Suomen 1990-luvun alun lama

Suomen 1990-luvun alun lama alkoi loppuvuonna 1990. Maan bruttokansantuote laski kolmessa vuodessa yhteensä 12 prosenttia.^[1] Lasku oli rajua vuosina 1991 ja 1992.^[2] Bruttokansantuote ja elintaso lähtivät kasvuun jo vuonna 1993, mutta köyhyys alkoi tuolloin vasta lisääntyä ulosottoon joutuneiden määrän ja työttömyyden kasvun vuoksi.^[3] Suuri joukko suomalaisia ylivelkaantui pahasti laman seurauksena. Tilanne oli pahimmillaan vuonna 1994, jolloin noin 9 prosenttia Suomen väestöstä oli ulosotossa ja ulosotossa olevien yritysten määrä oli noin 56 000. Viimeisten ulosotossa olevien ”velkavankeus” päättyi vasta tammikuussa 2020, jolloin heidän ulosottovelkansa vanhenivat vuonna 2015 voimaan astuneen lain johdosta.^[3]

Lamaa edelsi vuonna 1990 alkanut taantuma. Lisäksi Suomen taloudelle äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton vientikauppa supistui vuoden 1991 ensimmäisellä puoliskolla yli 60 prosenttia.^[1] Suomen työttömyysaste oli ollut ennätyksellisen alhainen vuoden 1990 lopussa, jolloin aktiivisia työnhakijoita oli ollut vain reilut 3 prosenttia työvoimasta. Heidän määränsä nousi 7 prosenttiin vuoden 1991 loppuun mennessä, 12 prosenttiin vuoden 1992 loppuun mennessä ja 16 prosenttiin vuoden 1993 loppuun mennessä.^[2][4] Työttömien määrä oli suurimmillaan vuonna 1994, jonka jälkeen se laski hitaasti aina vuoteen 2009 asti.^[5][6] Työvoimahallinnon tilastoima työttömien kokonaismäärä nousi 19 prosenttiin vuonna 1994. Lamalla oli talouden lisäksi syvä vaikutus myös kulttuuriin, politiikkaan ja yleiseen ilmapiiriin.^[7][8] Suomen työttömyysaste ei ole palannut vieläkään lamaa edeltäneelle tasolle.^[5]

Taantumaa yritettiin korjata marraskuussa 1991 devalvoimalla Suomen markka 14 prosentilla.^[1] Devalvaatio johti valuuttalainojen kallistumiseen ja työttömyyskehityksen kiihtymiseen. Pankit nostivat korkoja jopa 18,9 prosenttiin, ja konkurssien määrä pysyi tavanomaista suurempana aina vuoteen 1997 asti.^[9] Lainojen vakuutena olleiden asuntojen arvot laskivat noin puolella.^[10]

Pankit joutuivat velkakriisiin muun muassa luottotappiokierteen, riskialttiiden rakennushankkeiden ja yritysten maksuvalmiusvaikeuksien takia.^[11] Ylivoimaisesti suurin osa pankeista välttyi kuitenkin konkurssilta valtion maksaman vastikkeettoman tuen ansiosta.^[9] Suurin osa tuesta meni pankkien pääomittamiseen sitä mukaa, kun luottotappiota ilmaantui. Niin sanotuille terveille pankeille annettiin lisäksi noin 8 miljardia markkaa. Pankkikriisin kustannukset olivat noin 8 prosenttia bruttokansantuotteesta.^[12] Sosiaali- ja terveyspalveluita ja muita kuntien kuluja leikattiin tämän jälkeen ennennäkemättömällä tavalla valtion lisääntyneiden menojen paikkaamiseksi.^[11] Myös tuloveroja korotettiin^[13] ja esimerkiksi eläkkeiden ostovoiman annettiin laskea.^[14]

Bruttokansantuote tippui 1990-luvun laman aikana jyrkemmin kuin 1930-luvun laman aikana, mutta yksityinen kulutus laski jyrkemmin 1930-luvulla.^[15] Vuonna 2007 julkaistun yhdysvaltalaisarvion mukaan Suomen 1990-luvun lama oli talousvaikutuksiltaan pahempi kuin 1930-luvun lama.^[16]

Sinipunahallituksen verokevennykset ja ulkomaisen luotonhaun vapauttaminen vauhdittivat taloudellista ylikuumentumista. Suomen Pankki vapautti luoton hakemisen vuonna 1986.^[17] Aiemmin luoton hakeminen ulkomailta oli luvanvaraista. Tämä johti laajamittaiseen yrityksien lainanhakuun ulkomailta. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Myös pankkien luotonanto yksityishenkilöille vapautui ja luottokanta kasvoi enimmillään yli 100 prosenttia vuodessa.^[18] Suomeen alkoi syntyä kiinteistö- ja pörssikuplia, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia. Termi kasinotalous kuvasi lainarahalla ja spekulatiivisella sijoittamisella hankittua varallisuutta.

