Ahti Karjalainen

Karjalaisen vanhemmat olivat maanviljelijä Anselm Karjalainen (1875−1943) ja Anna Lyydia Viherlehto (1880−1962). Perheessä oli neljä lasta, joista Ahti oli nuorin. Anselm Karjalainen ei osallistunut aktiivisesti poliittiseen toimintaan, mutta itsenäisyysajan alun repivä valtiomuototaistelu oli johtanut hänet Maalaisliiton kannattajaksi.^[16] Lyydia Karjalainen oli nuoruudessaan käynyt Otavan kansanopiston, jonka silloisesta johtajasta K. R. Kareksesta tuli huomattava kirkonmies ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Kareksella oli suuri vaikutus Lyydia Karjalaisen asenteisiin ja arvoihin, mutta politiikasta Lyydia Karjalainen ei ollut kiinnostunut.^[17] Lyydia ja Anselm Karjalainen pitivät kunnia-asianaan, että heidän kaikilla lapsillaan oli mahdollisuus kouluttautua ja päästä elämässään eteenpäin, ja tämän mahdollistamiseksi perheen isä piti pienen maatilansa ohella kotonaan sekatavarakauppaa ja äiti hoiti kylän postitoimistoa.^[18]

Vuonna 1935 Karjalainen aloitti oppikoulun Mikkelin lyseossa. Koulussa ainekirjoitus oli Ahdin lempiaine, ja hän lähetti kirjoitelmiaan myös Nuoren Voiman Liittoon, joka julkaisikin niistä muutamia. Luettuaan Mika Waltarin kirjan Aiotko kirjailijaksi? hän alkoi tosissaan haaveilla kirjailijan urasta, kunnes suunnitelmat muuttuivat. Kouluaikana Karjalaisen lahjakkuus ilmeni siinä, että hän antoi yksityisopetusta luokkatovereilleen ja alempien luokkien oppilaille.^[19] Mikkelin lyseo oli 1930-luvulla hyvin oikeistolainen, suuri osa opettajista oli natsihenkisiä ja monet pojat pukeutuivat IKL:n pukuun, mustaan paitaan ja siniseen solmioon. Kehotuksista huolimatta Ahti ei liittynyt Sinimustiin eikä suojeluskunnan poikaosastoon, koska hänen kotinsa suhde ajan henkeen oli jyrkän tuomitseva.^[17]

Talvisodan alettua Karjalainen meni 16-vuotiaana vapaaehtoisena koulutettavaksi radiotiedustelutehtäviin Evon metsäopistoon Lammille ja suoritti keväällä 1940 aliupseerikoulun Luther-opistossa Tuusulassa.^[20] Välirauhan ajan Karjalainen jatkoi taas koulunkäyntiä, mutta jatkosodan alettua hän palasi radiotiedustelutehtäviin palvellen kuunteluasemilla muun muassa Äänislinnassa ja Karhumäessä. Karjalainen kävi Reserviupseerikoulun jatkosodan aikana Niinisalossa ja myöhemmin hän yleni reservissä kapteeniksi.^[21]

Karjalainen pääsi sodan aikana vuonna 1942 ylioppilaaksi – muiden tuon vuoden ylioppilaiden tavoin ilman kirjoituksia^[22] – ja lähti päästyään siviiliin joulukuussa 1944 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Opintoihinsa hän keskittyi niin perusteellisesti, ettei hän lainkaan osallistunut tuon ajan opiskelijapolitiikkaan.^[23] Opiskeluaikana Karjalaisen ystäväpiiriin kuuluivat muiden muassa myöhempi Yhdyspankin pääjohtaja Mika Tiivola ja myöhempi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Tauno Ranta.^[24] Karjalainen suoritti valtiotieteen kandidaatin tutkinnon 1946 ja myöhemmin lisensiaatin tutkinnon 1958 sekä väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1959. Hänen väitöskirjansa otsikkona oli Suomen Pankin rahapolitiikan ja valtiontalouden väliset suhteet 1811–1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa. Vuonna 1945 Karjalainen työskenteli kesätoimittajana Länsi-Savo-lehdessä.^[25]

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professorin Bruno Suvirannan aloitteesta Karjalainen suomensi John Maynard Keynesin pääteoksen The General Theory of Employment, Interest and Money (suom. Työllisyys, korko ja raha) yhdessä Pentti Kivisen kanssa. Suomennos julkaistiin vuonna 1951.^[26][27] Teosta on sittemmin käytetty kansantaloustieteen yliopistollisena kurssikirjana.^[28]

Ahti Karjalainen meni naimisiin 1947 filosofian kandidaatti Päivi Koskisen kanssa. Perheeseen syntyi neljä lasta: Kerkko 1948, Kimmo 1950, Kukka-Maaria 1952 ja Tero 1960.

