Siunaus

Siunaus uskonnollisena käsitteenä tarkoittaa varsinaisesti Jumalan suomaa hyvyyttä, menestystä, varjelusta tai armoa, mutta sanaa käytetään myös varsinkin papin jumalan­palveluksen tai kirkollisen toimituksen yhteydessä lausumasta rukouksesta, joissa pyydetään Jumalalta siunausta tai toivotetaan siunausta. ^[1] Tavallisimmin siunausta pyydetään läsnä olevalle seura­kunnalle, mutta sitä voidaan rukoilla myös esimerkiksi paikalle tai rakennukselle.^[2]

Yleiskielessä siunaamiseksi kutsutaan usein myös jonkin asian hyväksymistä tai vahvistamista, esim. ”Hallituksen esitys sai eduskunnan siunauksen” (vahvistuksen).^[3]

Kristillisen käsityksen mukaan siunaus on Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa tässä maailmassa.^[4] Siunaus tarkoittaa Vanhassa testamentissa varsinkin jälkeläisten ja oman maan saamista.^[5] Luterilaisen kirkon mukaan siunaus tulee aina Jumalalta, mutta ihminen voi välittää sen. ^[6]

Siunauskäytännön tarkkaa alkuperää ei tunneta.

Juutalaisuuden pyhä kirja Talmud antaa tarkat ohjeet siunauksesta. Alun perin siunaaminen kuului papillisen säädyn eli Leevin heimon jäsenten tehtäviin, heistäkin tarkkaan ottaen ensimmäisen ylipapin Aaronin, Mooseksen veljen, jälkeläisille. Mutta aivan käytännön syistä tehtävä on siirtynyt muille; Jerusalemin temppelin tuhon jälkeen ei varsinaisia pappeja ole ollut, ainoastaan rabbeja, jotka eivät ole pappeja vaan opettajia, vaikka suorittavatkin myös papin tehtäviä.

Vihkimisoikeuden rabbit ovat saaneet maallisilta viranomaisilta, aikuistumisjuhlien eli poikien bar mitsva ja tyttöjen bat mitsva -tilaisuuksien johtaminen tai sairaiden luona käyminen kuuluu heidän velvollisuuksiinsa seurakuntien vanhimpina, ja siunaaminen on luovutettu heille Aaronin jälkeläisten sijaisina. Juutalaiset käyttävät siunauksena Herran siunausta eli Aaronin siunausta, joka on peräisin Neljännestä Mooseksen kirjasta (6:24–26).^[7]

Koska ensimmäinen kristillinen seurakunta syntyi Jerusalemiin juutalaisten keskuuteen, sen käytännöt otettiin jokseenkin suoraan juutalaisuudesta. Niihin vain liitettiin Kristuksen ja Pyhän Hengen osuus.

Varhais­kristillisenä aikana ja vielä keskiajalla siunaus luettiin ehtoollisen vieton edellä. Apostolisten konstituutioiden kuvaamassa jumalan­palveluksessa diakoni luki yhteisen esi­rukouksen, minkä jälkeen piispa siunasi kansan lukemalla vanhatestamentillisen Aaronin siunauksen (4. Moos. 24-26).^[8] Myöhemmin on useimmissa kirkkokunnissa tullut tavaksi lukea siunaus jumalanpalveluksen tai kirkollisen toimituksen lopussa. Varhaisin tieto tällaisesta käytännöstä on piispa Serapionin sakramentaariosta vuodelta 350.^[8]

Ortodoksinen kirkko, joka määrittelee itsensä alkuseurakunnan suoraksi jatkajaksi, noudattaa näitä alkuperäisiä mahdollisimman tarkkaan; niihin tulleet muutokset ovat lähinnä kulttuurillisia eroja. Tärkein yksittäinen seikka oli ristinmerkin käyttöön ottaminen.

Roomalais-katolinen kirkko, joka myös määrittelee itsensä alkuseurakunnan suoraksi jatkajaksi, on myös säilyttänyt alkuperäiset käytännöt varsin samanlaisina. Ristinmerkki tehdään kirkon latinalaisessa riituksessa vasemmalta oikealle koko kättä käyttäen, kun kirkon itäisten riitusten jäsenet tekevät sen ortodoksien tapaan oikealta vasemmalle kolmella sormella. Messun lopussa luettavan siunauksen sanamuoto

Protestanttiset kirkot pysyivät pitkälti samoilla linjoilla; vain ristinmerkki jäi vuosisadoiksi pois käytöstä. Luterilaiset kirkot ovat palauttaneet sen käyttöä rajallisessa määrin ja anglikaanit käyttäneet jokseenkin koko ajan katoliseen tapaan.