Kauppa Neuvostoliiton kanssa oli ollut 15–20 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta, mikä vähensi merkittävästi investointeja sekä vientiä. Suomen bruttokansantuote laski. Neuvostoliiton-kauppa oli ollut 15–20 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta, joten kaupan romahdus 1990-luvun taitteessa leikkasi selvästi vientiä. Öljyn hinnan nouseminen sekä vuosien 1973 että 1979 öljykriiseissä ja Suomen nopea autoistuminen oli nostanut Neuvostoliiton kanssa käytävän bilateraalikaupan tasoa. Kaupankäynnissä vaihdettiin paljon teollisuuden tuottamia hyödykkeitä vastineeksi öljystä.^lähde? Huomattavan osan Suomesta Neuvostoliittoon suuntautuneen viennin arvosta olivat muodostaneet korkealla poliittisella tasolla ratkaistut suuret rakennushankkeet, kuten Kostamuksen kaivoskombinaatti, Enson paperitehdas ja Pääjärven metsätyökeskus.^[19] Idänkaupan taloudellisen menestyksen huumassa rakennusala oli keskittynyt ja jäykistynyt kotimaassa nopeasti.

Teollisuuden hintakilpailukyky heikentyi muun muassa markan politiikan takia ja paperiteollisuudessa vallitsi ylituotanto. Kovan markan politiikka johti korkotason nousuun kotimaassa. Saksan yhdistymisestä seurasi lisäksi yleinen korkotason nousu myös ulkomaanmarkkinoilla vuosikymmenen vaihteessa.

Etenkin rakennusalan ylikuumentuminen sekä kiinteistökuplat johtivat asuntomarkkinoiden romahtamiseen 1990. Tammikuussa 1985 Hankkija oli ostanut Rakennusliike Puolimatkan, mikä oli Suomen taloushistorian siihen saakka suurin yrityskauppa, arvoltaan yli 700 miljoonaa markkaa. Rakennusviennin ja kotimaan rakentamisen hiipuessa sekä kiinteistöjen hintojen romahtaessa seurauksena oli vääjäämätön rakennusalan konkurssiaalto.^[20][21]

Markka jouduttiin devalvoimaan lopulta 1991. Tähän päädyttiin muun muassa sen vuoksi, että maa haluttiin pitää lähes velattomana.^[1] Devalvaatio nostatti ulkomaille velkaantuneiden yritysten ja yksityishenkilöiden velkataakan arvoa. Ulkomaisissa valuutoissa otetut lainat ja devalvaatio eivät sovi yhteen, minkä olivat jo vuonna 1974 osoittaneet taloustieteilijät Michael G. Porter ja Pentti Kouri (Kouri–Porter-malli). Suomessa ei noudatettu tätä oppia rahamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä. Valuuttalainojen määrä oli tosin vain 15 prosenttia koko lainakannasta.^lähde? Hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun korkealla kurssilla, eli noudatti vahvan markan politiikkaa. Kurssin tiedettiin heikentävän Suomen kilpailukykyä ja pahentavan työttömyyttä. Kilpailukykyä pyrittiin parantamaan tupo-sopimuksella, jolla olisi alennettu palkkoja. Devalvaatio-odotukset johtivat Suomen Pankin valuuttapakoon, eli sijoittajat vaihtoivat markkoja ulkomaan valuuttaan. 14. marraskuuta 1991 Suomen Pankin valuuttavaranto oli ehtymäisillään ja se lopetti markkaa tukeneet ostot.^[22] Valtiovarainministeri Iiro Viinanen vakuutteli, ettei Suomi devalvoi, mutta valuuttapaon vuoksi jouduttiin pakkodevalvaatioon marraskuussa 1991 ja markka päästettiin kellumaan valuuttavarannon jälleen ehdyttyä 8. syyskuuta 1992.^[23]

Laman seurauksena kulutus ja investoinnit putosivat sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Yritysten konkurssien määrä nousi voimakkaasti, ja niiden kaatuminen ja heikko taloustilanne aiheuttivat jopa puolen miljoonan ihmisen suurtyöttömyyden. Työttömyys oli vuosina 1992–1997 yli 12 prosenttia. Pahimpana vuonna 1994 työvoimasta oli työttömänä 17 prosenttia^[24] ja rakennusalalla lähes 37 prosenttia. Pankit joutuivat velkakriisiin muun muassa luottotappiokierteen, riskialttiiden rakennushankkeiden ja yritysten maksuvalmiusvaikeuksien takia. Niistä seurasi pankkikriisi sekä punapääoman romahtaminen, lähes kaikki Suomen keskeiset liikepankit ajautuivat yrityssaneeraukseen tai konkurssiin. Valtiontalouden budjettivaje kasvoi. Vajeen paikkaamiseksi leikattiin sosiaali- ja terveyspalveluita ja muita kuntien kuluja ennennäkemättömällä tavalla.^[11] Lisäksi Suomen luottoluokitus aleni.

