Kultti

Sana kultti perustuu latinan kielen sanaan cultus (palvonta, kunnioitus, kulttuuri, hienostuneisuus, jumalointi, loistokkuus, tyylikkyys, sivistys). Sanalla oli antiikissa myös uskonnollinen sisältö, joka viittasi lähinnä uskonnollisiin toimituksiin ja rituaaleihin, ja korosti uskonnollista toimintaa ohi uskonnollisten uskomusten.^[3]

Kultin käsite sai uudenlaisen merkityksen kulttuureissa, joissa uskonto on erotettu omaksi kulttuurin osa-alueeksi. Kultit käsitettiin silloin usein maallikkojen piiristä nousseina uskonnollisina liikkeinä, jotka keskittyvät johonkin palvonnan osa-alueeseen, kuten pyhimykseen. Tällaiseen kulttiin osallistumiseen riittää palvonnan kohteen rukoileminen silloin tällöin, tai sen kuvan hallussapito.^[4]

Kultteja on aina ollut runsaasti. Jo keskiajan Euroopan uskonnollinen kenttä oli hyvin monimuotoinen, ja valtakirkon ulkopuolisia lahkoja ja kultteja oli lukuisia. Useimmat niistä saivat joko kirkon hyväksynnän ja sulautuivat siihen, tai katosivat kokonaan jälkiä jättämättä. Kirjoitustaidon rajoittuminen kirkon palveluksessa toimiviin henkilöihin aiheutti sen, että suurin osa kulteista on jäänyt piiloon: ne nähtiin vain harhaoppeina, magiana ja pakanuutena.^[5]

Uskontojen luokittelun nykyinen kolmijako kirkkoon (tai "uskontoon"^[6]), lahkoon ja kulttiin on tuore ilmiö: se otettiin käyttöön vasta 1900-luvun loppupuolella.^[7] Jaottelun pohjan loi saksalainen teologi Ernst Troeltsch (1865–1923) määritellessään kristilliset organisaatiot kirkkoihin, lahkoihin ja mystiikkaan. Mystiikalla Troeltsch tarkoitti uskonnollista individualismia, johon ei tarvita kirkkolaitosta tai kirjaimellista Raamatun tulkintaa.^[2] Howard Becker (1932) määritteli mystiikan järjestäytymättömäksi uskonnollisuuden ilmaukseksi, jonka harjoittajat etsivät kokonaan henkilökohtaista hurmoskokemusta, pelastusta, lohtua, ja henkistä tai fyysistä parantumista. Tällaisiin liikkeisiin hän luokitteli spiritismin, teosofian, kristillisen tieteen ja erilaisia ”pseudohindulaisia” liikkeitä.^[8]

Kirkolla tarkoitetaan länsimaisen valtakulttuurin omaksuman, hyväksymän ja yleensä valvoman virallisen uskonnon harjoituksen institutionaalisia muotoja. Kirkkojen jäseniksi liitytään yleensä jo syntymässä, ja niiden periaatteet ja käsitykset ovat muodostuneet osaksi valtakulttuuria ja sen arvomaailmaa.^[9] Lahkot ovat uskonnollisia ryhmiä, jotka ovat pyrkineet erottautumaan kirkosta ja hylkäävät sen arvovallan. Lahkon jäsenyys on vapaaehtoista, valikoivaa ja usein johtajan ympärille keskittynyttä. Lahkot voidaan nähdä protestiliikkeinä. Lahkot perustuvat länsimaissa yleensä kristinuskoon tai hindulaisuuteen, ja useimmat uudet uskonnot ovatkin siksi pikemminkin lahkoja kuin kultteja.^[10]

John Milton Yinger (1946) määritteli kultin nimitykseksi lahkon kaltaisille ryhmille, jotka ovat niitä erillisempiä yhteiskunnan vallitsevasta uskonnollisesta perinteestä.^[8]

Kimmo Ketolan mukaan kulteille on keskeistä yksilön ja jumaluuden suhde – uskonnollinen kokemus. Niiden piirteitä ovat yksilökeskeisyys, vähäiset vaatimukset jäsenille, suvaitsevaisuus, inklusiivisuus, määrittelemättömät rajat, vähin mahdollinen järjestäytyneisyys, muuttumisen nopeus sekä lyhytkestoisuus.^[11]

