Kolmikymmenvuotinen sota

Augsburgin rauhassa vuonna 1555 saksalaisen keisarin ja luterilaisten ruhtinaiden välillä vahvistettiin Speyerin valtiopäivien 1529 päätös, jonka mukaan luterilaisia siedettiin valtakunnassa tästedes ja ruhtinaskuntien uskonto määräytyi niiden ruhtinaan uskonnon mukaan. Toisuskoiset saivat muuttaa vapaasti valitsemaansa maahan ja luterilaiset saivat pitää vuoden 1552 jälkeen valtaamansa maat, mutta ne katolisen kirkon piispat, jotka kääntyivät luterilaisuuteen, menettivät läänityksensä.^[2]

Poliittiset jännitteet kasvoivat 1600-luvulla. Espanjan Filip II oli Habsburg-sukua ja himoitsi Saksan länsiosien maita omien Alankomaidensa lisäksi. Ranska taas halusi rajoittaa Habsburgien vallan kasvua, koska suvun alueet muodostivat jo sen itärajan. Ruotsi ja Tanska taas pyrkivät laajentumaan Itämeren etelärannikolle.

Uskonnolliset jännitteet kasvoivat jo keisari Rudolf II:n aikana (hallitsi 1576–1612), kun käännynnäiset piispat eivät suostuneet luovuttamaan maitaan; kalvinismi levisi Saksassa, eikä sitä suojannut mikään sopimus; Itä-Euroopassa Puola ja Itävallan Habsburgit yrittivät palauttaa katolista uskoa. Protestanttien kirkkoja tuhottiin eri puolilla Saksaa ja uskonnon harjoittamiselle asetettiin rajoituksia. Rudolf II ja hänen seuraajansa keisari Matias (1612–1619) eivät kuitenkaan levittäneet katolisuutta määrätietoisesti, vaan sallivat protestanttiset liikkeet välttäen ristiriitoja protestanttisten ruhtinaiden kanssa.

Väkivaltaisuudet alkoivat saksalaisessa Donauwörthin vapaakaupungissa vuonna 1606, kun kaupungin luterilainen enemmistö kielsi katolisilta omistusoikeuden. Tämä aiheutti mellakan puhkeamisen. Baijerin ruhtinas Maksimilian (1573–1651) riensi katolisten apuun ja rikkoi samalla Augsburgin uskonrauhan. Hän valtasi kaupungin ja käännytti sen katolilaiseksi. Vuoden 1609 keisarikunnan valtiopäivillä protestanttiset ruhtinaat kävelivät ulos ja perustivat Evankelisen unionin, protestanttien puolustusliiton, Pfalzin vaaliruhtinaan Fredrik IV:n (1583–1610) johdolla. Vastatoimena katoliset perustivat Katolisen liigan Maksimilianin johdolla 1609.^[3] Ranska tuki Evankelista unionia ja Espanja Katolista liigaa.^[4]

Keisari Matias kuoli ilman poikaa 1617 ja nimesi perijäkseen Steiermarkin Ferdinandin, josta tuli Böömin kuningas ja Pyhä Rooman keisari Ferdinand II. Ferdinand II oli jesuiittojen kouluttama kiivas katolinen.^[5][6]

Böömin protestantit, jotka olivat enemmistönä katolisen mielivallan alla, vaativat kuningasta apuun. Kuningas hylkäsi pyynnön. 23. toukokuuta 1618 väkijoukko valtasi palatsin ja heitti Heinrich Matthias von Thurnin johdolla kaksi kuninkaan ministeriä ja heidän sihteerinsä ulos ikkunasta. Tätä pidetään Böömin kapinan ja kolmikymmenvuotisen sodan alkuna. Kolmikko selvisi hengissä defenestraatiosta; katolilaisten mukaan enkelien suojelemana, protestanttien mukaan he putosivat lantakasaan.^[7][4]

