Muhammedin historiallisuus

Muhammedin historiallisuus koskee kysymystä siitä, missä määrin islamin profeetta Muhammedista (n. 570 – n. 632) on olemassa historiallisesti luotettavaa tietoa. Muslimeille profeetta Muhammedia ja islamin syntyä koskevat kertomukset kuuluvat länsimaistyyppisen tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle, koska ne ovat islamin pyhää historiaa ja sellaisena osa uskontoa itseään.

Länsimainen orientalismi on pääosin hyväksynyt islamin oman selostuksen Muhammedista lukuun ottamatta joitakin yksityiskohtia, kuten elämäkertaan kuuluvia ihmeitä. Euroopassa 1800-luvulla alkanut historiallis-kriittinen islamin tutkimus on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa islamilaisen perimätiedon luotettavuutta. Eräät tutkijat ovat katsoneet, ettei luotettavaa tietoa ole lainkaan, jolloin profeetta Muhammedia voi yhtä hyvin pitää mielikuvituksen tuotteena. Tällainen näkemys on tuottanut teorioita siitä, miten Muhammedin profeettahahmo on voinut syntyä ilman sen takana olevaa historiallista henkilöä.

Muhammedista ei ole arkeologisia tai aikalaislähteitä. Kaikki häntä koskevat tiedot ovat peräisin Ibn Ishaqin 700-luvun loppupuolella kirjoittamasta elämäkerrasta. Alkuperäinen teos on kadonnut, mutta teksti on osittain säilynyt 800- ja 900-luvulla tehtyinä lainauksina. Toinen lähde ovat pääosin 800-luvulla kootut hadith-kertomukset, jotka sisältävät lyhyitä Muhammedin lausumia. Kolmas lähde on Koraani, jossa kuitenkin on varmuudella vain yksi Muhammediin liittyvä kertomus, eikä sen alkuperää tunneta. Koraanissa yleisimmin mainittu profeetta on Muhammedin asemesta Mooses. Muhammedin historiallisuutta puoltavat tutkijat yleensä luottavat näihin islamilaisiin aineistoihin ellei niiden epäluotettavuutta ole erikseen osoitettu. Skeptikot taas katsovat, että tekstit ovat liian myöhäisiä ollakseen luotettavia lähteitä.

Islamilaisten lähteiden lisäksi todisteina on pidetty muutamaa kristillistä kirjallista lähdettä 600-luvulta, muutamaa 600-luvun kolikkoa sekä Kalliomoskeijan friisikirjoitusta 690-luvulta. Näkemykset kuitenkin eroavat niiden tulkinnasta. Tavallisesti niitä pidetään todisteina Muhammedin historiallisuudesta. Skeptikot kuitenkin torjuvat eri perustein kristillisten lähteiden todistusarvon. Jotkut myös katsovat, että varhaiset muhammad-merkinnät arkeologisissa lähteissä eivät viittaa profeetta Muhammediin vaan ovat "ylistää"-verbin partisiippimuoto, joka viittaa Jeesukseen ja hänen arabiankieliseen kunnianimeensä "ylistetty".

Keskustelu on jäänyt avoimeksi, sillä osapuolet eivät ole kyenneet vakuuttamaan toisiaan. Orientalistien keskuudessa luottamus islamilaisiin lähteisiin on kuitenkin ollut laskusuunnassa.

Koraaniin ja Muhammediin kohdistuva tieteellinen tutkimus alkoi länsimaissa 1800-luvulla, kun eurooppalaisiin yliopistoihin perustettiin ensimmäiset arabian kielen professuurit. Islamin tutkimuksessa luotettiin aluksi islamin omaan perimätietoon. Vuonna 1851 Ernest Renan kirjoitti, että Muhammedin elämää voitiin sen avulla seurata "historian kirkkaassa valossa" jopa vuodesta toiseen. Vaikka pian omaksuttiin käsitys, että suullinen muistitieto oli liian myöhäistä ollakseen täysin luotettavaa, Muhammedin historiallisuutta ei kuitenkaan osattu epäillä. Islamilaisessa perimätiedossa hänen ansioikseen luettiin niin valtava joukko asioita, että Muhammedia päinvastoin jouduttiin pitämään historian vaikutusvaltaisimpana ihmisenä.

Kun islamilaiset maat 1900-luvulla vapautuivat siirtomaaherruudesta, muslimeja alkoi muuttaa Eurooppaan. Uusi tilanne vaikutti islamologiaan siten, että tutkijat alkoivat varoa sellaisia islamin tulkintoja, jotka voisivat loukata muslimeita. Varovaisuus on rajoittanut etenkin 600-luvun tapahtumien tutkimista, sillä muslimeille se oli ”pyhää historiaa”, josta ei voinut esittää poikkeavia näkemyksiä. Läntisen islamologian teoriat alkoivat siksi muistuttaa muslimien omia tulkintoja. Esimerkki siitä on professori William Montgomery Watt ja hänen kaksiosainen Muhammed-elämäkertansa 1950-luvulta. Sama hienotunteisuus ei ulottunut Neuvostoliittoon, missä vuonna 1930 arabistit esittivät teorian, jonka mukaan Muhammed ja häntä seuranneet ”oikeaan johdetut kalifit” todellisuudessa olivat kaunokirjallisia hahmoja vailla historiallisia esikuvia. Heidät olisi keksitty uuden uskonnon tarpeisiin. Neuvostoliittolainen teoria Muhammedin epähistoriallisuudesta ei pitkään aikaan saanut vastakaikua lännessä.