Ortodoksit rukoilevat paljon; hyvin tyypillistä on, että vaaran uhatessa he turvautuvat rukoukseen; mm. kun Leinon vankeja koottiin Malmin lentokentällä maavallin viereen rivistöihin nimenhuutoa varten, monet noista iäkkäistä miehistä pelästyivät, että nyt heidät ammutaan. He rukoilivat tauotta ja tekivät ristinmerkkejä vapaalla kädellään; heidät oli nimittäin kytketty käsiraudoin pareiksi.^[9]

Jokapäiväisin tapa on se, että ihminen siunaa itse itsensä ristinmerkillä aamu- tai iltarukouksen yhteydessä. Myös vuode voidaan juuri ennen levolle menoa siunata ristinmerkillä. Stalinin ajan Neuvostoliitosta on tarinoita, kuinka vankiloissa vanhemmat miehet piirsivät monen ristinmerkin avulla eräänlaisen laatikon makuupaikkansa ympärille, lopulta makuulta sulkivat vielä yhdellä auki olleen kyljen - ja sitten nukkuivatkin rauhassa aamuherätykseen asti.^[10]

Sakramentteja on kaiken kaikkiaan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, katumus, pappeus, avioliitto, sairaanvoitelu ja eukaristia eli Pyhän ehtoollisen asettaminen. Jokaiseen niistä siunaus liittyy olennaisena osana.

Eri jumalanpalvelusten aikana pappi tai piispa siunaa kirkkokansaa useaan otteeseen; eräs tunnetuimpia on juuri ennen evankeliumin lukua lausuttu vuorotervehdys:

»Rauha olkoon teille kaikille - Niin myös sinun hengellesi»

Suurin osa palveluksen aikaisista siunauksista annetaan kädellä, vain loppusiunaukset käsiristiä käyttäen. Piispa siunaa kansaa molemmilla käsillään, usein käyttäen tarkoitukseen tehtyjä kolme- ja kaksihaaraisia kynttilänjalkoja, trikiiriä ja dikiiriä; tapa on peräisin Bysantin hovista.

Kreikkalainen tapa on, että liturgiapalveluksen aikana, kun ennen evankeliumia veisataan Pyhän Kolminaisuuden virsi, papisto laulaa sen kahdesti, minkä jälkeen piispa tulee kansan eteen käsiristi ja kaksihaarainen siunauskynttilä kädessään lukeakseen esipaimenellisen siunauksen:

»Herra, Herra, katso nyt laupiaasti puoleemme ja näe tämä viinitarha; vahvista tahdollasi se minkä oikea kätesi on tehnyt»

ja siunaa kansaa kolmesti ristillä ja kynttilöillä lausuen:

»Pyhä Jumala - Pyhä Väkevä - Pyhä Kuolematon - armahda meitä!»

Venäläisessä tavassa toimitus on muuten sama, mutta piispa pitelee ristin sijasta kolmihaaraista siunauskynttilää.

Kädellä siunaus tehdään piirtämällä ilmaan ristinmerkki vasemmalta oikealle; papin ja piispan siunaava käsi on hiukan eri asennossa kuin maallikon: etusormi suorana, keskisormi koukistettuna, peukalo ja nimetön ristikkäin sekä pikkusormi koukussa; näin sormet muodostavat tyylitellyt kirjaimet I C X C eli nimikirjaimet Jeesus Kristus.

Eniten siunauksia jakaa papisto: ortodokseilla on perinteinen tapa, että pappia ja piispaa tervehditään pyytämällä siunausta; tämä tapahtuu astumalla tervehdittävän eteen ja asettamalla kädet päällekkäin, oikea käsi ylempänä ja kämmenet ylöspäin, kyynärpäät taivutettuina ja kyynärvarret suorina. Papiston jäsen siunaa pyytäjän ristinmerkillä jonka jälkeen siunattu vastaa suutelemalla siunaajan kättä, jonka tämä laskee pyytäjän käsien päälle.