Prahan tapahtumista alkoi kapina, joka levisi Böömiin, Sleesiaan, Lausitziin ja Määriin, joissa kiistat katolisten ja protestanttien välillä olivat jo ennestään kiivaat. Ferdinandilla ei ollut tarpeeksi joukkoja kapinan kukistamiseen, ja hänen oli pakko kutsua serkkunsa, Espanjan Filip IV avuksi taltuttamaan kapinointia. Böömiläiset olivat ilman liittolaisia avuttomia keisaria vastaan, ja he kutsuivat apuun Evankelisen unionin. Böömiläiset lupasivat Unionin johtaja Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V:lle, Fredrik IV:n pojalle, Böömin kuninkuuden. Kirjeitä lähetettiin myös Savoijin herttualle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Transilvanian Gabriel Bethlenille. Itävallan hovi sai kuitenkin kirjeet haltuunsa ja julkisti ne heikentäen böömiläisten lupausten arvoa.

Kapina sujui aluksi böömiläisten kannalta hyvin, Ylä-Itävallan luterilaiset ja kalvinistiruhtinaat liittyivät kapinaan ja Ala-Itävalta pian sen jälkeen. Vuonna 1619 kreivi Heinrich Matthias von Thurn johti armeijan Wienin piiritykseen. Transilvanian ruhtinas Gabriel Bethlen johti sotajoukon Unkariin Osmanien sulttaanin siunauksella. Keisari, joka oli ollut osallisena Uskok-sotaan, joutui kokoamaan lisäjoukkoja estääkseen kapinallisia valtaamasta koko maata. Kreivi Karel Bonaventura Buquoy, Itävallan armeijan komentaja löi kreivi Peter Ernst von Mansfeldin johtamat Evankelisen unionin joukot Záblatin taistelussa 10. kesäkuuta 1619. Tämä katkaisi Thurnin yhteyden Prahaan, ja hän hylkäsi Wienin piirityksen. Mansfeldin kenttäkansliasta löytyi todisteita, joiden mukaan Savoiji oli lähettänyt protestanteille huomattavia rahasummia ja jopa joukkoja Reininmaan puolustukseen. Juonen paljastuttua Savoiji vetäytyi sodasta.

Mansfeld onnistui kokoamaan armeijansa uudelleen pohjoisessa Böömissä, Ala- ja Ylä-Itävallan kapinalliset aateliset solmivat sopimuksen böömiläisten kanssa elokuussa, ja 22. elokuuta 1620 Ferdinand erotettiin virallisesti Böömin kuninkuudesta ja Fredrik V:stä tuli uusi kuningas. Transilvanialaiset ajoivat keisarin armeijat Unkarista vuoteen 1620 mennessä. Fredrikin kruunaus aiheutti närää Evankelisessa unionissa, jonka jäsenet olivat enimmäkseen luterilaisia, ja osa luterilaisista vetäytyi sodasta.

Espanjan kuningas lähetti armeijan Brysselistä Ambrosio Spinolan johtamana tukemaan keisaria ja Espanjan lähettiläs Wienissä, Don Inigo Onate, taivutteli luterilaista Saksia liittymään Böömiä vastaan vaihtokaupaksi Lausitzista. Saksi hyökkäsi, ja Espanjan armeija lännessä Pfalzissa esti protestantteja siirtämästä joukkojaan. Onate suunnitteli siirtävänsä Pfalzin vaaliruhtinaan arvon Fredrik V:ltä Baijerin Maksimilianille. Johann Tillyn johtama Katolisen liigan sotajoukko kukisti Ylä-Itävallan kapinan, ja keisarin joukot kukistivat Ala-Itävallan. Yhdessä sotajoukot siirtyivät Böömiin. Tilly löi Fredrik V:n armeijan Valkeavuoren taistelussa lähellä Prahaa 8. marraskuuta 1620 päättäen hänen "talvikuninkuutensa" vain kahden kuukauden jälkeen. Böömin uskovapaus lopetettiin, 27 kapinajohtajaa teloitettiin, protestantit pakenivat maasta ja Tšekki jäi kolmeksisadaksi seuraavaksi vuodeksi Habsburgien valtaan.^[8]

Häviö Valkeavuorella aiheutti Evankelisen unionin hajoamisen, vaikka muutamat liittolaiset Fredrikin kanssa jatkoivat taistelua Pfalzissa. Protestantit voittivat Johann Tillyn Wieslochissa huhtikuussa 1622, mutta hävisivät sen jälkeen useita taisteluita. Mansfeldin johtamat protestanttisen armeijan jäänteet pyrkivät Alankomaiden rajalle, mutta Tilly voitti ne 6. elokuuta 1623 Stadtlohnissa, ja vain kolmannes 21 000 miehestä pääsi pakoon. Ilman rahaa ja varusteita armeija hajotettiin vuonna 1624.