Läntisessä islamologiassa alkoi 1900-luvun lopulla kehittyä niin sanottu historiallis-kriittinen tai revisionistinen suuntaus, joka hylkäsi osittain tai jopa kokonaan islamilaisen perimätiedon arvon. Se palasi 1800-luvulla alkaneen hadith-tutkimuksen perinteisiin, joita vielä 1900-luvulla oli jatkanut Joseph Schacht. Merkittäviä kriittisiä tutkijoita olivat muun muassa John Wansbrough, Günter Lüling, Patricia Crone ja Michael Cook. Heidän työnsä alkoivat vaikuttaa myös perinteiseen islamin tutkimukseen, joka vuosituhannen vaihteeseen mennessä oli alkanut luopua kaikkein herkkäuskoisimmasta nojautumisesta islamilaiseen perimätietoon. Esimerkiksi arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan ”tiedämme yllättävän vähän islamin kaikkein varhaisimmasta historiasta ja profeetta Muhammedin elämästä.”^[1]

Islamologian ongelmaksi muodostui se, että orientalistinen tutkimus ei ole löytänyt keinoa seuloa Muhammedia koskevaa luotettavaa tietoa epäluotettavan tiedon joukosta. Ongelmaan on vastattu kahdella eri tavalla. Luottavaiset tutkijat eli ”maksimalistit” hyväksyivät perimätiedon ellei ollut erityistä syytä epäillä sen virheellisyyttä. Skeptiset tutkijat eli ”minimalistit” puolestaan hylkäsivät kokonaan perimätiedon, jos sille ei ollut mitään ulkopuolista tukea. Näiden asenne-erojen takia islamologia on 1900-luvun lopulta alkaen jakautunut konservatiiviseen valtavirtaan ja siitä irronneeseen historiallis-kriittiseen tai ”revisionistiseen” suuntaukseen. Niiden välillä valitsee harvinainen sanasota, jossa osapuolet syyttävät toisiaan epätieteellisyydestä.

Skeptikkojen piirissä on kehitelty vaihtoehtoisia teorioita siitä, miten Koraani olisi kirjoitettu (John Wansbrough), arabien valloitussodat käyty (Yehuda Nevo) ja islamilainen laki kehittynyt (Joseph Schacht) ilman Muhammedin myötävaikutusta. Revisionistien asemia vahvistaa tieto, että Muhammediin mahdollisesti liittyviä aikalaislähteitä tunnetaan vain muutama. Ne kaikki on kootusti esitetty Robert Hoylandin teoksessa Seeing Islam as others saw it (1997). Vankimpina todisteina historiallisuuden puolesta on pidetty muutamaa kristillisten kirjoittajien 600-luvun tekstiä. Revisionistit ovat kiistäneet niiden todistusvoiman ja pitäneet ainakin osaa niistä myöhempinä lisäyksinä käsikirjoituksiin. Muhammedin historiallisuutta on myös pyritty tukemaan hadith-kirjallisuuden uudella analyysilla, jonka on toivottu johtavan entistä syvemmälle kohti Muhammedin elinaikaa. Yritykset eivät toistaiseksi ole tuottanut toivottuja tuloksia, ja voimaan onkin jäänyt Schachtin havainto, että jäljet jäähtyvät viimeistään 700-luvun alussa. Muhammedin taas on katsottu eläneen sata vuotta aikaisemmin.

Islaminuskon mukaan profeetta Muhammed oli todellinen henkilö, joka syntyi vuonna 570 Mekassa Arabian niemimaalla ja kuoli Medinassa Arabian niemimaalla syntymäpäivänään Rabi-kuun 12. päivänä vuonna 632. Hänen uskotaan tehneen seuraavat kolme tekoa:^[2][3]

1. Koraani: Muhammedin kautta laskeutui alas islaminuskon perusteos Koraani, joka oli Jumalan sanaa, mutta yhtä luomaton kuin Jumala itse.
2. Šaria: Muhammed oli synniltä suojattu ja välitti esimerkillään ihmiskunnalle Jumalan ikuisen ja muuttumattoman lain, šarian.
3. Kalifaatti: Muhammed perusti uskovien yhteisön, umman, josta kasvoi islamilainen valtio. Hän aloitti valloitussodat, jotka Muhammedin elinaikana johtivat Arabian niemimaan valloitukseen ja myöhemmin islamilaisen valtion laajenemiseen Lähi-idän supervallaksi.