Jos paikalla on vain pappeja, voi siunauksen pyytää jokaiselta - piispan läsnä ollessa vain häneltä. Tämä etiketti on - kuten paljon muutakin - muisto alkuseurakunnasta; silloin vain alkuperäiset apostolit saivat jakaa siunauksia. Piispat määritellään heidän suoriksi seuraajikseen. Myös igumeniaa voi tervehtiä pyytämällä samalla tavoin siunausta. Tällöin hänen kättään ei suudella, vaan igumenian ristiä.

Kristilliset kirkot opettavat, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä; tämän vuoksi ortodoksinen kirkko on alusta asti noudattanut ja noudattaa edelleen tapaa, että välittömästi lapsen synnyttyä pappi saapuu paikalle siunaamaan lapsen ja äidin. Heikolle lapselle toimitettava hätäkaste on asia erikseen, ja sen voi toimittaa kuka tahansa kristitty eli siihen ei tarvita pappia. Hätäkaste vahvistetaan mirhavoitelun sakramentilla kunhan lapsi on riittävästi voimistunut.

Seuraava vaihe on, että kun lapsi on kahdeksan päivän ikäinen, hän saa nimen erillisessä siunaustilaisuudessa; nykyään pappi saapuu kotiin toimittamaan, vaikka papin käsikirja sanoo edelleen, että

»kätilö tuo lapsen kirkkoon nimen antoa varten»

Näin pyritään edelleen tekemään jos suinkin mahdollista; Kreikassa ja Venäjällä käytäntö on voimissaan, mutta Suomessa piispainkokous on hyväksynyt käsikirjan ohjeesta poikkeamisen käytännön syistä. Nimenantoon voidaan liittää myös mirhavoitelu, jos lapsi on hätäkastettu.

Varsinainen kaste ja mirhavoitelun sakramentti tapahtuvat kotona, jos synnytyksestä on alle 40 päivää; yhä suositummaksi on tullut tapa, että lapsi kastetaan hiukan tätä vanhempana, koska hänet voidaan sen jälkeen liittää seurakuntaan ja hän pääsee ensi kerran ehtoolliselle. Näin myös lapsen äiti vapautuu 40 päivää kestäneestä, synnytyksestä johtuneesta kiellostaan saapua kirkkoon. Tämä ikiaikainen juutalaisuudesta periytyvä kielto on eräs yhteisiä molemmille katolisille ja useimmille protestanttisille kirkoille.

Ortodoksinen seurakuntaan liittäminen tapahtuu kasteen jälkeen liturgiajumalanpalveluksen yhteydessä anaforan loppusiunauksen eli ehtoollisen pyhittämisen ja papiston ehtoollisen jälkeen: äiti tai kummi tuo lapsen papille kirkon ovella; pappi siunaa ensin äidin ja sitten lapsen, lukee rukoukset ja sitten kantaa lapsen mukanaan pitemmälle kirkkoon; matkalla pysähtyy kolmesti, kohottaa lasta ristinmuotoisesti ja lausuu:

»Seurakuntaan otetaan Jumalan palvelija, lapsukainen (nimi)»

Lopuksi pappi käy poikalapsen kanssa alttarissa lukemassa saman lauselman, tyttölapsi luovutetaan suoraan äidille tai kummille pyhien ovien edessä; päätteeksi luetaan Vanhurskaan Simeonin rukous:

»Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka Sinä olet tehnyt kaikille kansoille: valkeudeksi joka on ilmestyvä pakanoille ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille»

Koska näin tehdään Jeesuksen temppeliin tuomisen kunniaksi, ortodoksit pitävät erityisenä armon osoituksena sitä, jos heidän lapsensa tuodaan tähän juhlaan juuri kynttilänpäivänä, jolloin muistetaan Jeesuksen samaa juhlaa. Lopuksi pappi siunaa lapsen, äidin ja kummin käsiristillä ja lapsi on nyt oikeutettu pääsemään Ehtoolliselle - vanhan tavan mukaan ensimmäisenä siinä palveluksessa.