Fredrik V:n maat jaettiin, ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa, hänen Reinin-Pfalzin maansa jaettiin katolisille ruhtinaille, ja vaaliruhtinaan asema siirrettiin Baijerin herttualle Maksimilianille, joka oli hänen kaukainen serkkunsa. Maaton Fredrik V pakeni ulkomaille ja taivutteli Alankomaita, Tanskaa ja Ruotsia tukemaan hänen asiaansa.

Protestanttien asema sai murskaavan iskun, omaisuuden takavarikointi ja Böömin ylimystön tukahdutus johtivat maan palaamisen katolisuuteen kahdensadan vuoden hussilaisuuden ja muun protestanttisuuden jälkeen. Protestanttisuus kiellettiin. Espanja sai maita Rein-Pfalzin alueella valmistautuessaan jatkamaan sotaa Alankomaita vastaan. Transilvanian Gabriel Bethlen solmi rauhansopimuksen keisarin kanssa tammikuussa 1622 ja sai alueita Itä-Unkarista.

Tanska oli saavuttanut ajan mittakaavassa merkittävän vaurauden ja vakauden tason Juutinrauman verojen ja Ruotsin maksamien sotakorvausten ansiosta. Hampuri oli pakotettu Tanskan alaisuuteen 1621 ja Tanskan kruununperijästä oli tehty Bremen-Verdenin piispa. Ainoa yhtä hyvin toimeentuleva maa Euroopassa oli Baijeri. Tanskan kuningas Kristian IV (1577–1648) pelkäsi protestanttisen valtakuntansa puolesta ja johti armeijansa keisarikuntaa vastaan Saksan protestanttiruhtinaiden hakiessa turvaa. Englanti, Ranska ja muut vallat huolestuivat Habsburgien vallan kasvusta, mutteivät voineet liittyä sotaan sisäisten ongelmien vuoksi. Ranskan valtionhoitaja kardinaali Richelieu oli myös valmis maksamaan Tanskan sotaretkestä Saksaan. Tanskaa kismitti myös Habsburgien valta Holsteinin ruhtinaskunnassa.

Kristian IV johti keväällä 1625 20 000 miehen palkkasoturiarmeijan, jonka hän oli varustanut lähes pelkästään omilla varoillaan, sotaretkelle Saksiin. Joukot eivät aluksi kohdanneet juurikaan vastarintaa.

Taistellakseen tanskalaisia vastaan Ferdinand II tarvitsi Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinia. Tämä böömiläinen ylimys oli rikastunut takavarikoimalla maanmiestensä omaisuutta. Wallenstein asetti Ferdinandin käyttöön 30 000–100 000 miehen armeijan vastineeksi oikeudesta ryöstää myös vallatut alueet. Kuningas Kristian ei tiennyt Wallensteinin joukkojen olemassaolosta ja joutui perääntymään katolisten saatua ensimmäisen voittonsa Dessaun sillan taistelussa Mansfeldin johtamia joukkoja vastaan huhtikuussa 1626. Mansfeld sairastui ja kuoli muutaman kuukauden kuluttua.

27. elokuuta Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot Lutterin taistelussa. Kristian IV:n huono onni jatkui, hänen mahdolliset liittolaisensa Englanti ja Ranska olivat sisällissodassa, Ruotsi soti Puolaa vastaa, eivätkä Brandenburg tai Saksi halunneet järkyttää itäisen Saksan heiveröistä rauhantilaa liittymällä sotaan.

