Hammond-urut

Hammond-urut on sähköinen kosketinsoitin, jonka Laurens Hammond (1895–1973) patentoi huhtikuussa 1934.^[1] Alun perin Hammond-urkuja myytiin kirkkoihin edullisena vaihtoehtona pilliuruille, joskin jazz-, blues-, rock- ja gospel-muusikot myöhemmin huomasivat soittimen hyvinkin käyttökelpoiseksi omassa musiikissaan. 1980-luvulla Hammondin käyttö väheni selvästi liittyen syntetisaattoreiden yleistymiseen, mutta 1990- ja 2000-luvulla Hammond-urut ja sen entistä paremmat digitaaliset jäljennökset ovat uudelleen vakiinnuttaneet asemansa monien eri musiikkityylejä edustavien artistien käytössä.

Laurens Hammond oli aiemmin kehittänyt muun muassa sähkömekaanisen kellon, joka toimi verkkovirran taajuuteen pyörintänopeutensa lukitsevan synkronimoottorin avulla. Kun kellojen kysyntä myöhemmin hiipui, Hammond alkoi miettiä, voisiko tällaista sähkömoottoria ja hammaspyöriä käyttää muuhunkin tarkoitukseen.^[2] Vuonna 1896 oli Thaddeus Cahill konstruoinut Telharmonium-nimisen laitteen, jossa kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammastettu sylinteri tuotti kelaan sähköjännitteen, jonka puhelinkuuloke muutti ääneksi.^[3]

Hammond patentoi äänigeneraattoriurut vuonna 1934, ja vuoden päästä tästä hän esitteli ensimmäisen Hammond-urkumallin: Model A:n. Patenttihakemuksessa Hammond listaa 29 ominaisuutta hakemalleen keksinnölle, esimerkiksi nro 17: "Soitin, joka on suhteellisen kevyt ja liikuteltava."

Soittimen nimeämisestä uruiksi oli seurauksena oikeuskiista. Jotkut pilliurkujen rakentajat katsoivat, ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiistan ratkaisemiseksi järjestettiin kuuntelu, jossa asiantuntijat verhojen takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Tämä ei onnistunut täysin varmasti ja kiista ratkesi Laurens Hammondin eduksi.^[4]

Model A oli tuohon aikaan hyvin kallis eikä sen ajateltu myyvän suuria määriä, mutta se muodosti selkärangan Hammondin urkujen tuotannolle. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan ja uusia malleja julkaistiin tasaisin väliajoin. Vuonna 1954 Hammond esitteli maailmalle B-3-mallin.^[5] Siitä tuli kaikkien Hammond-urkujen myydyin versio. Yksi B-3:n menestyksen avaimista oli sen ainutlaatuinen soundi – kiitos uusien chorus- ja tremolo-ominaisuuksien sekä äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Kun kaikki nämä elementit yhdistettiin liukutankojen (drawbar) mahdollisuuksiin, olivat muusikot tuona aikana ja ovat vielä tänäkin päivänä varsin tyytyväisiä B-3:n tarjoamiin muokkausmahdollisuuksiin omaperäisen ja persoonallisen soinnin luomiseksi. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company myi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä lähes 275 000 kappaletta^[5] – enemmän kuin mikään muu sähköinen kosketinsoitin on tähän päivään mennessä myynyt.^lähde?

Hammondin muita mallisarjoja ovat niin sanotut spinettiurut, jotka ovat kompaktimpia ja joiden jotkin ratkaisut poikkeavat niin kutsutuista isoista Hammondeista edullisemman soittimen luomiseksi. Spineteistä tunnetuimpia ovat M-sarja, L-sarja sekä T-sarja, joita kaikkia on useita malleja.

Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla, ja lopputuloksena oli äänigeneraattori, jossa synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voidaan vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Pyörien hammastus on muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite on puhdasta siniaaltoa.^[5] Jännitteen taajuus riippuu äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä on. Varsinainen sointiväri luodaan yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihtelee eri mallisarjoissa. Kukin liukutanko tarjoaa 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.

Useimmat äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 pyörää^[5], jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät ovat hammaspyörien välityksellä yhteydessä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä keskenään. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista.

Synkronimoottoriin liittyy muuan erikoisuus: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Siksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota käytetään vain antamaan käynnistysvauhti synkronimoottorille.^[6] Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on vain muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on altis kaikenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi on jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Oman lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aiheuttama ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin aikanaan minimoida suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) keskenään.

Toinen alun perin ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin saada poistettua tai vaimennettua, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut enemmän oikeaa pilliurkua. Tässä ei kuitenkaan täysin onnistuttu, ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin oleellinen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rock-musiikissa.

Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan alkuperäisen patentin kaltaisena. Jopa koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi vaihtokelpoisia eri mallien välillä.^[5]

Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Hammond-tuotemerkin omistaa Hammond - Suzuki, ja soittimissa käytetään Hammond-nimeä. Niiden toimintaperiaate on digitaalinen ja mallintava.^[5] Soittimien ulkonäkö ja käytettävyys on pyritty saamaan esikuvan mukaiseksi ja äänenvärin muokkaamiseen käytettävät liukusäätimet (drawbars) jäljittelevät toiminnaltaan alkuperäistä. Äänenväriin on jäljitelty tunnusomaisia piirteitä kuten esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen. Soittimista käytetään urkujen sijaan nimitystä "drawbar keyboard", kosketinsoitin jossa on liukusäätimet. Uudemmissa malleissa on midi- liitäntä, ja niitä voi käyttää myös pääkoskettimistona muille midi-instrumenteille.

Hammond-urkujen sointiin tunnusomaisesti kuuluva Leslie-laite, pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmä,^[7] on kuitenkin vaikea mallinnettava johtuen sen toimintaperiaatteesta ja rakenteesta, jotka yhdessä luovat eri äänitaajuusalueiden modulaatio-, interferenssi- ja doppler-ilmiöiden muokkaaman soinnin. Mallintamisen hankaluutta lisää alkuperäisten Leslie-vahvistimien (122, 147, 251) elektroniputkilla toteutetut esi- ja pääteasteet, joiden putkien lievä yliohjaus haluttaessa tuottaa miellyttävän kuuloista säröä. Tätä "putkisäröä" on erittäin vaikea tuottaa digitaalisesti tai puolijohdekomponenteilla. Hammondin oma versio pyörivästä kaiuttimesta oli Hammond ToneCabinet, mutta keksijä Donald Leslien kehittämästä mallista tuli paljon suositumpi^[4].

• Don Airey
• Vincent Crane
• Keith Emerson
• Jukka Gustavson
• Ken Hensley
• Esa Kotilainen
• Franz Lambert
• Jon Lord
• Billy Preston
• Jimmy Smith
• James Taylor
• Booker T. Jones
• Thijs van Leer
• Steve Winwood
• Klaus Wunderlich

Edellä mainituista Hammond-urkureista tunnetuimmat rock-musiikissa ovat luultavasti Deep Purple -yhtyeen Jon Lord ja Uriah Heepin Ken Hensley. Näiden lisäksi useat Santanan kosketinsoittajat ovat käyttäneet Hammond-urkuja. Booker T. Jones soitti Hammond M3 spinettiurkua tunnetussa kappaleessa Green Onions. Jon Lord käyttää C3-mallia ja Ken Hensley Hammond B3:sta, joka on tunnetuin Hammond-uruista. Emerson, Lake & Palmerin Keith Emerson käytti Hammond C3:sta ja spinettiurku L-100:sta.

• Hammond B3; Kaikista tunnetuin ja käytetyin Hammond-uruista. Hammond B3:n hintataso on 10 000 euron tasolla
• Hammond C3; Eroaa B3:sta vain ulkonäöltään, joka C3-mallissa muistuttaa kirkkourkujen erillistä soittopöytää.^[7]
• Hammond A-100; A-100:ssa on samanlainen koneisto kuin B3:ssa ja C3:ssa, mutta siinä on sisäänrakennettuna vahvistin, kaikujousi ja kaiuttimet, joten se ei tarvitse soidakseen erillistä kaiutinkaappia. A-105 puolestaan on ulkoisesti identtinen C3-mallin kanssa.

Näiden lisäksi samanlaisella koneistolla varustettuja malleja on useampi. RT-3 on ulkonäöltään samanlainen kuin C3, mutta siinä on suurempi 32-koskettiminen jalkio, sekä jalkiossa putkitekniikalla toteutetut lisä-äänikerrat. Jalkion leveydestä johtuen RT-3 on myös C3-mallia leveämpi.

Nykyisiä:

• Hammond New B3/New C3; Digitaalitekniikalla tehtyjä uusintaversioita B3- ja C3-malleista. Näiden hinnat ovat jopa yli 20 000 euroa.
• Hammond B3 Portable; Uusintaversio B3 mallista, mutta eroaa ulkonäöllisesti siitä suuresti.
• Hammond XK-sarja; Käyttökelpoisimpia digitaalitekniikalla tehtyjä Hammondeja. XK-sarjan urut ovat syntetisaattorien kokoisia, mutta XK-3:een voi liittää sille suunnitellun alamanuaalin, jolloin siitä saa vanhanmallisen sähköurun näköisen.
• Hammond SK-sarja; Vuonna 2011 tullut uusi Hammond-sarja, joka on halvempi kuin XK-sarja.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hammond-urut Wikimedia Commonsissa