Islamilaisen perinteen kuvaileman Muhammedin saavutukset ovat historiassa vailla vertaa, sillä hänen katsotaan perustaneen sekä maailmanuskonnon että islamilaisen suurvallan lainsäädäntöineen. Muhammedia onkin myös islamin ulkopuolella pidetty kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpana ihmisenä.^[4] Islaminuskossa kertomukset Muhammedista eivät ole pelkästään historiankirjoitusta vaan myös osa islamin "pyhää historiaa" ja sellaisena kaiken epäilykseen ulkopuolella.^[5] Islamilaisen käsityksen esittää brittiläinen tiedetoimittaja Ziauddin Sardar:

"Muhammedin elämä tunnetaan nimellä sira, ja se elettiin historian täydessä valossa. Kaikki, minkä hän sanoi tai teki kirjattiin muistiin. Koska hän ei osannut lukea tai kirjoittaa, hänellä oli jatkuvasti 45 kirjuria, jotka kirjasivat hänen sanansa, tekonsa ja toimensa -- Siksi tunnemme hänen elämänsä pienintä yksityiskohtaa myöten: miten hän puhui, istui, nukkui, pukeutui, käveli; hänen käyttäytymisensä puolisona, isänä, serkkuna; hänen asenteensa naisiin, lapsiin, eläimiin; hänen liiketoimensa ja asenteensa köyhiin ja sorrettuihin -- Muutama vuosikymmen hänen kuolemansa jälkeen selostukset Muhammedista olivat muslimiyhteisön käytössä kirjoitetussa muodossa. Yksi aikaisimmista ja kuuluisimmista Muhammedin elämäkerroista on Ibn Ishaqin Sirat Rasul Allah, joka kirjoitettiin alle sata vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen." ^[6]

Sardarin mukaan Muhammedista kertova hadith-kirjallisuus syntyi jo Muhammedin eläessä, kun sihteerit ja kumppanit kirjoittivat hänen puheitaan ja tekojaan muistiin.^[6] Koska säilyneet kokoelmat ovat kuitenkin vasta 800-luvulta, tarinoihin on liitetty kertojaketjut (isnad), jotka varmistavat tiedon luotettavuuden.^[6] Jotkut muslimit ovat sitä mieltä, että hadithit siirtyivät ensin vain suullisena tietona. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että niiden joukossa on myös väärennettyä tietoa ja epäluotettavia kertomuksia, joita on jäänyt myös kaikkein arvostetuimpiin hadith-kokoelmiin.^[7] Tämänkin takia vain asiaan syvällisesti perehtyneet uskonoppineet ovat oikeutettuja tulkitsemaan perimätietoa.

Islamin mukaan Muhammedista todistaa myös Koraani, joka koottiin lopulliseen muotoonsa kalifi Uthmanin johdolla (644–656) pari vuosikymmentä profeetan kuoleman jälkeen.^[8] Muslimit katsovat, että Koraani on koottu Muhammedin ilmestyksistä, ja niissä tulevat esiin myös lukuisat yhteydet profeetan omaan elämään. Esimerkiksi Niiniköyden suura 111 kertoo Jumalan vihasta Abu Lahabia, Muhammedin setää ja naapuria kohtaan. Suura lähetettiin alas, kun Abu Lahab oli markkinoilla julkisesti hyökännyt Muhammedin hetkeä aikaisemmin esittämiä ajatuksia vastaan.^[9][10] Koraania selittävä tafsir-kirjallisuus kertoo tällä tavoin yksityiskohtaisesti, miten kukin Koraanin jae liittyy profeetan elämään.^[11]

Muhammedin historiallisuus on ollut myös Euroopassa itsestäänselvyys, jota ei sen kummemmin pitkään aikaan käsitelty. Vielä vuonna 1851 ranskalainen orientalisti Ernest Renan kirjoitti: "Sen mysteerin asemesta, joka peittää muiden uskontojen alkuvaiheet, islam syntyi historian kirkkaassa valossa; sen juuret ovat näkyvissä. Sen perustajan elämä on yhtä hyvin tunnettu kuin kenen tahansa 1500-luvun uudistajan. Me voimme seurata vuosi vuodelta hänen ajattelunsa, ristiriitansa, heikkoutensa vaihteluja.”^[12] Saksalaiset orientalistit panivat kuitenkin merkille jo 1800-luvulla islamilaisen perimätiedon puutteet. Tutkimus kohdistui tällöin islamilaisten 800-luvun hadith-kertomusten luotettavuuteen. Kriittinen suuntaus kuitenkin vaimeni 1900-luvulla (Joseph Schachtia lukuun ottamatta) ja vaihtui islamilaisen perinteen seuraamiseksi. Tunnetuimpia Muhammed-tutkijoita oli William Montgomery Watt (1909–2006), joka laati kaksiosaisen Muhammed-elämäkerran, Muhammad at Mecca (1953) ^[13] ja Muhammad at Medina (1956).