Yhdistetyt katoliset sotajoukot marssivat pohjoiseen valloittaen ja ryöstäen Mecklenburgin, Pommerin ja vuonna 1627 koko Jyllannin. Wallenstein ei kuitenkaan saanut vallatuksi Själlannin saarella olevaa Tanskan pääkaupunkia, sillä hansakaupungit ja Puola eivät sallineet keisarin laivaston rakentamista Itämerelle. Hän aloitti Stralsundin piirityksen. Kaupunki oli ainoa sotaakäyvien valtioiden kaupunki, jossa oli tarpeelliset telakat laivaston rakentamiseksi Tanskaa vastaan. Armeijan ylläpito maksoi kuitenkin kohtuuttoman paljon verrattuna siihen, mitä sodasta Tanskaa vastaan olisi voinut saada.

Seuraavan kahden vuoden aikana katolisten valtaan joutui yhä enemmän alueita. Katolisten täydellinen voitto näytti jo varmalta, kun Katolinen liiga yllytti keisari Ferdinand II:ta ottamaan takaisin kaiken luterilaisen omaisuuden, joka Augsburgin rauhan jälkeen oli menetetty. Maaliskuun 1629 hyvitysediktin mukaan näihin kuuluivat kaksi arkkihiippakuntaa, kuusitoista hiippakuntaa ja satoja luostareita. Niin aateliset kuin maaorjatkin yhtä kaikki jättivät maansa Böömissä ja Itävallassa mieluummin kuin kääntyivät katolisiksi.

22. toukokuuta 1629 solmitussa Lyypekin rauhassa Kristian IV hylkäsi protestanttien tukemisen säilyttääkseen valtansa Tanskassa. Hän menetti kaikki Saksassa olleet maansa.

Ferdinand II:n hovi alkoi epäillä Wallensteinin pyrkivän kääntämään saksalaisia ruhtinaita puolelleen ja pyrkivän itse keisarin asemaan. Ferdinand vapautti Wallensteinin velvollisuuksistaan vuonna 1630 ja joutui luottamaan Johann Tillyn johtamiin katolisen liigan joukkoihin.

Kustaa II Aadolf tuli Saksan luterilaisten avuksi kuten Kristian IV ennen häntä, mutta myös hakemaan taloudellisia etuja Itämeren etelärannikolta. Kustaa II Aadolfia tukivat jälleen taloudellisesti Ranskan Ludvig XIII:n pääministeri Richelieu ja alankomaalaiset. Kesällä 1630 hyvin varustettu Ruotsin armeija nousi maihin Pommerin rannikolla. Pommerin, Brandenburgin ja Saksin ruhtinaat eivät osanneet päättää osallistuisivatko sotaretkeen, mikä viivytti hyökkäyksen alkua ja Magdeburgin kaupungin avuksi pääsyä. Tällä aikaa Kustaa II Aadolfin joukkojen eversti Dietrich von Falkenberg puolusti Magdeburgin kaupunkia keisarin puolella taistelleen Tillyn joukkoja vastaan, kunnes nämä seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen valtasivat ja ryöstivät kaupungin 20. toukokuuta 1631 ja tappoivat sen asukkaista kaksi kolmasosaa eli 20 000 henkeä.^[9][10]

Ruotsin armeija marssi etelään Saksiin. Breitenfeldin taistelussa 17. syyskuuta 1631 Kustaa II Aadolfin ja Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjö I:n joukot löivät Leipzigin pohjoispuolella katolisten Johann Tillyn ja kreivi Gottfried Heinrich Pappenheimin armeijat. Katolinen ratsuväki ajoi ensin saksilaisjoukot pakoon, ja ne pysähtyivät vain hetkeksi ryöstämään ruotsalaisten leirin. Tämän jälkeen Ruotsin ratsuväki ajoi keisarillisen ratsuväen pakosalle, jolloin myös keisarin jalkaväki pakeni taistelukentältä. Katoliset menettivät 6 000 miestä, yli puolet joukoistaan, mutta Kustaa II Aadolf saattoi korvata menetyksensä omaan armeijaansa värvätyistä vangituista palkkasotureista.^[11] Voittoisan taistelun jälkeen muutkin protestanttiset ruhtinaskunnat liittyivät sotaan. Ruotsin joukot viettivät talven Etelä-Saksassa.