Sosiologian professori Steve Brucen määritelmän mukaan kultti on yhteisen teeman tai kiinnostuskohteen ympärille muodostunut ryhmä, jolta puuttuvat tiukat uskonopit ja auktoriteetit. Kuka tahansa voi liittyä kulttiin, ja siinä on yksilöllä suuri vapaus valita mihin, miksi ja miten hän uskoo. Kulttien jäsenet voidaan nähdä jopa asiakkaina tai kuluttajina, joille kultit tarjoavat palveluitaan pyrkimättä ohjaamaan näitä.^[12] Bruce luokittelee new agen, uuspakanuuden ja ufouskonnot kulttien kaltaisiksi.^[12] Tämän määritelmän pohjalta jotkin kulteiksi leimatut liikkeet, kuten Daavidin oksa tai Korkein totuus, ovat pikemminkin lahkoja kuin kultteja.^[12] Toisaalta jonkun ihaillun julkisuuden henkilön ympärille syntyneet, niin sanotut tähtikultit omaavat myös kulttien piirteitä, etenkin jos ne saavat tähden kuoltua uskonnollisia piirteitä.^[12] Uskontososiologi Bryan Wilson onkin ehdottanut kultti-käsitteen korvaamista ”verkostolla”, mikä korostaa liikkeiden epävirallisuutta ja jakautuneisuutta.^[12]

Roy Wallisin (1975) mukaan kultit (samoin kuin kirkkokunnat) ovat pluralistisesti legitiimejä, eli ne tunnustavat myös vaihtoehtojen pätevyyden. Kultit ovat hänen typologiassaan lahkojen tapaan myös poikkeavia, erotuksena arvossapidetyistä kirkoista ja kirkkokunnista.^[13]

Colin Campbellin (1977) mukaan kultteihin liittyy oleellisesti mystiikka: välittömän, sisäisen ja läsnäolevan uskonnollisen kokemuksen etsiminen, jonka arvo ei määräydy perinteisestä teologiasta käsin vaan kokemuksesta. Tästä mystiikasta seuraa hänen mukaansa uskonnollinen individualismi. Sisäisen kokemuksen saavuttaminen nähdään ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Kulttien organisaatioiden perusteet ovat tästä syystä vain puhtaasti käytännöllisiä ja maallisia, opintopiirejä jotka muodostuvat ohjaajien ympärille.^[14]

Joskus sama liike on lahko yhdessä maassa, jossa se on erkaantunut valtakirkosta, mutta kultti toisessa, jossa sillä ei ole hallitsevaa emokirkkoa.^[15]

Uusia uskontoja vastustavia liikkeitä alkoi syntyä suuremmassa määrin 1970-luvulla.^[16] Sekulaari kultteja vastustava antikulttiliike ja uskonnollistaustainen vastakulttiliike pyrkivät lisäämään ihmisten tietoisuutta kulteista ja varoittamaan mahdollisia käännynnäisiä. Järjestöt pyrkivät myös suostuttelemaan kultteihin liittyneitä ihmisiä jättämään kultin ja järjestävät heille neuvontaa. Liikkeet perustettiin Yhdysvalloissa, mutta järjestöjä on myös useissa Euroopan maissa. Antikulttiliike on vaikuttanut huomattavasti uusien uskonnollisten liikkeiden toimintaan kohdistuviin viranomaisten luomiin rajoituksiin, vaikka niillä ei olekaan akateemisten tutkijoiden tukea takanaan. Toisaalta uskonnollistaustainen vastakulttiliike varoo menemästä liian pitkälle, sillä tiukentuva lainsäädäntö voisi vaikeuttaa myös suurten uskonnollisten liikkeiden toimintaa.^[17]

Euroopassa kulttien vastainen liike voimistui vuoden 1994 jälkeen. Tiedotusvälineet alkoivat tehdä antikulttijärjestöjen antamien tietojen pohjalta paljastusohjelmia uusista uskonnoista, mikä johti julkiseen keskusteluun ja parlamentaarisiin selvitystoimenpiteisiin Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Belgiassa ja Ruotsissa. Ranskassa ja Venäjällä pantiin toimeen lakeja, jotka rajoittivat lahkojen ja uusien uskontojen toimintaa vakiintuneisiin uskontoihin nähden.^[18]