Seurakuntaan liittämisen suorittaa perinteen mukaan läsnä olevasta papistosta se, joka on viimeksi vihitty papiksi. Tämän vuoksi on tavallista, että papin vihkimiseen liittyy useitakin liittämisiä: ortodoksit uskovat, että tuore vihkimys pappeuteen jollain tavoin tehostaa lapsen saamaa siunausta - aivan samalla tavoin juuri vihitylle munkille tai nunnalle tuodaan vihkimisen jälkeen runsaasti esirukouspyyntöjä luettavaksi seuraavan yön aikana, jonka vihitty viettää yksin kirkossa. Aikuisena ortodoksiseen kirkkoon liitetylle ei seurakuntaan liittämistä pääsääntöisesti toimiteta, koska heille katsotaan varsinaisen liittämisen voiteluineen riittävän.

Isä arkkipiispa Paavali toi 1970-luvulla Suomeen vanhan, uudelleen elvytetyn kasteliturgia-perinteen, jossa lapsen kaste tapahtuu liturgiajumalanpalveluksen yhteydessä. Kasteliturgian kehitti nykyiseen muotoonsa arkkipiispan suuresti arvostama teologian opettaja, amerikkalainen isä professori Alexander Schmemann. Ensi kerran kasteliturgia toimitettiin Suomessa Varkauden kirkossa; kastettavana oli erään paikallisen papiston jäsenen esikoistytär. Tapaus oli niin merkittävä, että se julkistettiin Aamun Koiton kansikuvana.

Kasteliturgia on edelleen olemassa, joskin käytännön syistä se on melko harvinainen. Nykyisin se toimitetaan etupäässä piinaviikon eli suuren viikon lauantaina, Suurena lauantaina, koska se on alkukirkon aikainen perinteinen kasteen päivä. Kasteliturgian toimittaa pääsääntöisesti piispa, joskin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella alkoivat myös papin toimittamat kasteliturgiat yleistyä. Kastetoimitus alkaa opetettavien liturgian alussa, pienen saaton jälkeen. Koska kasteliturgia tapahtuu yhteisenä jumalanpalveluksena, ei sen yhteydessä suoriteta erikseen seurakuntaan liittämistä vaan itse toimituksen katsotaan kattavan molemmat.

Luterilaiselle kirkolle tunnusomaista rippikoulua, jonka yhteyteen liittyy heillä konfirmaatio eli seurakunnan täysvaltaiseksi jäseneksi ottaminen, ei ortodoksisella kirkolla ole samassa mielessä; noin viisitoistavuotiaille järjestetään kyllä erillinen kristinoppikoulu, joka noudattaa hyvin pitkälle samoja muotoja, mutta sen merkitys on yksinomaan sosiaalinen. Ortodoksinen kirkko ei vaadi kristinoppikoulun käymistä kirkollisen vihkimisen ehtona, kuten luterilainen kirkko suhteuttaa rippikoulun - mutta kysymyshän onkin historiallisesta erosta, joka johtuu luterilaisen kirkon aikoinaan toimeenpanemasta erittäin voimaperäisestä lukutaitokampanjasta - juuri samasta "lukkarinkoulusta" josta Aleksis Kivi piirtää niin omaleimaisen kuvan pääteoksessaan Seitsemän veljestä. Rippikoulun käyttäminen tähän tarkoitukseen johtui pitkälti siitä, että varsinaista koululaitosta todistuksineen ei ollut vielä silloin olemassa vaan opetus oli yksilöllistä, kunkin opettajan ajatuksien mukaista. Mutta se kuitenkin katsottiin niin tärkeäksi että käytäntö jäi voimaan.

Ortodoksisessa kirkossa pidetään erittäin suuressa arvossa siunattua vettä, jota lännessä kutsutaan vihki­vedeksi. Veden siunaus tapahtuu jokaisessa ortodoksisessa kirkossa tai tsasounassa silloin, kun vietetään temppelijuhlaa eli sen pyhän muistopäivää jolle kyseinen pyhäkkö on omistettu. Päivää kutsutaan kyseisen pyhäkön praasniekaksi. Tällöin toimitetaan ns. pieni vedenpyhitys: pappi tai piispa toimittaa erillisen palveluksen, jonka aikana pyhitetty papin käsiristi upotetaan vesiastiaan kolmesti, minkä jälkeen läsnäolijat vihmotaan juuri pyhitetyllä vedellä.