Kustaa Aadolf suuntasi Baijeriin, ja armeija saavutti maaliskuussa Tonavan. Lechvirralla käytiin voittoisa Rainin taistelu Göran Wrangelin ja Kustaa Hornin johdolla, Tilly sai surmansa 30. huhtikuuta 1632, ja ruotsalaiset valtasivat Münchenin. Ferdinand II:n oli turvauduttava tappion edessä uudelleen epäilyttävän Wallensteinin apuun, joka hätäisesti keräsi uuden palkkasoturijoukon ja hyökkäsi Saksiin syksyllä 1632.

Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Protestantit voittivat, mutta Kustaa II Aadolf sai surmansa,^[9] samoin katolisten Pappenheim. Protestanttien armeijan johtajaksi tuli Bernhard Weimar, joka voiton jälkeen valtasi Baijerin. Tällä välin Wallenstein hyökkäsi Ruotsin tukialueille Sleesiaan. Ferdinand II:n epäilykset Wallensteinia kohtaan heräsivät jälleen loppuvuodesta 1633 hänen kerättyään rauhanliikettä katolisen armeijan johdon keskuudesta. Peloissaan, että Wallenstein olisi vaihtamassa puolta, Ferdinand pidätytti hänet poistettuaan hänet joukkojen komennosta. Wallensteinin komentaja kapteeni Devereux salamurhasi hänet Chebin (saksaksi Eger) kaupungintalolla 25. helmikuuta 1634.^[12][13]

Heilbronnin liiton toivottiin 1633–1634 kääntävän sodan protestanteille voitolliseksi. Keisarillisten joukkojen voitto Nördlingenin taistelussa 6. syyskuuta 1634 päättyi kuitenkin protestanttien kannalta katastrofiin. Ruotsin komentaja Kustaa Horn jäi vangiksi, ja Ruotsin armeija vetäytyi Itämeren rannikolle.^[9] Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin Johan Banér.^[14] Osapuolet tapasivat Prahassa vuonna 1635, jossa jälleen vahvistettiin Augsburgin rauha vuodelta 1555, jonka tilanteen mukaan katolisten ja protestanttien maat määräytyivät. Hyvitysedikti hylättiin näin ollen, ja kalvinismi laillistettiin. Saksan ruhtinaita kiellettiin solmimasta liittoja keskenään, ja Saksan ruhtinaskuntien armeijat yhdistettiin keisarin määräysvaltaan.

Ranskaa sopimus ei kuitenkaan miellyttänyt, koska Habsburgit säilyivät voimakkaina, ja se liittyi sotaan vuonna 1636.

Viimeisessä vaiheessaan sodasta tuli valtataistelu hallitsijoiden välillä, ja uskonto lykättiin syrjemmälle. Ranska, vaikkakin katolinen maa, oli Pyhän roomalaisen keisarikunnan ja Espanjan kilpailija ja päätti liittyä sotaan protestanttien puolella.^[9] Kardinaali Richelieu uskoi Habsburgien olevan liian voimakkaita hallitessaan Ranskan itärajan takaisia alueita ja käyttäessään vaikutusvaltaansa Alankomaissa.^[15]

Ranska julisti toukokuussa 1635 sodan Habsburgien Espanjalle. Ranska oli liitossa Alankomaiden ja Ruotsin kanssa. Espanja hyökkäsi Ranskaan ja tuhosi Champagnen ja Burgundin provinsseja ja uhkasi vuonna 1636 jopa Pariisia. Keisarillinen kenraali Johann von Werth ja espanjalainen komentaja kardinaali Ferdinand Habsburg johtivat Habsburgien armeijoita. Keisari Ferdinand II kuoli vuonna 1637 ja Ferdinand III:sta tuli hänen seuraajansa.