Uskonnollisia ryhmiä, jotka tekivät joukkoitsemurhan, on kutsuttu ”itsemurhakulteiksi”. Kulttien vastustajat ovat käyttäneet tällaisia tapauksia usein esimerkkeinä kulttien pahuudesta ja niiden harjoittamasta aivopesusta. Tunnetuimpia itsemurhakultteja olivat Kansan Temppeli, Daavidin oksa, Auringon temppeli ja Heaven’s Gate.^[19]

Katso myös: Vaarallinen lahko

Uusia uskonnollisia liikkeitä nimitetään nykyisin kulteiksi etenkin tiedotusvälineissä ja uususkontoja käsittelevissä populaarijulkaisuissa. Uskontotieteen dosentin ja teologian tohtorin Tom Sjöblomin (2001) mukaan tällä saadaan aikaan vaikutelma uusista uskonnollisista liikkeistä eurooppalaiselle kulttuurille ja elämäntavalle vieraana, uhkaavana ilmiönä, jonka juuret eivät ole länsimaisessa perinnössä ja rationalismissa. Tämä on kuitenkin hänen mukaansa uskonnontutkimuksen kannalta virheellinen ajatusmalli ja antaa väärän kuvan liikkeiden historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta.^[20]

Sjöblom näkee länsimaisen keskustelun uusista uskonnoista niiden dialogien jatkumona, joita länsimaissa on käyty koko historian ajan. Hallitseva ajatusmaailma määrittelee yhteiskunnan normit, ja vaihtoehtoiset tai uudet tulkinnat asetetaan niitä vastaan. Kristinuskon piirissä kristinusko nähdään luonnollisena ja normina ja uususkonnot siitä poikkeavina.^[21]

Useat tutkijat ovat arvostelleet kulttien vastaisten liikkeiden luomaa kuvaa uusista uskonnollisista liikkeistä. Chryssidesin (1999) mukaan kulttien vastaisten liikkeiden väitteet kulteista autoritaarisesti johdettuina ja yhdenmukaisuuteen pakottavina liikkeinä ovat virheellisiä.^[15] Bromleyn ja Meltonin (2002) mukaan ”väkivaltaisen kultin” stereotypiat eivät ole totuudenmukaisia uusien uskontojen kohdalla.^[22] Tutkija Kimmo Ketolan (2002) mukaan kaikki antikulttiliikkeen esittämät väittämät uususkonnoista ovat epätosia. Ne ovat kuitenkin tarttuneet yleiseen mielipiteeseen ja vaikuttaneet lainsäädäntöön siksi, koska ne ovat tunteisiin vetoavia ja intuitiivisesti uskottavan tuntuisia.^[18]

• Kultti-ilmiö

• Bromley, David & Melton, Gordon J.: Cults, Religion, and Violence. New York: Cambridge University Press, 2002. ISBN 978051157233 (englanniksi)
• Chryssides, George D.: Exploring New Religions. Lontoo: Continuum International Publishing, 1999. ISBN 9780826438904 (englanniksi)
• Niemelä, Jussi (toim.): Vanhat jumalat, uudet tulkinnat: Näköaloja uusiin uskontoihin Suomessa. (kirjoittajat Sjöblom, Tom & Ketola, Kimmo ym.) Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 2001. ISBN 951-45-9890-3
• Partridge, Christopher (toim.): Uusien uskontojen käsikirja: Uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. ((Encyclopedia of new religions, new religious movements, sects and alternative spiritualities, 2004.) SuomentaneetKanerva Heikkinen ym) Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-327-1

• Lauerma, Hannu: Usko, toivo ja huijaus: Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-201-9
• Urpo Kovala & Veera Rautavuoma (toim): Cult, Community, Identity. Nykykulttuurin julkaisuja 97. (englanniksi)

• Nuri Tınaz: A Social Analysis of Religious Organisations: The Cases of Church, Sect, Denomination, Cult and New Religious Movements (NRMs) and Their Typologies (PDF) 2005. Center for Islamic Studies (İSAM), Istanbul. (englanniksi)
• James A. Beckford: The Mass Media and New Religious Movements (Alkuperäinen julkaisu: International Conference on Religion and Conflict, Armagh, 1994) 1994. ISKCON. (englanniksi)