Paikalla on aina kirkon omia maljoja tai ainakin kertakäyttöastioita seurakuntalaisia varten; lähes jokainen paikalla ollut nauttii juuri siunattua pyhää vettä jo kirkossa, samoin useimmat tuovat mukanaan astioita viedäkseen pyhää vettä kotiin. Joissakin kirkoissa Venäjällä on oma vesihana pyhitetylle vedelle, jota ihmiset voivat itse pullottaa. Pyhää vettä nautitaan suurella kunnioituksella ja sitä säilytetään ikonien läheisyydessä.

Suuri vedenpyhitys toimitetaan vain kerran vuodessa loppiaisena eli 6. tammikuuta Kristuksen kasteen muistoksi. Tämä vedenpyhitys voidaan toimittaa myös kaivon, järven tai muun luonnon vesilähteen luona. Tällöin miljoonat ihmiset Venäjällä käyvät kastautumassa avannoissa, jotka on tehty ristin muotoon. Avantoja kutsutaan nimellä "Jordan" (ven. Иордан), ja nimensä mukaisesti ne muistuttavat Jordan-jokea, jossa Jeesus kastettiin. Veteen laskeudutaan päätä myöten kolme kertaa keskiyön aikaan. Tämä merkitsee, että kastautuminen suoritetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Avantoon laskeudutaan useimmiten rappusia pitkin, mutta lapsia kastettaessa vanhemmat voivat kastaa lapset käsistä kiinni pitäen.

Valamon luostarissa se on jo pitkään toimitettu avannon ääressä. Avannosta nostettua vettä on sitten viety kirkkoon ja luostariin jopa ämpäreillä.

Useilla venäläisillä on vahvoja uskomuksia pyhän veden vaikutuksista. Veteen kastautumisen uskotaan parantavan ja ehkäisevän sairauksia koko vuoden.

Myös jumalanpalveluspuvut siunataan vastaavalla tavalla; alemmat kirkonpalvelijat - lukijat, alidiakonit ja diakonit - sekä maallikot pyytävät ennen pukeutumista kirkollisille asuille - käytännössä stikarille ja orarille - siunauksen korkeimmalta paikalla olevalta papilta, piispalta jos on läsnä; papit siunaavat pukunsa itse ennen pukeutumista. Papeilla ja diakoneilla on lisäksi erilliset pukeutumisrukoukset, joita käytetään vain ennen liturgiaa; alidiakonit pukevat piispan jumalanpalveluspukuihin, ja vanhin läsnä oleva diakoni lukee pukeutumisrukoukset piispan puolesta. Diakonia alemmalla palvelevalla papistolla ja maallikoilla ei ole omia pukeutumisrukouksia.

Kaikki jumalanpalveluspuvut, myös varsinaisten pukujen alla pidetyt pitkähihaiset viitat, siunataan ennen käyttöön ottoa. Tämän tekee pappi vihmomalla asut pyhitetyllä vedellä tai piispa mirhavoitelulla. Tämän jälkeen asut voidaan ottaa käyttöön. Vain varsinaiseen jumalanpalveluskäyttöön tehdyt asut siunataan; teatterikäyttöön tehtyjä pukuja ei siunata.

Ortodoksisen kirkon käsikirjoissa on rukouskaavat lähes kaikelle inhimilliseen elämään liittyvälle; ajoneuvot, kodit ja työkalut voidaan siunata. Se tapahtuu vihmomalla ne pyhitetyllä vedellä erityisen rukoushetken aikana.

Ortodoksiselle kirkolle äärimmäisen tärkeät pyhäinkuvat, ikonit, siunataan vihmomalla ne pyhällä vedellä oman rukoushetkensä aikana. Jos ikonin siunaa piispa, hän käyttää tarkoitukseen pyhitettyä mirhaa.

Ortodoksinen kirkko ei yleensä käytä veistoksia pyhien kuvina. Jos niitä on, ne yleensä esittävät enkeleitä. Näin on esimerkiksi Kotkan Pyhän Nikolaoksen kirkossa.

Katolinen tapa on kirkon latinalaisessa riituksessa likitulkoon samanlainen. Vain Bysantin tai keisarillisen Venäjän hoveista peräisin olleet tavat puuttuvat. Niiden sijalla on monia lännessä kehittyneitä. Eritoten paavien ns. Avignonin vankeus ja vastapaavit vaikuttivat runsaasti roomalaiskatoliseen jumalanpalveluskäytäntöön.