1970-luvulla islamilaisen perimätiedon kritiikin aloittivat uudelleen Koraanin tutkijat John Wansbrough Englannissa ja Günter Lüling Saksassa. Wansbrough’n oppilaat, muun muassa Michael Cook ja Patricia Crone ovat esittäneet Muhammedista uusia teorioita, jotka yhdistivät profeetan myös juutalaisuuteen ja Palestiinaan.^[14] Saksassa kriittistä suuntausta on jatkanut muun muassa Saarlandiin yliopistoon sijoittunut Saarbrückenin koulukunta ja Inârah -projekti, joka julkaisee Koraanin tutkimukseen keskittynyttä kirjasarjaa Die Entstehung einer Weltreligion.^[15] Yhdysvalloissa Ibn Warraq (pseudonyymi) on kääntänyt ja julkaissut useita historiakriittisiä antologioita, jotka sisältävät jo aiemmin julkaistuja klassisia tutkimuksia, muun muassa kirjan The Quest for the Historical Muhammad.^[16]

Historiallis-kriittisen koulukunnan näkemykset Muhammedista vaihtelevat. Äärilaitaa edustaa suuntaus, jossa Muhammedin historiallisuus kielletään kokonaan. Tämän askeleen otti ensimmäisenä venäläinen orientalisti L. I. Klimovitš vuonna 1930. Hän katsoi, että tarinat Muhammedista ja neljästä oikeaan johdetusta kalifista olivat mielikuvituksen tuotetta, koska heistä ei ollut aikalaistietoja kuten piirtokirjoituksia tai kolikkotekstejä.^[17] Klimovitš ei saanut heti seuraajia ainakaan lännessä, mutta 2000-luvulla hänen ajatuksensa ovat alkaneet saada rajattua tukea orientalistien keskuudessa. Näiden kriitikkojen mielestä Muhammed on abbasidikalifaatissa 700-luvun puolivälin jälkeen syntynyt kuvitteellinen hahmo, jota edelsi yhtä kuvitteellinen "Ali" arabiuskonnon profeettana.^[18] Hahmo olisi saanut alkunsa Jeesuksen kunnianimestä muhammad (murrealueen mukaan "ylistetty" ,"valittu", tai "siunattu"), joka virheellisesti tulkittiin henkilönnimeksi.^[19] Näiden teorioiden mukaan alku-Koraani oli syyrialaisen kristillisen kirkon hartauskirja, ja Muhammedista tulee sen kirjoittaja aikaisintaan 700-luvun lopulla.^[20]

Useimmat orientalistit yhä luottavat islamilaiseen perimätietoon, mutta vähemmän kuin ennen.^[21][22] Tavallisinta on uskoa, että islamilaisessa perimätiedossa on historiallinen ydin, vaikka sen erottaminen myöhemmin syntyneistä kertomuksista on ainakin toistaiseksi ollut mahdotonta. Muhammed olisi siten historiallinen henkilö, vaikka hänestä ei ole varmuudella todistettuja tietoja. Ongelmaa on yritetty ratkaista kehittämällä kriittistä hadith-tutkimusta. Toiveissa on, että sen avulla voidaan joskus erottaa jyvät akanoista ja löytää kateissa oleva historiallinen ydin sepitettyjen Muhammed-tarinoiden joukosta.^[23][24]

Orientalismin kenttä on nykyään vahvasti ja poleemisesti jakautunut perinteiseen kenttään ja vähemmistöön eli "revisionisteihin". Vaikka revisionistit ovat vähemmistönä, heihinkin lukeutuu useita kymmeniä tutkijoita. Historiatieteessä revisionismi tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan vanhoja uskomuksia on tarpeen arvioida uudelleen.^[25] Eron jyrkkyys ilmenee vastapuolesta käytetyissä ilmaisuissa. Hämeen-Anttila luonnehti Günter Lülingin käsityksiä "todellisuudelle vieraiksi", kun tämä väitöskirjassaan katsoi löytäneensä Koraanista kristillisiä liturgisia tekstejä.^[26] Kovempaakin kieltä "islamofobiasta", "orientalismista", "tietämättömyydestä" ja "epätieteellisyydestä" löytyy vastapuolta koskevista arvioinneista.^[27][28][29] Suomessa Ilkka Lindstedt katsoi väitöskirjassaan 2013, että revisionistinen tutkimus todellisuudessa kieltää objektiivisen totuuden mahdollisuuden ja on siksi epätieteellistä. Hän kirjoitti: ”monet revisionistit ovat - - postmodernisteja. Postmodernistit uskovat, ettei ole sellaista asiaa kuin historiallinen fakta.”^[30]

Revisionistit (mm. Johannes Thomas) ovat arvostelleet toista leiriä siitä, että se ei käytä tieteellistä lähdekritiikkiä, kun kyse on keskiaikaisista islamilaisista lähteistä.^[31] Markus Gross on arvioinut, että ainoastaan islamin tutkijat eivät noudata muiden uskontotieteilijöiden esikuvaa kriittisestä asenteesta, vaan ottavat sellaisenaan lähtökohdaksi islamilaiset myytit välttyäkseen näin "orientalismia" koskevilta syytöksiltä.^[32] Myös Adam Silverstein on huomauttanut eroista islamologian sekä juutalaisuuden ja kristinuskon tutkijoiden välillä. Hän toteaa, että läntisten tutkijoiden näkemyksiä ei enää voi erottaa muslimien näkemyksistä. ^[33] Herbert Berg on arvellut, että jos tutkija muuttuu liian skeptiseksi, koko tutkimuskenttä uhkaa kadota, mikä pitää islamin tutkijoiden skeptismin kohtuuden rajoissa. Myös hän näkee yhdeksi syyksi tutkijoiden varovaisuuteen heidän halunsa välttää syytteet "orientalismista." ^[34]