Karjalainen aloitti poliittisen uransa Maalaisliiton lehtiä palvelleen Sanomakeskuksen uutistoimittajana 1946–1947; tässä tehtävässä hän toimi yhdessä samalla kerralla valitun Knud Möllerin kanssa. Toimiston palveluksia käytti kaikkiaan 17 maalaisliittolaista lehteä. Möller otti itselleen ansion Karjalaisen ryhtymisestä poliitikoksi, koska eräässä toimittajien illanvietossa hän arvioi Karjalaisen olevan luonteeltaan liian varovainen lehtimieheksi.^[29] Tämän jälkeen Karjalainen siirtyi Maalaisliiton tiedotussihteeriksi vuosiksi 1947–1950; hänen poliittinen kilpakumppaninsa Johannes Virolainen kirjoitti myöhemmin, että avatessaan Maalaisliiton puoluetoimiston oven Karjalainen astui tielle, jolta ei enää paluuta ollut.^[23]

1940-luvun lopulla sai alkunsa ns. k-linja, kun joukko samanhenkisiä maalaisliittolaisia alkoi kokoontua säännöllisesti. Tähän ryhmään kuuluivat Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, puoluesihteeri Arvo Korsimo, ministeri Kauno Kleemola ja Raision tehtaiden johtaja Eino Kivivuori. Maalaisliiton vasemmistosiipeen kuuluneet k-linjalaiset kannattivat hyvien suhteiden luomista Neuvostoliittoon, ja sisäpolitiikassa he halusivat parantaa pienviljelijäväestön asemaa. Vuoden 1948 eduskuntavaaleihin Korsimo ja Karjalainen sekä tunnettu mainosmies Matti Viherjuuri valmistelivat Maalaisliitolle voimakkaat, kommunismin vastaiset teemat. Vaaleissa Maalaisliitto saavuttikin suurvoiton samalla kun SKDL kärsi raskaan tappion.^[25]

Ahti Karjalainen ja Urho Kekkonen tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa vuonna 1946. Tällöin heidän välilleen syntyi pieni väittely, kun eduskunnan puhemiehenä toiminut Kekkonen vaati tasavallan presidentin valinnan siirtämistä eduskunnalle. Karjalainen taas puolusti voimakkaasti valitsijamiesjärjestelmää. Kokouksessa mukana olleet hämmästelivät sitä, että nuori maisteri rohkeni asettua jo pitkän poliittisen kokemuksen omaavaa lakitieteen tohtoria vastaan. Kekkonen ei kuitenkaan pahastunut, vaan totesi leppoisasti Karjalaisen "lukeneen kirjansa hyvin".^[30]

Urho Kekkosen tultua pääministeriksi 1950 Karjalainen nimitettiin tämän sihteeriksi, ja hän hoiti tätä tehtävää kaikkien Kekkosen johtamien hallitusten aikana lähes keskeytyksettä 1950–1956; vuosina 1952–1953 sihteerinä toimi Johannes Virolainen.^[31] Karjalaisesta tuli tällöin Kekkosen luottomies, ja heidän välinsä säilyivät hyvinä aina 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Karjalainen teki myös mittavan uran Suomen Pankissa. Hän toimi sen tutkimuslaitoksen tutkijana vuodet 1953–1957, ja hänet valittiin pankin johtokuntaan seuraavana vuonna. Suomen Pankin varapääjohtaja Karjalainen oli vuodesta 1979, virkaatekevä johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1979–1982 sekä pääjohtaja 1982–1983.

Karjalaisen oma ministeriura alkoi, kun hän toimi toisena valtiovarainministerinä Sukselaisen I hallituksessa 1957 ja von Fieandtin virkamieshallituksessa 1957–1958. Hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä ja ulkoministerinä Sukselaisen II hallituksessa 1959–1961 ja ulkoasiainministerinä Miettusen I hallituksessa 1961–1962. Karjalainen oli mukana järjestämässä Suomen EFTA-vapaakauppasopimusta 1960 ja osallistui vuoden 1961 noottikriisin jälkeisiin neuvotteluihin.

Karjalaisen yhteistyö ulkoministeriön keskeisessä virassa, poliittisen osaston päällikkönä toimineen Max Jakobsonin kanssa ei sujunut erityisen hyvin. Ulkopoliittisesti erittäin aktiivinen Jakobson piti tiivistä yhteyttä länsimaisiin diplomaatteihin, mikä johti erimielisyyksiin Jakobsonin ja hänen esimiehensä Karjalaisen välillä. Karjalaisen aloitteesta Jakobson siirrettiin vuonna 1965 New Yorkiin Suomen YK-suurlähettilääksi, ja Jakobsonin paikalle ulkoministeriöön tuli Karjalaisen hyvä ystävä, puolustusvoimien palveluksesta eronnut valtiotieteen tohtori, majuri Risto Hyvärinen.^[32]

