvan käyttää Azoreja sotilastukikohtanaan.^[40] Kun puolustusliitto Nato perustettiin 1949, maa oli yksi sen perustajajäsenistä.

Vaikka Portugalista tuli Naton jäsen, se ei ottanut vastaan Marshall-apua, eikä talousstrategiaan kuulunut EEC:hen lähestyminen eikä taloussuhteiden lähentäminen Länsi-Euroopan maiden kanssa. Tästä huolimatta vuodesta 1950 Salazarin kuolemaan asti bruttokansantuote kasvoi keskimäärin 5,66 % vuodessa. Vuonna 1945 Portugalin siirtomaihin kuuluivat Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito johti pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa.^[16]

Pääartikkeli: Portugalin siirtomaasodat

Intia otti haltuunsa Portugalin Intian 1961. Myös Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi itsenäisyysliikkeitä, mutta Portugali oli haluton antamaan siirtomailleen itsenäisyyttä. 1968 Salazar sai sydänkohtauksen, jonka jälkeen hän ei kyennyt hallitsemaan. Pääministeriksi tuli Marcelo Caetano. Hänen johdollaan yritettiin jatkaa siirtomaasotia siirtomaiden itsenäisyysliikkeitä vastaan, mutta huonoin tuloksin. Valta siirtyi vähitellen sotilasjuntan käsiin.^[7]

Sissejä ei onnistuttu kukistamaan, ja tyytymättömyys siirtomaasotiin johti osaltaan vuoden 1974 Neilikkavallankumoukseen. Se kaatoi maata hallinneen sotilasjuntan, joka oli pyrkinyt presidentti Américo Tomásin ja pääministeri Caetanon johtamana jatkamaan vuonna 1968 vallasta luopuneen Salazarin politiikkaa.^[7]

Asevoimien liikkeen suorittama veretön neilikkavallankumous 25. huhtikuuta 1974 nosti valtaan Kansallisen pelastuksen juntan ja johti laajoihin vasemmistoradikaaleihin demokratiauudistuksiin. Portugalin Afrikan-siirtomaille myönnettiin itsenäisyys 1975. Joulukuussa 1975 Indonesia miehitti Portugalin Timorin (Itä-Timor), joka oli viikkoa aikaisemmin julistautunut itsenäiseksi, joten sen itsenäisyys jäi toteutumatta. Portugalilaisen imperiumin loppuna pidetään vuotta 1999, kun Macaon kaupunki luovutettiin Kiinalle.^[7]

Uusi vasemmistoradikaalinen perustuslaki otettiin käyttöön vuonna 1976. Ensimmäiset demokraattiset parlamenttivaalit pidettiin 1975 ja presidentinvaali 1976. Vapaat vaalit nostivat valtaan maltillisia suuntauksia, ja johtaviksi puolueiksi tulivat sosialistit ja sosiaalidemokraatit.^[7]

Vuoden 1974 Neilikkavallankumouksen jälkeen yksi vaikutusvaltaisimmista ja näkyvimmistä poliitikoista Portugalissa oli sosialistista puoluetta pitkään sen pääsihteerinä johtanut Mario Soares, joka toimi ensimmäisenä demokraattisesti valittuna pääministerinä vuosina 1976–1978 ja uudelleen 1980-luvun alussa sekä Portugalin presidenttinä kymmenen vuotta vuosina 1986–1996. Vuonna 2017 kuollutta Soaresia kutsuttiin Portugalin demokratian isäksi.^[41]

Maatalousvaltainen Portugali oli pitkään Länsi-Euroopan köyhin valtio, ja monet portugalilaiset lähtivät siirtotyöläisiksi muihin Länsi-Euroopan maihin. Vuonna 1986 Portugali liittyi Espanjan kanssa EEC:hen, joka oli Euroopan unionia edeltänyt talousyhteisö.^[42]

Portugali oli 1990-luvun yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista ja menestyjistä. Keskimääräinen BKT:n kasvu oli noin 5 %. Maan pääsyä euroalueen jäseneksi vuonna 1999 pidettiin palkintona hyvin tehdystä työstä. Se takasi maalle vakaan valuutan, matalat korot sekä tien maailman suurimmalle talousalueelle. Vuonna 2002 euroa alettiin käyttää maksuvälineenä.^[43] Portugalin ongelmat johtuvat pääosin maan talouden hitaasta kasvusta. Maan talous ei 2000-luvun alun hyvinä vuosina kasvanut merkittävästi.