Chase F. Robinson on kuvannut historiatieteen kahtiajakoa siten, että jotkut tutkijat suhtautuvat syvällä skeptisyydellä vanhoihin teksteihin, mikä saa heidät löytämään niistä puutteita. Nämä tutkijat hyväksyvät vain sen, mille on tarjolla riippumatonta vahvistusta ja mikä sopii asianmukaiseen kokonaismalliin. Heitä Robinson kutsuu "epäluuloisiksi minimalisteiksi."^[35] Toinen tutkijoiden ryhmä tuntee syvää kunnioitusta muinaisia tekstejä kohtaan, ja etenkin sellaisia kohtaan, joita edeltävinä vuosisatoina kunnioitetut ja oppineet miehet ovat kohdelleet täysin luotettavina. Nämä tutkijat sietävät edellisiä paremmin kirjoituksiin sisältäviä ristiriitoja eivätkä yhtä lailla vaadi niiden tiedoille riippumatonta vahvistusta. He ovat Robinsonin mukaan "luottavaisia maksimalisteja" . Robinsonin mukaan nämä erot heijastelevat eroja tutkijoiden temperamentissa ja ovat siten sovittamattomia.^[35] Robert Hoyland kuvaa historioitsijoiden eroja siten, että ensimmäinen Robinsonin luonnehtima ryhmä pitää perimätietoa epäluotettavana kunnes toisin todistetaan, ja toinen luotettavana kunnes toisin todistetaan. Hoylandin mukaan skeptinen suuntaus alkoi kasvaa 1970- ja 1980-luvuilla, mutta islamin massiivisesti kohonnut julkinen profiili sai sen jälkeen monet tutkijat, jotka usein olivat vasemmistoliberaaleja, arastelemaan islamin arvostelua. ^[36]

Muhammedia koskeva tärkein varhainen kirjallisuus ^[37]

Tekijä	Teoksen nimi	Kotoisin	Kuolinvuosi
Ibn Ishaq	(kadonnut)	Medina	767
Al-Waqidi	Sotaretkien historia	Medina	822
Ibn Hisham	Sirat Rasul Allah	Irak	834
Ibn Sa'd	Sukupolvet	Irak	845
Ibn Khayyat	Kronikka	Irak	854
Al-Bukhari	Sahih al-Bukhari	Uzbekistan	870
Muslim	Sahih Muslim	Iran	875
Abu Dawud	Sunan Abi Dawud	Iran	888
At-Tirmidhi	Jami at-Tirmidhi	Turkmenistan	892
Ibn Majah	Sunan ibn Majah	Iran	886
Baladhuri	Valloitukset	Irak	892
Al-Tabari	Vuosikirjat ym.	Iran	922
An-Nasa'i	Sunan an-Nasa'i	Iran	951

Muhammedin historiallisuutta koskeva keskustelu sai alkunsa havainnosta, että profeetasta kertovat historialliset aikalaislähteet puuttuvat. Hänestä aletaan puhua vasta 800-luvun arabialaisessa Muhammed-kirjallisuudessa, jota alettiin kirjoittaa vasta 150–200 vuotta itse tapahtumien jälkeen.

Varhaisin osa tätä kirjallisuutta on Ibn Ishaqin 700-luvun loppupuolella kirjoittama, mutta kadonnut teos, jota on tosin pystytty ennallistamaan.^[38] Kyse ei tällöinkään ollut lähdekriittisestä historiasta vaan Muhammedia koskevien suullisten tarinoiden keräämisestä. Arabisti Hans Jansen kirjoitti: "Kukaan ei tiedä tänään, mitkä kertomukset Muhammedista ovat tosia, ja mitkä on tulkittava hurskaiksi sepitteiksi".^[39] William Montgomery Wattin mukaan tärkeimmät Muhammedia koskevat lähteet ovat 1) Ibn Hisham, 2) Tabarin Vuosikirjojen Muhammedia koskevat osat, 3) Al-Waqidin Sotaretket ja 4) Ibn Sa'din Sukupolvet.^[40]

Arabisti Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan tiedämme yllättävän vähän islamin varhaisvaiheista.^[41] Tämän takia jokainen, olipa sitten tutkija tai tavallinen lukija, on vapaa tekemään hyvin subjektiivisen valinnan siitä, mihin haluaa uskoa ja mihin ei.^[42] Koska folkloristisia tarinoita ei lueta historian lähteisiin, jotkut kriitikot ovat arvelleet, että Muhammed seuralaisineen olisi 700 -luvulla ja sen jälkeen keksittyä kansanperinnettä. Kyse olisi siten esimerkki pseudohistoriasta, mistä historiantutkimus tarjoaa paljon muitakin esimerkkejä.^[43]

Sana "muhammad" on 600-luvun lähteissä harvinainen. Esinelöydöissä 600-luvun lopulta on tiedossa muutama kolikko, joissa esiintyy sana "muhammad".^[44] Jerusalemin Kalliomoskeijan friisitekstissä vuodelta 691 se esiintyy jo suppeassa asiayhteydessä.^[45] Lisäksi 600-luvulta on löydetty muutama maininta Muhammedista Lähi-idän kristillisistä lähteistä. Islamilaiset 600-luvun kirjalliset lähteet sen sijaan vaikenevat oman uskontonsa ja valtakuntansa perustajasta. Varhaisin islamilainen lähde on Koraani, mutta sen 600-luvulta säilyneissä tekstikatkelmissa ei mainita Muhammedia. Kaikki varhaisimmat Muhammed-viittaukset löytyvät koottuina Robert Hoylandin teoksesta "Seeing Islam as Others Saw It".^[46]