Syksyllä 1958 maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti lähes yksimielisesti, että puolue lähtee K.-A. Fagerholmin muodostamaan enemmistöhallitukseen. Myös Karjalainen kannatti puoluehallituksen kokouksessa hallitukseen osallistumista. Kun Urho Kekkonen nimitti hallituksen ja ryhtyi heti sen jälkeen kaatamaan sitä, myös Karjalainen muutti mielensä. Tavatessaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteerin Viktor Vladimirovin syyskuussa 1958 Karjalainen tiedusteli, eikö Moskova voisi ilmoittaa, ettei se hyväksy tehtyä hallitusratkaisua. Samana syksynä Karjalainen julkaisi Maakansassa pitkän artikkelin, jossa hän katsoi hallituksen epäonnistuneen sen vuoksi, että maalaisliitto päätti mennä hallitukseen yhdessä Neuvostoliiton epäsuosiossa olleiden tannerilaisten sosialidemokraattien eikä SDP:n opposition – niin kutsuttujen skogilaisten – kanssa. Fagerholmin hallitus kaatuikin niin kutsuttuihin yöpakkasiin.^[33]

Karjalainen muodosti 13. huhtikuuta 1962 ensimmäisen hallituksensa, joka istui 615 päivää 18. joulukuuta 1963 asti. 39-vuotias Karjalainen oli Suomen siihen saakka nuorin pääministeri. Karjalainen ja Kekkonen valitsivat hallituksen ministerit eduskuntaryhmiä kuulematta.^[34] Syksyllä 1963 hallitus hajosi SAK:ta edustaneiden ministereiden erottua talouspoliittisten erimielisyyksien takia. Karjalainen itse piti työstään pääministerinä ja olisi ollut halukas jatkamaan, ja niinpä hallituksen kaatuminen oli hänelle henkilökohtaisesti raskas pettymys.^[35]

Karjalainen oli pääministerin sijaisena ja ulkoministerinä Virolaisen hallituksessa 1964–1966 ja ulkoministerinä Paasion I hallituksessa 1966–1968 ja Koiviston I hallituksessa 1968–1970. Tämän kauden tärkeitä ulkopoliittisia kysymyksiä olivat Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968, Suomen OECD-jäsenyys 1969 ja epäonnistunut Nordek-hanke 1969. Kummallakin pääministerikaudellaan Karjalainen teki virallisen vierailun Neuvostoliittoon.

Ahti Karjalainen oli presidentin valitsijamiehenä vuosien 1962, 1968 ja 1978 presidentinvaaleissa. Vuoden 1962 presidentinvaalin valitsijamiesvaalissa Karjalainen valittiin Helsingin vaalipiiristä lähes 20 000 äänellä, mutta parin viikon kuluttua pidetyissä eduskuntavaaleissa hänen äänimääränsä supistui kymmenesosaan, mikä ei riittänyt kansanedustajan paikkaan.^[34]

Johannes Virolainen on kertonut muistelmissaan havainneensa syksyllä 1967 ensimmäiset merkit siitä, että Kekkosen suhtautuminen Karjalaiseen oli muuttunut. Tällöin Kekkonen kieltäytyi nimittämästä Karjalaista Suomen Pankin pääjohtajaksi tehtävästä yllättäen irtisanoutuneen Klaus Wariksen tilalle, vaikka Virolainen yritti vedota presidenttiin Karjalaisen puolesta. Kekkonen nimitti tehtävään silloisen valtiovarainministerin Mauno Koiviston, jolla ei ollut siihen mennessä lainkaan kokemusta Suomen Pankista.^[36] Karjalaisen ja Koiviston suhteet olivat asialliset, ja Karjalainen varoi tarkoin astumasta pääjohtajan tontille. Varsinaisia ystäviä Karjalaisesta ja Koivistosta ei kuitenkaan koskaan tullut.^[37]

Poliittisen toimintansa ohella Karjalainen oli mm. Rautaruukki Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, Outokumpu Oy:n hallintoneuvoston ja Postipankin hallituksen jäsen sekä Neste Oy:n tilintarkastaja.

Karjalaisen toinen hallitus istui 15. heinäkuuta 1970 – 29. lokakuuta 1971. Tässä hallituksessa olivat mukana keskusta, sosiaalidemokraatit ja SKDL. Kansandemokraatit lähtivät hallituksesta jo maaliskuussa 1971 eräiden elintarvikkeiden hintasäännöstelyn purkamisesta syntyneen ns. korppusodan jälkeen. Karjalaisen II hallituksen kaudella solmittiin joulukuussa 1970 UKK-sopimuksen nimellä tunnettu tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Tästä ratkaisusta irtaantuivat kommunistien johtama Rakennustyöläisten liitto sekä Metalliliitto, ja alkuvuodesta 1971 Suomessa olikin useita työtaisteluita, joista merkittävin oli kaksi kuukautta kestänyt metallilakko helmi-maaliskuussa 1971.