Messun lopussa luettavan siunauksen sanamuoto oli alkujaan papin vapaasti valittavissa, Missale Romanumissa se on saanut vakiintuneen muodon: "Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki."^[8]

Katolisen kirkon läntinen riitus käyttää ikonien tilalla usein veistoksia, jotka siunataan vastaavalla tavalla. Samoin läntiset pyhien kuvat ovat useimmiten eri tyylisiä kuin ikonit.

Myös siunauksen apuväline, pyhitetty vesi, jota lännessä kutsutaan vihkivedeksi, on yhtä tärkeässä asemassa kuin idässä.

Katolisen kirkon latinalaisen riituksen piispojen siunaukseen vastataan suutelemalla piispan sormusta, idän riitusten piispojen siunaukseen suutelemalla piispan kättä, kuten ortodoksitkin tekevät. Latinalaisessa riituksessa ei pappien kättä suudella.

Jos piispa ei halua sormustaan suudeltavan jostain syystä - esimerkiksi diplomaattisesta, jos paikalla on henkilö jota sellainen voisi loukata (esimerkiksi juutalainen tai muslimi) - hän yleensä väistää sen ojentamalla kätensä sellaisessa asennossa että se tulkitaan normaaliksi kättelyksi.

Roomalaiskatolisten sakramentit ovat samat kuin ortodoksienkin, niiden muoto on vain erilainen.

Uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla syntyneet protestanttiset kirkot vähensivät toimintansa alussa siunausten käyttöä olennaisesti; hyvin kauan heillä oli käytössä vain eri pyhien toimitusten loppusiunaus. Useimmilla protestanteilla Herran siunaus oli hyvin kauan ainoa käytössä ollut. Sitäkään ei tehty ristinmerkillä, vaan pappi kohotti kätensä haralleen yläviistoon siunaavaan asentoon.

Eräs ortodoksien ja katolisten kanssa yhteinen tapa, joka säilyi protestanttisissa kirkoissa, oli synnyttäjän ns. kirkottaminen, eli pappi kävi määräaikana synnytyksen jälkeen lukemassa katumusrukoukset synnyttäjälle ja siunaamassa tämän, ja tämän jälkeen tämä oli vapaa tulemaan ehtoolliselle. Tapa pääsi 1900-luvun jälkipuoliskolla hiukan unohtumaan, mutta se on nykyisin herätetty eloon hiukan uudistettuna.

Anglikaaninen kirkko on ollut omien teidensä kulkija tässä suhteessa; se on noudattanut katolisen kirkon rituaaleja perustamisestaan asti, vain paavi oli kauan poistettuna esirukouksista.

Brittien vanhoillisuus on pitänyt kaiken jokseenkin ennallaan, tosin joitakin kansallisia muutoksia on tapahtunut. Niistä voinee mainita eri kuninkaiden kruunajaisseremonoihin liitetyt hymnit, merkittävämpänä Georg Friedrich Händelin kuningas Yrjö II:n kruunajaisiin säveltämä Zadok the Priest, joka kuuluu edelleen kyseiseen seremoniaan. Hymni lauletaan silloin, kun hallitsija voidellaan eli siunataan tehtäväänsä.

Jumalanpalveluksen lopussa lausuttavana siunauksena käytetään tavallisimmin loppu­siunauksena Filippiläiskirjeen jaetta 4:7, johon on lisätty trinitaarinen eli Pyhään Kolminaisuuteen viittaava loppusiunaus:

»Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelkoon teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa;^[11] Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.^[8]»

Tämä siunaus esiintyy jo yleisessä rukouskirjassa (Book of Common Prayer) vuodelta 1549. Vuonna 1980 käyttöön otetun käsikirjan mukaan tiettyinä aikoina kirkkovuodesta käytetään kuitenkin tästä poikkeavia loppusiunauksia. Niinpä paaston­aikana käytetään seuraavaa siunausta:

»Kristus oli kuuliainen kuolemaan, aina ristinkuolemaan asti. Hän antakoon teille voimaa kuolla pois synnistä, kantaa ristiänne ja seurata häntä. Siunatkoon teitä kaikkivaltioas ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Aamen.^[8]»

Pyhän Kolminaisuuden päivänä luettava siunaus kuuluu:

»Kolmiyhteinen Jumala vahvistakoon teitä uskossa ja rakkaudessa ja johtattakoon teidät totuuteen ja rauhaan. Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala Isä, Poika ja Pyhä Henki.^[8]»

Katoliset vaativat Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530 luterilaisten toiminnan kerta kaikkista lopettamista, mutta nämä esittivät asiasta vastalauseen eli protestin; tämän vuoksi kaikkia katolisesta kirkosta eronneita alettiin kutsua protestanteiksi. Koska kirkkokuntien ero tapahtui ankaraa vihaa pitäen, kaikkia katolisia tai sellaisina pidettyjä tapoja, kuten siunausta, karsittiin - vähemmän harkitusti - liiankin kovalla kädellä.