Käsitys Muhammedin historiallisuudesta kuuluu olennaisesti islaminuskoon. Niinpä profeetan historiallisuuden kyseenalaistaminen on jopa hengenvaarallista, sillä se loukkaa syvästi muslimeja.^[47] Tällaisia tapauksia koskevat tiedot myös leviävät entistä nopeammin islamilaiseen maailmaan. ^[47] Esimerkiksi Tukholmassa vaikuttava S. Parvez Manzoor katsoo, että Wansbroughin ja muiden tutkimukset ovat "alastonta valtadiskurssia" ja "psykopaattisen vandalismin purkauksia".^[48] Palestiinassa opiskelijat heittivät professori Suliman Bashearin ulos luentosalin ikkunasta, kun hän väitti, ettei islam syntynyt Muhammedin ilmoituksista, vaan kehittyi pitkän ajan kuluessa juutalaisuudesta ja kristinuskosta.^[49]

Kysymys Muhammedin historiallisuudesta koskee sitä, missä määrin, jos lainkaan, Muhammedilla oli osuutta 1) Koraanin, 2) šarian ja 3) Lähi-idän kalifaatin syntyyn. Jos Muhammedin historiallisuus kiistetään, joudutaan kysymään, mistä muualta Koraanin tekstit voisivat olla peräisin, miten šarialaki sai alkunsa, ja millä tavoin Lähi-idän kalifaatti syntyi ellei muslimivalloituksesta. Lisäksi joudutaan kysymään, miten uskomattoman laaja Muhammed-saaga henkilöineen olisi syntynyt, jos se kerran ei ole aitoa historiaa. Kaikkiin näihin kysymyksiin historiakriittiset orientalistit ovat etsineet vastauksia. Niistä on vähitellen kasvanut joukko uusia, tosin aukkoja täynnä olevia hahmotelmia islamin varhaishistoriasta.^[18]

Historiallis-kriittinen islamintutkimus lähtee siitä, että Koraania ja islamin syntyä tulisi tutkia samoilla tieteellisillä menetelmillä kuin esimerkiksi Raamatun syntyä. Islamilainen asiaa koskeva tutkimus oli keskittynyt haditheihin liitettyjen todistajaketjujen eli isnad-ketjujen luotettavuuden arviointiin. Kun Mooseksen historiallisuutta koskeva pohdinta alkoi Euroopassa 1600-luvulla ja Jeesusta koskeva 1700-luvulla, Muhammediin liittyvä historiakriittinen tutkimus käynnistyi vasta 1800-luvulla. Historiallis-kriittisen koulukunnan tutkijoiden näkemykset vaihtelevat, ja vain osa heistä pitää Muhammedia epähistoriallisena hahmona. Varhaisen hadith -kritiikin ytimessä oli havainto, että Muhammedista kertova islamilainen perimätieto alettiin nähdä enemmän tai vähemmän epäluotettavaksi lähteeksi. Tämän vaiheen kaksi merkittävintä tutkijaa ovat Ignaz Goldziher ja Joseph Schacht.^[50]

Kriittisen tutkimuksen aloitti Gustav Weil, joka vuonna 1843 julkaisi kirjan Mohammed der Prophet, sein Leben und seine Lehre.^[51] Weil päätyi tulokseen, että kaikki islamilainen suullinen perimätieto oli epäluotettavaa. Hän kirjoitti:

»”Luottamus suulliseen traditioon aikana, jolloin sitä välitettiin ainoastaan muistin varassa… avasi laajan kentän tehtailulle ja vääristelylle. Kun jotain uskonnollista tai poliittista järjestelmää piti puolustaa, ei mikään ollut helpompaa kuin vedota Profeettaa koskevaan suulliseen perimätietoon”.^[52]»

Pääartikkeli: Ignaz Goldziher

Samaa käsitystä kannatti myös Ignaz Goldziher, joka kirjoillaan Muhammedanische Studien (1889–1890) osoitti, miten 800- ja 900-luvuilla haditheja tehtailtiin poliittisiin tarkoituksiin. Muhammedista oli tullut esikuva, jonka tekemisten avulla oikeutettiin omia tavoitteita. Goldziher piti mahdollisena, että Muhammed oli historiallinen henkilö, vaikka todisteita siitä ei ollut.^[53] Goldziher katsoi, ettei yhdenkään perimätiedon voi luotettavasti osoittaa tulevan 600-luvulta asti. Tämän takia niillä ei ole ehdotonta todistusarvoa, kuten olisi aikalaislähteillä. Goldziherin johtopäätökset olivat mullistavia, mutta ne saivat vastakaikua vain hitaasti ja paljon myöhemmin.