Ruotsalainen kenraali Johan Banér löi Saksin ja Itävallan yhdistyneet joukot Wittstockissa 4. lokakuuta 1636 ja vaikeutti näin Habsburgien asemaa. Espanjan joukot ajettiin Ranskasta 1636. Keisari koki seuraavan merkittävän iskun Rheinfeldenissä 2. maaliskuuta 1638, ja sen jälkeen keisarilliset armeijat joutuivat vähitellen luovuttamaan asemansa. Kenraali Banérin kuoltua toukokuussa 1641 ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson.^[14] Hän valtasi Jyllannin sotaretkellä 1642–1645, kun Tanska oli julistanut sodan Ruotsille, ja tuhosi laajoja alueita läntisessä Saksassa ja Itävallassa.

Kardinaali Richelieu kuoli vuonna 1642, Ludvig XIII kuoli vuonna 1643 ja Ludvig XIV oli valtaistuimelle noustessaan vasta viisivuotias. Hänen sijaishallitsijansa kardinaali Mazarin aloitti ponnistelut rauhan palauttamiseksi. Neuvotteluja käytiin Münsterissä ja Osnabrückissä vuonna 1645, mutta ne jäivät tuloksettomiksi. Ruhtinas Louis II de Condén joukot löivät espanjalaiset Rocroissa 19. toukokuuta 1643. Ranskan armeija hävisi marraskuussa Tuttlingenissä, mutta se ei parantanut Habsburgien asemaa. Condén ja Henri Turennen armeijat murskasivat Baijerin Freiburgin taistelussa elokuussa 1644 ja 3. elokuuta 1645 itävaltalais-baijerilaiset joukot Nördlingenissä. Katolisten viimeinen merkittävä komentaja, kreivi Franz von Mercy sai surmansa taistelussa.

Ruotsin sotatoimet siirtyvät vuosina 1645–1648 Böömiin, Määriin ja Baijeriin. Ruotsin marsalkka Lennart Torstensson voitti katolisen armeijan 6. maaliskuuta 1645 Jankovin taistelussa Prahan lähellä.

Vasta hyökkäys keskiseen Baijeriin sai Maksimilianin myöntymään rauhaan, ja 14. maaliskuuta 1647 Baijeri, Köln, Ranska ja Ruotsi solmivat Ulmissa aselevon. Keisari ei taipunut tästä, vaan taistelut jatkuivat Saksassa, Luxemburgissa, Alankomaissa, Italiassa ja Espanjassa vuoden 1647 ajan. Syksyllä Maksimilian liittyi uudelleen sotaan. Vuonna 1648 Ruotsin marsalkka Carl Gustaf Wrangel ja Ranskan Turenne ja Condé löivät keisarin ja Baijerin armeijan 17. toukokuuta 1648 Zusmarshausenin ja 20. elokuuta Lensin taisteluissa.

Ainoastaan Itävalta oli enää turvallisesti Habsburgien käsissä. Tämän jälkeen ruotsalaiset saartoivat Prahan, jonka pieni puoli ryöstettiin heinäkuussa ja ranskalaiset ja ruotsalaiset joukot piirittivät Müncheniä. Hyökkäyksen uhka Wieniin ja Lensin taistelu taivuttivat Ferdinandin suostumaan voittajien ehtoihin.

Pääartikkeli: Westfalenin rauha

Westfalenin rauha solmittiin Münsterissä 24. lokakuuta 1648. Neuvottelut käytiin Ferdinand III:n, Ranskan, Espanjan, Alankomaiden, Ruotsin, Portugalin ja paavin edustajien kesken.

Aikaisemman Augsburgin sopimuksen sisältävä Prahan rauhansopimus jäi voimaan, tosin rajoiksi määrättiin vuoden 1624 rajat, mikä oli protestanteille eduksi. Ranska sai Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat ja Elsassin lukuun ottamatta Strasbourgia ja Mulhousea. Ranska sai myös edustajan Saksan valtiopäiville.

Ruotsi sai Länsi-Pommerin ja Bremenin ja Stettinin hiippakunnat, ja äänioikeuden Saksassa. Baijeria varten perustettiin uusi vaaliruhtinaan arvo, ja siten se sai äänestää keisarinvaalissa. Brandenburg sai Itä-Pommerin ja Magdeburgin hiippakunnan.