Tyytymättömyys porvarihallituksen säästöjä korostavaan talouspolitiikkaan sekä epäonnistuneeseen devalvaatioon johtivat SDP:n suurvoittoon eduskuntavaaleissa 1995.^[25] Toisaalta myös seuranneet sateenkaarihallitukset joutuivat keskittymään valtionmenoja rajoittaneeseen talouspolitiikkaan maksuvalmiuksien takaamiseksi. Suomen liittyminen Euroopan unioniin lisäsi osaltaan ulkomaisten sijoittajien luottamusta, minkä myötä investointien määrä Suomeen alkoi taas lisääntyä.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Suomen pankkijärjestelmän maksuvalmius heikkeni pankkikriisin seurauksena. Valtiovalta vastasi tähän takaamalla suomalaisten pankkien ottamat velat vuonna 1991. Kun ylikorkeaa markan arvoa ei enää kyetty puolustamaan tukiostoilla ja korkopolitiikalla, jouduttiin markka devalvoimaan vuonna 1991 ja päästämään lopullisesti kellumaan vuonna 1992. Samalla valuuttalainoja ottaneet yrittäjät joutuivat erittäin vaikeaan tilanteeseen. Toisaalta markan vapauttaminen kellumaan – vaikkakin aivan liian myöhään – oli välttämätöntä, jotta vientivetoinen talouskasvu ja talouden tervehtyminen saatiin käyntiin.

Pankkien pelastamiseksi perustettiin huhtikuussa 1992 Valtion vakuusrahasto, joka jakoi pankeille lainamuotoista pankkitukea.^[26] Suurimmat saajat olivat SKOP ja Suomen Säästöpankki. Kaikki muutkin pankit saivat pankkitukea. Säästöpankkiryhmä koottiin suurimmaksi osaksi Suomen säästöpankkiin, joka jaettiin osuuspankkiryhmän, KOP:n, Postipankin ja Yhdyspankin kesken. KOP:n oli vuonna 1994 pakko yhdistyä Yhdyspankin kanssa Merita-pankiksi.

Valtion ja kuntien menoja leikattiin voimakkaasti, jotta valtion maksuvalmius olisi voitu taata. Tämä vähensi tulonsiirtoja kuntien valtionapujen vähentyessä.^[27] Lamavuosien jälkeen vuonna 1995 koottu Lipposen I hallitus jatkoi tiukasti valtion menoja rajoittanutta talouspolitiikkaa.

Vähitellen 1990-luvun puolivälistä lähtien talous alkoi taas kasvaa. 1990-luvun alun lama oli lähinnä paikallinen, Pohjoismaita ja niistä eniten Suomea koskettanut talouskriisi. Muualla maailmassa talous kuitenkin veti tavalliseen tapaan ja Suomi saikin melko nopeasti etenkin vientivetoisen talouskasvun käyntiin sen jälkeen, kun Suomen paikalliset talousasiat oli saatu kuntoon. Johtotähtenä 1990-luvun alun lamasta nousemisessa oli matkapuhelinjätti Nokia, joka veti mukanaan muutakin taloutta ylöspäin.

• Trilemma (taloustiede)
• Koiviston konklaavi
• Yrityksen saattohoito

• Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Otava, 2020. ISBN 978-951-1-37576-0.
• Blom, Raimo (toim.): Mikä Suomessa muuttui? Sosiologinen kuva 1990-luvusta. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-750-1
• Blomberg, Helena & Hannikainen, Matti & Kettunen, Pauli (toim.): Lamakirja: Näkökulmia 1990-luvun talouskriisin ja sen historiallisiin konteksteihin. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2412-9
• Julkunen, Raija: Suunnanmuutos: 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-089-9
• Kiander, Jaakko & Vartia, Pentti: Suuri lama: Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu. (Etla B 143) Helsinki: Taloustieto, 1998. ISBN 951-628-261-X
• Kiander, Jaakko: Laman opetukset: Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset. (VATT-julkaisuja 27:5. Suomen Akatemian tutkimusohjelma) Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, 2001. ISBN 951-561-380-9 Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
• Raiskio, Hannu: Kestävyyslaji: Lamapäiväkirjat 1990 - 1995. Warelia, 2021. ISBN 978-952-5940-88-6.
• Sauramo, Pekka ym. (toim.): Kriisistä nousuun: Miten kävi kansalaisille?. (Julkaisija: Palkansaajien tutkimuslaitos) Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3835-3
• Vesikansa, Jarkko: Laman taittaja, Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava, 2016. ISBN 978-951-1-30433-3.