Pääartikkeli: Leone Caetani

Italialainen Leone Caetani päätyi kirjassaan Annali dell’ Islam (1905–1907) arvioimaan, että Muhammedia koskeva perimätieto on lähes kokonaan arvotonta ja esimerkiksi Abu Bakrin ja Uthmanin toimittama Koraanin alkuperäinen versio olisi pelkkä myytti. Hän kuitenkin luotti siihen, että autenttinen ydin Muhammedin elämäkerrasta olisi löydettävissä riittävän tarkan tutkimuksen avulla. ^[54] Caetani katsoi, että uskonkiihkolla ei ollut mitään osuutta arabien valloitusretkiin. Valloitusten syynä oli beduiinien äärimmäinen köyhyys ja pyrkimys parantaa elinolosuhteitaan.

Syyrialaistaustainen Mingana laski 1900-luvun alussa, että kaikista Koraanissa olevista ei-arabialaisista sanoista 70 % oli syyroarameaa. Sen vaikutus näkyy Koraanin tärkeimmissä sanoissa, kuten erisnimissä ja uskonnollisissa käsitteissä sekä myös lauserakenteissa. Hän katsoi, että Koraania ei ollut kirjoitettu "puhtaalla" arabialla, kuten itse monta kertaa vakuuttaa, vaan syyrian ja arabian sekakielellä.^[55]

Jopa sana Koraani oli Minganan mukaan syyroarameaa. Vanhimmissa Koraanin käsikirjoituksissa esiintyy kolmikirjaiminen sana QRN. Perinteisesti on tulkittu, että se tarkoittaa arabian sanaa Qurān, joka merkitsee ääneen luettua. Adolphe Minganan mukaan vokaalit on valittu väärin. Kun konsonanttien väliin lisätään toisenlaiset vokaalit, saadaan syyrialainen sana Qiryan, joka tarkoittaa lektionaaria eli kristillistä liturgista lukemistoa. Syyrian kirkoissa sillä tarkoitettiin kaikkia Raamattua koskevia tekstejä, joita jumalanpalveluksissa luettiin. Sellaiseksi myös Koraani oli alun perin tehty.^[55]

Perinteeseen luottavat historioitsijat ja orientalistit ovat käsitelleet Muhammedin historiallisuutta yleensä vain lyhyesti, koska profeetan historiallisuus on perinteisen paradigman olettamus pikemminkin kuin tutkimusongelma. Muutamia artikkeleita on silti aiheesta tehty, kuten F. E. Petersin "The Quest of the Historical Muhammad".^[56] Tärkein peruste Muhammedin historiallisuudelle ovat 800-luvulla kootut hadithit, joten keskustelu on tiivistynyt kysymykseen siitä, onko Goldziherin ja Schachtin niistä esittämä kritiikki paikallaan, vai sisältyikö haditheihin ainakin jotain varmaa tietoa Muhammedista.^[57] Muhammedin historiallisuuteen uskovat tutkijat yleensä nojautuvat Petersin tavoin toiveeseen, että vaikka asia nyt on epäselvä, tulevaisuudessa hadith-tutkimus voisi vahvistaa Muhammedin historiallisuuden.^[58]

Israelilainen Lähi-idän historian professori Adam J. Silverstein (2010) on huomauttanut, että länsimaisten historioitsijoiden näkemyksiä islamin varhaisvaiheista on vaikea erottaa muslimien omista näkemyksistä. Tämä on jyrkässä ristiriidassa sen objektiivisen tavan kanssa, jolla juutalaisuuden tai kristinuskon historiaa kyetään käsittelemään. Näin on siitä huolimatta, että tutkijat itse voivat olla juutalaisia tai kristittyjä.^[59]

Haditheja koskeva tutkimus ja keskustelu jakautuvat kolme hadith-tyypin kesken. Lajityyppejä ovat historiallinen hadith (sira), islamilainen laki (sunna) ja koraaninselitys (tafsir).^[60] Jos tutkija kiistaa sira-tyyppisten hadithien aitouden, islamin historian varhaisvaiheista ei jää mitään jäljelle.^[61] Muutamat tutkijat ovat ottaneet välittäviä kantoja eli katsoneet, että jotkut tiedot ovat luotettavia, vaikka toiset ovatkin väärennöksiä. Herbert Bergin mukaan myös tämä keskikenttä todellisuudessa kallistuu islamilaisen tradition puolelle, jolloin jakolinjaksi jää perinne tai revisionismi.^[62]

Nabia Abbot (1897–1981), turkkilainen arabisti, tunnetaan muun muassa Muhammedin lempivaimon Aišan elämäkerran kirjoittajana.^[63] Abbot katsoi, että jo Profeetan seuralaiset kirjoittivat haditheja myös muistiin, ja että näin oli tapahtunut, suullisen välittymisen ohella, useimmille niistä haditheista, jotka ovat säilyneet 800-luvulta. Syy, miksi niitä ei aikaisemmin koottu tai miksi tekstejä ei ole säilynyt oli Abbotin mukaan kalifi Umarin pelko, että tällainen kirjallisuus johtaisi kilpailuun Koraanin kanssa ja sitä myötä harhaoppisuuden leviämiseen. Tämän takia hän olisi antanut tuhota kaiken löytämänsä. Tekstejä kuitenkin säilyi kätkettynä. Goldziher ja Schacht pitivät umaijadikalifeja maallisina hallitsijoina, mutta Abbot väittää, että he kaikki kokosivat haditheja. Kysymys siitä, miksi varhaiset kerääjät pitivät suurinta osaa löytämiään haditheja keksittyinä, Abbot vastaa, että tämä koski vain isnadeja, ei varsinaisia tekstejä (matn). Abbotin teorian ongelmana on pidetty muun muassa kehäpäättelyä, sillä hän olettaa etukäteen isnadien olevan luotettavia.^[64]