Sveitsi ja protestanttinen yhdistyneet Alankomaat tunnustettiin itsenäisiksi. Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan aikaisemmat 80 vuotta (ns. kahdeksankymmenvuotinen sota), mutta oli edelleen ollut virallisesti Habsburgien hallussa.

Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulkopolitiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisaria vastaan. Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin. Pfalz jaettiin Fredrik V:n pojan Kaarle Ludvigin ja Baijerin vaaliruhtinaan Maksimilianin kesken. Se jakautui siten katoliseen ja protestanttiseen osaan, joista Kaarle Ludvig sai Reinin Pfalzin ja Maksimilian piti Ylä-Pfalzin.

Historioitsijoilla on ollut erimielisyyttä sodan aiheuttamista tuhoista. Keski-Euroopan talouden kehitykselle sota aiheutti kuitenkin merkittävää tuhoa. Arvioiden mukaan Saksan väestömäärä laski 25–40 prosenttia,^[16] mutta joillain alueilla kuten Württembergissä kuoli jopa kolme neljäsosaa väestöstä.^[17] Parhaiten selviytyivät linnoitetut kaupungit ja etenkin Hampuri ja Bremen.

Westfalenin rauhan suorana seurauksena Saksa jakaantui hajanaisiin pikkuruhtinaskuntiin, jotka kuitenkin kuuluivat nimellisesti keisarikuntaan sen lopettamiseen 1806 asti. Espanjan heikkous tuli nyt esille. Espanjan sotiessa Ranskaa vastaan Portugali irtaantui kuningaskunnasta, johon se oli liitetty Filip II:n aikana. Ranskasta tuli nyt Manner-Euroopan johtava suurvalta. Ruotsi soti kolmikymmenvuotisen sodan lopulla (1643–1645) myös Tanskaa vastaan. Voitto tässä sodassa ja alueluovutukset Westfalenin rauhassa merkitsivät Ruotsin suurvalta-aseman alkua.

Westfalenin rauhan julistuksia pidetään nykyisten itsenäisten valtioiden alkuna. Monille valtakunnille määrättiin ensimmäistä kertaa rajat, ja valtion kansalaisuutta alettiin pitää tärkeimpänä asiana lainkäytön kannalta. Ennen tärkeämpiä olivat olleet monet limittäiset poliittiset ja uskonnolliset velvoitteet.

Julmimmat terroriteot olivat katolisten tekemiä. Näitä oikeutti taistelu kerettiläisiä vastaan. Esimerkiksi katolisten kenraali Johann Tilly tuhosi Magdeburgin kaupungin ja tapatti kaksi kolmannesta kaupungin väestöstä, 20 000 ihmistä. Ruotsalaiset eivät systemaattisesti surmanneet siviilejä, mutta olivat välinpitämättömiä siviilien kärsimyksille piirityksissä.^[10]

• Plzenin piiritys 19. syyskuuta – 21. marraskuuta 1618. Böömin kapinalliset valtasivat Plzeňin.
• Záblatin taistelu 10. kesäkuuta 1619. Keisarilliset löivät Mansfeldin johtamat böömiläiset.
• Valkeavuoren taistelu 8. marraskuuta 1620. Tillyn johtamat keisarilliset tuhosivat böömiläiset. Sota taukosi Böömissä ja siirtyi Pfalziin.
• Wieslochin taistelu 27. huhtikuuta 1622. Protestantit ja katoliset kohtasivat Reinillä. Protestantit voittivat, mutta etulyöntiasema siirtyi katolisille.
• Wimpfenin taistelu 6. toukokuuta 1622. Katoliset voittivat protestantit.
• Höchstin taistelu 20. kesäkuuta 1622. Tilly löi protestantit.
• Fleurusin taistelu 26. elokuuta 1622. Espanjalaiset löivät protestantit.
• Stadtlohnin taistelu 6. elokuuta 1623. Katoliset voittivat. Talvikuningas Fredrik V lyötiin, sodan ensimmäinen vaihe päättyi.