Kesällä 1971 näytti mahdolliselta, että Ahti Karjalainen olisi istuva pääministeri vielä seuraavan presidentinvaalin koittaessa, joka oli silloisen käsityksen mukaan edessä tammikuussa 1974. Karjalaisen huolella valmisteltujen pyrkimysten kariutumiseen vaikutti hänen avustajiensa tekemä munaus. Elokuussa 1971 Nuoren Keskustan Liiton silloinen puheenjohtaja Risto Volanen ehdotti, että Keskusta valitsisi Karjalaisen presidenttiehdokkaakseen seuraaviin vaaleihin. Taustalla oli oletus, että presidentti Urho Kekkonen ei jatkaisi virassaan vuoden 1974 jälkeen, kuten hän oli vuoden 1968 presidentinvaalin kampanjoinnissaan uhannut. Kuitenkin pidettiin kirjoittamattoman säännön rikkomisena, että presidenttiehdokkaista puhuttiin nimillä ennen kuin Kekkonen itse olisi avannut keskustelun varmistamalla luopumisensa. Kekkoselle ei ollut salaisuus, että Karjalainen valmistautui presidentinvaaleihin, mutta hän oli edennyt valtakautensa siihen vaiheeseen, että tällainen oli hänestä sietämätöntä. Tässä vaiheessa SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa, joka kiirehti tuomitsemaan keskustanuorten avauksen "monin tavoin epäkorrektina", nousi presidentti Kekkosen luottopoliitikkojen joukossa Karjalaisen ohi. Sosialidemokraateille tapaus tuli kuin tilauksesta, koska heillä ei siinä vaiheessa ollut esittää presidentinvaaliin Karjalaisen mitat täyttävää haastajaa.^[38]

Karjalaisen ministeriura jatkui pääministerin sijaisena ja ulkoministerinä Sorsan I hallituksessa 1972–1975. Sorsan hallituksen aikana solmittiin 1973 EEC- ja SEV-vapaakauppasopimukset ja Suomessa pidettiin myös ensin ETYK:n ulkoministerikokous 1973 ja sitten varsinainen ETYK-kokous loppukesällä 1975 Sorsan hallituksen jo erottua. Presidentti Kekkosen 1974 päättynyttä toimikautta jatkettiin poikkeuslailla neljällä vuodella vuoteen 1978 saakka. Karjalaisen ja Kekkosen välille syntyi myös 1970-luvun alkuvuosista lähtien kitkaa, kun Kekkonen alkoi pitää Karjalaista kilpailijanaan ja oli muun muassa nyreissään siitä, että Karjalainen oli vuonna 1972 ehdottanut Kekkosen toimikauden jatkamista vain neljällä vuodella. Näkyvimpiin oppositiopoliitikkoihin kuulunut Tuure Junnila epäili Karjalaisen ehdottaneen Kekkoselle neljän vuoden jatkoaikaa presidenttinä voittaakseen aikaa ja kohentaakseen jälleen osakkeitaan poliittisessa pörssissä.^[39]

Sorsan ensimmäinen hallitus kaatui sisäisiin erimielisyyksiinsä juuri ETYK-kokouksen alla ja Kekkonen nimitti valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan muodostaman hallituksen. Ulkoministerinä oli Olavi J. Mattila ja konferenssin valmisteluun keskeisesti osallistunut – ja siitä myös kansainvälistä tunnustusta saanut – Karjalainen Suomen valtuuskunnassa keskustan edustajana.^[40] Marraskuun lopulla 1975 Kekkonen kutsui Karjalaisen ja Johannes Virolaisen puhutteluun Tamminiemeen ja moitti heitä keskinäisestä riitelystä, minkä vuoksi kumpaakaan ei otettaisi Martti Miettusen "hätätilahallitukseen". Karjalainen ja Virolainen kiistivät Kekkosen väitteet ja vakuuttivat yhteistyönsä olevan erinomaista joistakin näkemyseroista huolimatta.^[41]

Karjalainen oli pääministerin sijaisena ja talous- ja kansliaministerinä Miettusen III hallituksessa 1976–1977. Ulkoministerinä oli Karjalaisen sijasta ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhonen. Miettusen hallituksen kaudella Karjalaisen ja Kekkosen välirikko kärjistyi 1977, kun Kekkonen syytti Karjalaista siitä, että tämä juonitteli stalinistien ja Neuvostoliiton kanssa Kekkosta vastaan ja valmisteli omaa presidentinvaalikampanjaansa. Vaikka Karjalainen pyrki osoittamaan Kekkosen syytösten perustuvan ulkopuolisten – etenkin presidentin kansliapäällikön Juhani Perttusen ja Neuvostoliiton silloisen Helsingin-suurlähettilään Vladimir Stepanovin – panetteluun, heidän välirikkonsa oli peruuttamaton.^[42]

Neuvostoliittolaiset ”Suomen ystävät” pyrkivät osaltaan saamaan Kekkosen ja Karjalaisen välejä jälleen kuntoon. Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin vieraili Suomessa maaliskuun lopulla 1977 osallistuen Loviisan ydinvoimalan ja Rautaruukin Raahen terästehtaan vihkiäisiin. Yhteisellä matkalla Loviisasta Raaheen presidentti Urho Kekkosen kanssa Kosygin yritti ottaa puheeksi Karjalaisen ja Kekkosen välirikon, mutta Kekkonen ei suostunut keskustelemaan asiasta. Samana vuonna ilmestyi suomeksi nimimerkkien T. Bartenjev ja J. Komissarov kirja Kolmekymmentä vuotta hyvää naapuruutta, jossa korostettiin Karjalaisen asemaa Keskustapuolueen huomattavimpana poliitikkona ja Suomen ulkopolitiikan keskeisenä toteuttajana.^[43]