Vuonna 2008 alkanut kansainvälinen finanssikriisi vei 2010-luvun alussa Portugalin talouskriisiin, jonka ratkaisemiseksi sille annettiin 78 miljardin euron suuruinen lainapaketti. Se jakautui kolmeen 26 miljardin osaan. Lainoittajia olivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) ja Euroopan komissio. Suurin lainoittaja on Saksa runsaalla 14 miljardilla eurolla. Portugalin eräänlainen omavastuuosuus lainoista oli 455 miljoonaa euroa.^[44] Positiivinen käänne kriisissä tapahtui 3. lokakuuta 2012, kun Portugalin onnistui saada markkinoilta 3,76 miljardin laina kohtuullisella korolla. Tämän avulla voitiin kovakorkoisia lainoja vaihtaa edullisempiin. EU piti tukitoimilla Portugalin korkotasoa alhaisena edelleen syksyllä 2013.^[45]

Säästöohjelman toteuttaminen kohtasi vaikeuksia, sillä maan perustuslakituomioistuin päätti maaliskuussa 2013, että iso osa hallituksen suunnittelemista talouskuritoimista on perustuslain vastaisia. Hätälainoittajat helpottivat Portugalin lainaohjelman ehtoja, mutta hyväksyttäviä säästökohteita tarvittiin silti lisää.^[46]

Portugalin pääministerinä vuodesta 2015 toiminut sosialistien johtaja Antonio Costa ja sosialistit saivat vaalivoiton vuoden 2019 parlamenttivaaleissa Portugalin positiivisen talouskehityksen siivittämänä. Sosialistit saivat 106 paikkaa, kun ehdottomaan enemmistöön olisi tarvittu 116 paikkaa maan 230-paikkaisessa parlamentissa. Pääministerinä jatkoi vaalien jälkeenkin Antonio Costa, mutta hänen hallituksensa tarvitsi edelleen pienten vasemmistopuolueiden tukea.^[47]

Portugalin vaikutusvaltaisessa, mutta pitkälti seremoniallisessa presidentin virassa on vuodesta 2016 toiminut konservatiivi Marcelo Rebelo de Sousa, joka voitti vuoden 2016 presidentinvaalit ensimmäisellä kierrokella.^[48] Häntä aikaisemmin presidenttinä toimi kaksi kautta vuosina 2006–2016 konservatiivi Aníbal Cavaco Silva.^[49]

Portugalin talous kääntyi kriisin jälkeen taas nousuun. Vuonna 2017 talous kasvoi 3,5 % ja seuraavana vuonna 2,4 %. Työttömiä oli 6,4 % heinäkuussa 2019.^[47]

• Portugalin kuningas
• Portugalin kuningaskunta
• Portugalinkielisten maiden yhteisö

• Birmingham, David: A Concise History of Portugal. Cambridge: Press Syndicate of the University of Cambridge, 1993. ISBN 0-521-43880-2
• Di Luca, Marc & Hall, Rebecca & Hancock, Matthew (toim.): The Rough Guide to Portugal. Cambridge: Press Syndicate of the University of Cambridge, 2017. ISBN 978-0-241-25391-5
• Portugal Encyclopædia Britannica. 2017. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
• Solsten, Eric (toim.): Portugal: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1993. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.1.2018). (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Portugalin historia Wikimedia Commonsissa