Luterilaisessa kirkossakin jumalanpalveluksen ja muiden kirkollisten toimitusten päätteeksi lausutaan kuitenkin aina siunaus. Tällaisena loppusiunauksena on Martti Lutherin ajoista saakka käytetty niin sanottua Herran siunausta eli vanha­testamentillista Aaronin siunausta, jonka loppuun on lisätty sanat: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen."^[8][2]

Ruotsi-Suomessa uskonpuhdistuksesta tuli paljon tiukempi kuin Saksassa, koska kuningas Kustaa Vaasa sai siitä kaipaamansa keinon korjata Ruotsin itsenäistymisen eli Kalmarin Unionista ja siis Tanskasta irtautumisen mahdollistaneiden sotiensa aiheuttamaa valtiontalouden vararikkoista tilaa takavarikoimalla valtiolle kaikki kirkon omaisuus. Takavarikointia pyrittiin oikeuttamaan tekemällä selkeätäkin selkeämpi pesäero katolisuuteen. Koska kuningas niin vaati, kirjoitettiin suurin osa jumalanpalvelusmenoistakin uudelleen, jotta ero katolisuuteen tulisi vieläkin selvemmäksi. Erityisesti katolisten ahkerasti viljelemä siunaus joutui monessa yhteydessä poistolistalle. ^[12]

Luterilaisella kirkolla on vain kaksi sakramenttia, kaste ja Ehtoollinen. Esimerkiksi avioliittoon vihkiminen ei heille ole sakramentti vaan yhteiskunnallinen seremonia, johon kirkko antaa siunauksensa.

1980-luvulla näissä asioissa alkoi Suomen luterilaisen kirkon muutosprosessi, joka on käynnissä edelleen. Monet nimenomaan ortodoksisuudesta peräisin olleet tavat, kuten kotien siunaaminen, alkoivat saada jalansijaa myös luterilaisuudessa. Samoin ristinmerkki on alkanut hiljalleen saada sijaansa myös luterilaisessa kirkossa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa noudatetaan läntistä perinnettä, jossa käsi viedään otsalta sydämelle ja sitten vasemmasta oikeaan olkapäähän.^[13]

Myös monissa muissa uskonnoissa käytetään siunausta. Pakanalliset tai animistiset uskonnot, kuten esimerkiksi intiaanien luonnonvoimien palvonta, puhuvat useimmiten manauksesta. Manaus ja siunaus eroavat toisistaan siinä, että manauksessa voimia, luonnonvoimia tai henkivaltoja, yritetään yleensä kontrolloida ja saada tekemään manaajan tahto. Siunauksessa taas pyydetään hyväntahtoisuutta kyseisiltä voimilta ilman kykyä niiden määräämiseen.

• Loitsu
• Vala

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus: lisäksi kaikista vaaditaan tarkemmat julkaisutiedot ja sivunnumerot

• Isä Ambrosius - Markku Haapio: Ortodoksinen kirkko Suomessa
• Ernst Benz: Idän kirkko
• Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset
• Nikolai Zernov: Idän ortodoksinen kirkko
• Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto: Euthologion, pyhien toimitusten käsikirja
• Arkkipiispa Paavali: Uskon pidot
• Estlander - Hietakari: Jokamiehen maailmanhistoria
• Boris Björkelund: Stalinille menetetyt vuoteni
• Unto Parvilahti: Berijan tarhat
• Gerhard Prause: Historian harhaluuloja ja totena pidettyjä uskomuksia
• Kirkon Tiedotuskeskus
• Suuret suomalaiset: Mikael Agricola

• Katekismus: Herran siunaus Suomen evankelisluterilainen kirkko. Arkistoitu 12.1.2015. Viitattu 10.3.2015.