Kun Karjalaisen ministeriura päättyi 15. toukokuuta 1977 Miettusen hallituksen erottua, hän oli ollut yhteensä 5 772 päivää ministerinä. Määrä on Johannes Virolaisen ja Paavo Väyrysen jälkeen kolmanneksi suurin.^[44] Eduskuntaan Karjalainen lähti ehdolle vasta vaaleissa 1966, jonka jälkeen hän toimi kansanedustajana 13 vuotta 1966–1979 edustaen Mikkelin läänin vaalipiiriä. Muistelmissaan Karjalainen perusteli eduskuntatyöstä luopumistaan vuoden 1979 vaaleissa lähinnä turhautumisella siihen, että hänen eduskuntakautensa osui samoihin vuosiin vennamolaisuuden kukoistuksen kanssa. Karjalaisen mielestä vennamolaiset pilasivat eduskunnan työn tuhlaamalla aikaa merkityksettömään ja tuloksettomaan kolmannen luokan politikointiin tuntematta vastuuta eduskunnan arvovallasta ja olivat "kuin pikkupojat hiekkalaatikolla".^[45]

Jätettyään eduskunnan Karjalainen palasi Suomeen Pankkiin. Hän palasi julkisuuteen toukokuussa 1979 jäätyään kiinni rattijuoppoudesta. Sattumalta Karjalaisen takana valtatie 1:llä Turun suuntaan ajanut poliisimies kiinnitti huomionsa Volvoon, joka seilasi vaihtelevasti kaistalta toiselle. Lohjanharjun tienoilla hän näytti Karjalaiselle pysähtymismerkkiä ja ohjasi tämän tien reunaan. Karjalaisen rattijuopumus pysyi aluksi poissa julkisuudesta, kunnes hänelle tuomittiin Lohjan kihlakunnanoikeudessa elokuussa 1979 Suomen siihen mennessä suurimmat liikennesakot. Karjalainen tuomittiin 90 päiväsakkoon, mistä hänen tuloillaan kertyi 26 650 markkaa, sekä 14 kuukauden ajokieltoon. Karjalaisen saama tuomio oli samana iltana television uutislähetyksen pääuutinen.^[46][47]

Urho Kekkonen oli valittu jälleen uudelle virkakaudelle tasavallan presidentiksi helmikuussa 1978. Kuitenkin jo pitkin 1970-lukua oli alkanut liikkua huhuja presidentin niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon heikkenemisestä. Joulun 1980 tienoilla presidentin lähipiiristä kantautui varoittavia ääniä, joiden mukaan hänen kuntonsa ei ehkä kestäisi virkakauden loppuun, vuoteen 1984 saakka. Tässä vaiheessa keskustan puoluejohdolle tuli kiire ajaa toukokuusta 1979 lähtien istunut Koiviston hallitus nurin ja saada Karjalainen uudeksi pääministeriksi ja mahdolliseksi virkaa tekeväksi presidentiksi Kekkosen siirryttyä sivuun. Koiviston kaatajien ensimmäinen yritys raukesi huhtikuussa 1981 Koiviston ilmoittaessa, että hän jatkaa pääministerinä niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta. Muiden muassa eduskunnan puhemies Johannes Virolainen ja oikeuskansleri Risto Leskinen tukivat Koivistoa.^[48]

Vähän ennen Kekkosen presidenttikauden päättymistä 1981 paranivat myös Kekkosen ja Karjalaisen välit. Helmikuussa 1981 Kekkonen kehui yksityisviestissään Karjalaisen Helsingin Sanomien toimittajalle Janne Virkkuselle antamaa haastattelua. Haastattelussa Karjalainen oli sanonut presidenttikeskustelun saaneen jopa sairaalloisia ja istuvaa presidenttiä loukkaavia muotoja ja kiistänyt pyrkivänsä pääministeriksi.^[49] Keskustapuolueen ministeriryhmän oli tarkoitus kaataa Koiviston II hallitus syyskuun alussa 1981, ja tilalle oli tarkoitus tulla uusi Karjalaisen johtama hallitus. Keskustan puoluejohto rakensi budjettiriitaa laatimalla listan vaatimuksista, joiden se tiesi olevan muille hallituspuolueille – etenkin SKDL:lle – mahdottomia hyväksyä. Presidentti Kekkosen äkillinen sairastuminen muutti kuitenkin tilanteen. Kekkonen jäi sairauslomalle, ja pääministeri Koivisto ryhtyi hoitamaan hänen tehtäviään. Näin Karjalainen kannattajineen myöhästyi täpärästi.^[50]