• Dessaun sillan taistelu 25. huhtikuuta 1626. Wallenstein löi Mansfeldin johtamat tanskalaiset.
• Lutterin taistelu 27. elokuuta 1626. Tilly murskasi tanskalaiset ja uhkasi Itämeren rannikkoa.
• Wolgastin taistelu 12. elokuuta 1628. Tanskalaiset lyötiin. Tanska vetäytyi sodasta.

• Frankfurtin ryöstö 3. huhtikuuta 1631. Ruotsalaiset valtasivat ja ryöstivät Frankfurt an der Oderin.
• Magdeburgin ryöstö 20. toukokuuta 1631. Keisarilliset valtasivat ja ryöstivät Magdeburgin.
• Breitenfeldin ensimmäinen taistelu 17. syyskuuta 1631. Kustaa II Aadolf löi Tillyn johtamat keisarilliset.
• Rainin taistelu 5. huhtikuuta 1632. Ruotsalaiset voittivat Tillyn Lechjoella Baijerissa. Tilly haavoittui ja kuoli vammoihinsa huhtikuun lopulla.
• Alte Vesten taistelu 24. elokuuta – 4. syyskuuta 1632. Wallenstein voitti ruotsalaiset.
• Lützenin taistelu 6. marraskuuta 1632 (juliaanisen kalenterin mukaan, gregoriaanisen kalenterin mukaan 16.11). Kustaa II Aadolf kaatui, vaikka ruotsalaiset voittivat.
• Nördlingenin taistelu 6. syyskuuta 1634. Keisarilliset murskasivat ruotsalaiset. Monet Saksan ruhtinaat tekivät välirauhan keisarin kanssa.

• Wittstockin taistelu 4. lokakuuta 1636. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.
• Breisachin piiritys 8. elokuuta – 17. joulukuuta 1638. Bernhard Weimar valtasi Breisachin pitkän piirityksen jälkeen keisarillisen armeijan auttamisyrityksistä huolimatta.
• Wolfenbüttelin taistelu 29. kesäkuuta 1641. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.
• Schweidnitzin taistelu 21. toukokuuta 1642. Ruotsalaiset löivät keisarilliset Böömissä.
• Breitenfeldin toinen taistelu 2. marraskuuta 1642. Ruotsalaiset tuhosivat keisarin armeijan.
• Rocroin taistelu 19. toukokuuta 1643. Ranskalaiset voittivat espanjalaiset.
• Tuttlingenin taistelu 24.–25. marraskuuta 1643. Baijerilaiset voittivat ranskalaiset.
• Freiburgin taistelu 3.–9. elokuuta 1644. Ranskalaiset työnsivät Baijerin armeijan linnoitetuista asemista.
• Jüterbogin taistelu marraskuussa 1644. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.

• Jankovin taistelu 6. maaliskuuta 1645. Lennart Torstenssonin johtamat ruotsalaiset löivät keisarilliset Prahan eteläpuolella.
• Herbsthausenin taistelu 4. toukokuuta 1645. Ranskalaiset voittivat baijerilaiset.
• Allerheimin taistelu (myös Toinen Nördlingenin taistelu) 3. elokuuta 1645. Ranskalaiset löivät baijerilaiset.
• Triebelin väijytys 25. elokuuta 1647. Ruotsalaiset joutuivat keisarillisten väijytykseen.
• Zusmarshausenin taistelu 17. toukokuuta 1648. Ranskalais-ruotsalainen armeija löi keisarilliset. Viimeinen suuri taistelu Saksassa.
• Prahan ryöstö 26. heinäkuuta 1648. Ruotsalaiset ryöstivät Prahan.
• Lensin taistelu 20. elokuuta 1648. Ranskalaiset voittivat espanjalaiset. Sodan viimeinen suuri taistelu.

• Hakkapeliitat

• Childs, John: Warfare in the Seventeeth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1

• Bäckström, Olli: Polttolunnaat. Eurooppa sodassa 1618–1630 (SKS, kevät 2013)