Karjalaisen presidenttiehdokkuutta ajava keskustapuolueen ryhmä suunnitteli syksyllä 1981 uuden K-linjan muodostamista. Tähän k-linjaan olisivat kuuluneet keskustapuolue, kokoomus, kommunistit ja kristilliset, jotka olisivat muodostaneet laajapohjaisen hallituksen Karjalaisen tultua valituksi presidentiksi. Tämän ns. Aallon historiallisen kompromissin valmistelua varten oli tarkoitus perustaa salainen työryhmä, johon olisivat kuuluneet kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, kommunistien puheenjohtaja Aarne Saarinen ja maaherra Esa Timonen keskustapuolueesta. Keskustan puoluejohdon pulmana oli kuitenkin, ettei Karjalaisen ehdokkuus tahtonut ottaa maakunnissa tulta. Johannes Virolainen oli pitänyt tiivistä yhteyttä Keskustan kenttäväkeen, jolle Karjalainen puolestaan oli jäänyt etäiseksi.^[51]

Karjalaisen presidenttiehdokkuutta tukivat keskustapuolueen johto, SKP:n taistolainen vähemmistö, Neuvostoliitto sekä monet elinkeinoelämän vaikuttajat. Ensimmäinen Karjalaisen ehdokkuuden puolesta vedonnut keskustan puoluejohdon edustaja oli varapuheenjohtaja, Koiviston hallituksen valtiovarainministeri Ahti Pekkala, joka esitti kantansa jo ennen kuin Urho Kekkonen oli 27. lokakuuta 1981 ilmoittanut erostaan tasavallan presidentin virasta. Karjalainen itse ilmoittautui presidenttiehdokaskilpaan 29. lokakuuta.^[52]

Teollisuuden Keskusliiton hallitus antoi 11. marraskuuta 1981 julkilausuman, jossa se kehotti tukemaan tulevassa presidentinvaalissa niitä puolueita ja henkilöitä, jotka olivat "aktiivisesti kehittäneet markkinatalousjärjestelmään pohjautuvaa ulkomaankaupan monipuolistamista ja naapurimaamme Neuvostoliiton kanssa käytävää, työllisyyttä edistävää kauppaa". Vaikka julkilausumassa ei mainittukaan Karjalaisen nimeä, sen osoite oli niin selvä, että julkisuudessa vitsailtiin siitä puuttuneen vain Karjalaisen pituus, paino ja kengännumero.^[53] Teollisuusjohtajista Karjalaisen ehdokkuutta ajoivat erityisen tarmokkaasti Nokian pääjohtaja Kari Kairamo, Koneen toimitusjohtaja Pekka Herlin, Wärtsilän toimitusjohtaja Tankmar Horn, Rautaruukin toimitusjohtaja Helge Haavisto, Wilh. Schaumanin toimitusjohtaja Gay Ehrnrooth ja suomalaisten rakennusliikkeiden yhteenliittymän Finn-Stroin hallituksen puheenjohtaja Kauko Rastas. Toisaalta Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson suhtautui Karjalaisen presidenttiehdokkuuteen avoimen kielteisesti ja hän oli tuonut tämän kantansa julki useissa yhteyksissä.^[54][55]

Elokuussa 1981 länsisaksalainen Welt am Sonntag -lehti julkaisi jutun, jonka mukaan Karjalaisen bulgarialaissyntyinen vävy Atanas Tilev olisi värvätty vakoilemaan Karjalaista viime kädessä KGB:n hyväksi. Väitteet levisivät myös Suomen lehdistöön, mutta Tilev kiisti ne. Tieto oli alkuaan peräisin Suomessa asuneelta bulgarialaiselta loikkarilta, mutta Tilev ja Karjalainen uskoivat sen takana olleen ”kaksi kepulaista toimittajaa”, jotka yrittivät kampittaa Karjalaista presidenttipelissä.^[56]

Lokakuussa 1981, juuri ennen kuin presidentti Urho Kekkonen ilmoitti eroavansa virastaan, ilmestyi kohukirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka tekijäksi ilmoitettiin Lauantaiseura. Kirja oli satiirinen esittely poliitikoista, joiden oletettiin olevan mukana presidenttipelissä. Monilla tahoilla kirjaa pidettiin kannanottona Mauno Koiviston ja Johannes Virolaisen puolesta, vaikka tekijäryhmä kiisti kirjan esipuheessa olevansa kenenkään kannalla tai asettuvansa ketään vastaan. Ryhmään kuulunut Helsingin Sanomien myöhempi päätoimittaja Janne Virkkunen on sittemmin tunnustanut, että kirja oli ensisijaisesti vastalause salailun ilmapiirille, mutta tekijöillä oli myös tarkoituksena paljastaa Karjalaisen alkoholiongelma osoittaakseen hänen olevan täysin sopimaton tasavallan presidentiksi.^[57]

Tamminiemen pesänjakajien ideoija ja keskeinen tekijä, toimittaja Aarno Laitinen sanoi kirjan myöhempien painosten esipuheessa, että häntä yritettiin talouselämän johdon taholta lahjoa jos pelotellakin asettumaan Karjalaisen tueksi – jopa väittäen että ellei Karjalaista valita, Neuvostoliitto miehittää Suomen. Laitinen sanoi tienneensä silloin, että Karjalainen olisi ollut täydellinen neuvostojohdon sätkynukke, ja siten todellisin vaara itsenäisyydelle sitten vuoden 1948 vallankaappaushankkeen, joten hän ei ollut kuulevinaankaan uhkauksia vaan kovensi hyökkäystään Karjalaista vastaan.^[58][59]

Tilanne kuitenkin muuttui, kun keskustapuolueen Kuopion puoluekokouksessa eduskunnan puhemies Johannes Virolainen voitti Karjalaisen ehdokasäänestyksessä ja tuli valituksi puolueen presidenttiehdokkaaksi. Vielä tämän jälkeenkin väläyteltiin sellaista mahdollisuutta, että Karjalainen tuotaisiin esille ns. mustana hevosena presidentinvaalien toisella kierroksella. Teollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Stig Hästö katsoi Keskustan pää-äänenkannattajan Suomenmaan haastattelussa 9. tammikuuta 1982, että mikäli maahan tulee vasemmistolainen presidentti, edellytykset sosialismin toteutumiselle Suomessa vahvistuisivat, ja että Ahti Karjalainen olisi Johannes Virolaista paremmin vastannut teollisuuden määritelmää tasavallan presidentistä. Karjalainen itse sanoi Iltalehdelle vielä 14. tammikuuta 1982, vain muutamaa päivää ennen vaalia, että jos hänen nimensä nousee esille valitsijamiesten neuvotteluissa, hän ei voisi sitä estää.^[60] Loppujen lopuksi Koivisto valittiin selvällä enemmistöllä presidentiksi 26. tammikuuta 1982. Pian tämän jälkeen Koivisto nimitti Karjalaisen seuraajakseen Suomen Pankin pääjohtajaksi.

Karjalaisen alkoholiongelma oli tullut ensimmäisen kerran julkisuuteen, kun hänet tuomittiin keväällä 1979 sakkoihin rattijuoppoudesta. YYA-sopimuksen allekirjoittamisen vuosipäivän vastaanotolla Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 6. huhtikuuta 1981 herätti huomiota humaltuneen Karjalaisen kompurointi lähetystön eteisessä. Aiemmin samana päivänä pääministeri Mauno Koivisto oli kieltäytynyt eroamasta, vaikka presidentti Urho Kekkonen oli häntä siihen kehottanut.^[61]

Suomen Pankin johtokunnan jäsen Harri Holkeri, joka oli jo pitkään seurannut huolestuneena virkaveljensä tilaa, tarjoutui kesäkuussa 1981 ohjaamaan Karjalaisen katkaisuhoitoon joko Sveitsiin tai Yhdysvaltoihin. Karjalainen tarttui Holkerin ehdotukseen ja valitsi Sveitsin, jonne Holkeri ja pankinjohtaja Pentti Koivikko hänet saattoivat. Loppukesällä 1981 Karjalainen palasi Sveitsistä virkistyneenä ja hoikistuneena ja hänen raitistumisensa julkistettiin näyttävästi.^[62] Tappiotaan Johannes Virolaiselle keskustan presidenttiehdokkaan valinnassa Karjalainen ei kuitenkaan henkisesti kestänyt, ja sen jälkeen hän alkoholisoitui uudelleen.^[63]

Lokakuussa 1982 Karjalaisen alkoholinkäyttö joutui yleisen huomion kohteeksi. Suomi oli tehnyt lokakuun alussa 4 %:n devalvaation, joka osoittautui pian riittämättömäksi, kun Ruotsi devalvoi kruununsa 16 %:lla. Karjalainen palasi tämän takia Suomeen Espanjaan tekemältään lomamatkalta 8. lokakuuta 1982, ja hänen väitettiin olleen lentokentällä niin humalassa, ettei hän kyennyt antamaan tv-haastattelua. Suomi teki uuden 6 %:n devalvaation, ja Karjalainen jäi devalvaatiojupakan jälkeen kuukauden mittaiselle sairauslomalle.

Karjalaisen erottamisesta Suomen Pankista tuli tohtori Jukka Seppisen mukaan arvoton näytelmä, josta ei herunut tyylipisteitä kenellekään.^[64] Huhtikuussa 1983 Keskustapuolueen johto – puheenjohtaja Paavo Väyrynen, varapuheenjohtaja Ahti Pekkala, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ruokola ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen – kävi tapaamassa Karjalaista tämän virkapaikalla Suomen Pankissa mukanaan valmiiksi kirjoitettu erohakemus. Lähetystö ilmoitti Karjalaisen alkoholinkäytön johtaneen puolueen kannalta kestämättömään tilanteeseen ja vaati häntä eroamaan välittömästi pääjohtajan virastaan ja siirtymään eläkkeelle.^[65]

Karjalainen kieltäytyi eroamasta ja ilmoitti 9. toukokuuta eroavansa keskustapuolueesta. Karjalainen syytti keskustan silloista puheenjohtaja Paavo Väyrystä peluripoliitikoksi, joka yritti suostutella Karjalaista luopumaan Suomen Pankin johtotehtävistä kesken kauden. Karjalaisen mukaan Väyrynen edisti hänen ja Kekkosen välirikkoa.^[66]

Seuraavana päivänä eduskunnan pankkivaltuusmiehet päättivät kokouksessaan esittää Karjalaisen erottamista virastaan. Presidentti Koivisto olisi aluksi halunnut, että Karjalainen olisi jatkanut virassaan syksyyn 1983 saakka ja eronnut sitten itse, mutta kun Karjalainen kieltäytyi tästä, presidentti erotti hänet "yleisen edun nimessä" 13. toukokuuta 1983. Ero astui voimaan heti. Karjalaisen vanhan ystävän ja tukijan, valtiovarainministeri Ahti Pekkalan esittelyn perusteluissa todettiin, että "käyttäytymisellään virantoimituksessa ja sen ulkopuolella [Karjalainen on] osoittanut, ettei hänen enää voida katsoa nauttivan sitä luottamusta, jota Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan viran asianmukainen hoitaminen edellyttää". Karjalaisen alkoholiongelmaa ei suoraan mainittu, mutta yleisesti tiedettiin juuri sen olleen virasta erottamisen syy.^[67]

Viikkoa myöhemmin, 20. toukokuuta, Karjalainen menetti myös toisen tärkeän paikkansa, kun hänet erotettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen talouskomission suomalaisosapuolen puheenjohtajan tehtävästä. Tämän jälkeen Karjalainen vetäytyi julkisuudesta kotiinsa Helsingin Munkkiniemeen. Presidentti Mauno Koivisto viivytti uuden puheenjohtajan nimitystä puoli vuotta ja nimitti tehtävään pääministeri Kalevi Sorsan vasta marraskuussa 1983.^[68]

Vuonna 1986 Karjalaiselle tarjottiin Keskustapuolueen kunniajäsenyyttä, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta arvonimeä aiemmin saamaansa kohteluun vedoten.

Karjalainen palasi vielä julkisuuteen syksyllä 1989, kun hän yhdessä Jukka Tarkan kanssa julkaisi Presidentin ministeri: Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa -nimisen muistelmateoksensa. Kirja nostatti muutamaksi viikoksi poliittisen myrskyn ns. suomettumisilmiöstä sekä Urho Kekkosen presidenttikauden loppuvaiheista. Suurin kohu syntyi kuitenkin kirjassa julkaistusta, ulkoministeri Paavo Väyrysen Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämästä kirjeestä, josta ilmeni, miten Väyrynen oli yrittänyt Neuvostoliiton – lähinnä ministerineuvos Viktor Vladimirovin – tuella parantaa Karjalaisen mahdollisuuksia vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Kirje johti kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin johdolla eduskunnan perustuslakivaliokunnalle tehtyyn selvityspyyntöön Väyrysen toiminnan lainmukaisuuden tutkimiseksi. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan katsonut Väyrysen rikkoneen ministerivastuulakia ja asia raukesi.

Karjalainen kuoli haimasyöpään Riistavuoren vanhainkodissa Helsingissä 7. syyskuuta 1990. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Karjalaisen syntymäkunnassa Hirvensalmella on 2000-luvulla avattu kaksi kunnan omistamaa Karjalais-aiheista museota: Karjalaisen synnyinkotimuseo Lepola ja entisessä kunnantalossa toimiva Ahti Karjalaisen elämäntyömuseo Tupa.^[69][70] Heinz-Juhani Hofmann on säveltänyt oopperan Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot, jonka libreton on kirjoittanut Juha Hurme. Oopperan kantaesitys oli Kokkolan oopperakesä -festivaaleilla vuonna 2012.^[71]

• Tankeroenglanti

• Karjalainen, Ahti: Mukana Suomessa. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-02456-6.
• Karjalainen, Ahti – Vehkaoja, Helena: Kotimaani ompi Suomi: Mietteitä ja muistelmia. Espoo: Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-2359-4.
• Karjalainen, Ahti – Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri: Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-08892-0.
• Ahti Karjalainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Ahti Karjalainen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.

• Rahunen, Martti (toim.): Miehen ikä: Ahti Karjalainen 50-vuotias, 1973.
• Kotimaani ompi Suomi: Mietteitä ja muistelmia, 1981.
• Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena, 1984.
• Karjalainen, Ahti – Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri: Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa, 1989.
• Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä, 1997
• Seppinen, Jukka: Ahti Karjalainen: Poliittinen elämäkerta, 1997.
• Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä, 1998.
• Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.

•   Sitaatteja aiheesta Ahti Karjalainen Wikisitaateissa
• Karjalaisen elämäkerta Hirvensalmen sivuilla (Internet Archivessa, tallennettu 28.9.2007)
• Ahti Karjalainen YLE:n kansallisessa äänigalleriassa (Arkistoitu – Internet Archive)
• YLEn Elävä arkisto: Ahti Karjalainen - presidentin varamies
• Seppinen, Jukka: Karjalainen, Ahti (1923–1990). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 18.6.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Haastattelu: Karjalainen: Stramt utan återstramning!. Affärsmagasinet Forum, 19.4.1971, s. 26–28. ISSN 0533070X Artikkelin verkkoversio. (ruotsiksi)