Fuat Sezgin (1924–2018), toinen turkkilainen arabisti, uskoi myös varhaiseen ja jatkuvaan kirjalliseen perintöön hadithien tallentamisessa. Hän kohdisti Abbotin teorioita muistuttavaa kritiikkiä Goldziherin näkemyksiä vastaan. Myös Sezgin piti isnadien luotettavuutta annettuna ja päätyy Abbotin tavoin loogiseen kehään.^[65]

Muhammad Mustafa Azami (1930–2017) oli islamin tutkimuksen professori Saudi-Arabiassa. Hän on pyrkinyt kumoamaan Schachtin esittämiä käsityksiä. Toisin kuin Abbot ja Sezgin hän on pyrkinyt osoittamaan myös isnad -ketjujen luotettavuuden. Azamin mukaan jo Profeetan elinaikana oli käynnissä vilkas kirjallinen toiminta, jota Profeetta itse rohkaisi. Haditheja siis kirjoitettiin talteen jo Profeetan elinaikana. Azami luettelee satoja henkilöitä, jotka eri aikoina osallistuivat tähän kirjoitustyöhön. Tämä takasi sekä hadithien että niihin liitettyjen isnadien luotettavuuden. Azami arvostelee Schachtin päätelmiä tavalla, joka Herbert Bergin mukaan on osittain osuvaa, mutta toisaalta kehämäisesti nojaa Azamin uskoon, että islamilainen lähdemateriaali on aina luotettavaa.^[66]

Islamin historioitsija F. E. Peters (1927–2020) katsoi, että tulevaisuuden hadith-tutkimus pystyy perustelemaan paremmin Muhammedin historiallisuutta. Hän pitää Koraania kaikkein tärkeimpänä Muhammedia koskevana historiallisena dokumenttina. ^[56] Peters kirjoitti: ”On mahdotonta ajatella, että yhteisö olisi kokonaan unohtanut sen, mitä Muhammed tosiasiassa teki tai sanoi Mekassa ja Medinassa, tai että sitkeästi muistavat arabit olisivat antaneet tuhota kaikki muistonsa Mekan tai Länsi-Arabian menneisyydestä riippumatta siitä, kuinka syvästi se nykyisin on myyttien ja eri pyrkimysten varjostama." ^[56]

William Montgomery Watt (1909–2006) vetosi arabien hyvään muistiin ja intohimoiseen kiinnostukseen omaa historiaansa kohtaan.^[67] Montgomery Watt luotti historiallisten hadithien antamaan tietoon, mutta kehotti varovaisuuteen, kun niissä esitettiin arveluja esimerkiksi Profeetan motiiveista.^[68]

Brittiläinen arabian professori R.B. Serjeant (1915–1993) piti islamilaista perimätietoa luotettavana, ja näki tämän jopa orientalismin metodisena periaatteena: "Metodisesti emme voi hyväksyä muuta lähtökohtaa kuin sen, että perimätieto on aito kertomus tosiasioista siihen saakka, kunnes se on uskottavasti osoitettu vääräksi tai puolueelliseksi."^[69] Encyclopaedia Britannican Muhammed-artikkelissa islamin tutkimuksen professorit Montgomery Watt ja Nicolai Sinai tuovat esiin saman käsityksen: ” ei ole mitään pakottavaa syytä olettaa, että islamin perinteinen selostus Muhammedista olisi epähistoriallinen." ^[70] Serjeant, Montgomery Watt ja Sinai siirtävät näin todistustaakan (lat. onus probandi) vastapuolelle.^{kenen mukaan?}

Monet orientalistit ovat hyväksyneet Goldziherin ja Schachtin näkemykset hadithien epäluotettavuudesta, mutta olleet haluttomia tekemään siitä lopullisia johtopäätöksiä. Toisaalta he eivät ole halunneet hyväksyä sitäkään käsitystä, että kaikki on totta, mikä on kirjoitettu.^[71]

G.H.A. Juynboll (1935–2010) oli hollantilainen arabisti, joka oli erikoistunut tutkimaan haditheja. Juynboll pitkälti omaksui Schachtin ajatukset ja jatkoi hänen työtään. Hän ei kuitenkaan jakanut Schachtin täydellistä skeptisismiä hadithien suhteen. Hän sijoittaa myös isnadien ja hadithien alkukohdan 600-luvun lopulle, eli aikaisemmaksi kuin Schacht. Abbotista, Sezginista ja Azamista hän kirjoitti: "Se mikä aina häiritsee - - on, että he eivät havaitse, että vaikka maan alta kaivettaisiin papyrus, jossa on muinaista tekstiä, se voi silti olla väärennetty -- isnad -väärennöksiä tapahtui." Juynboll katsoi, että vaikka haditheja väärennettiin, ne silti antavat kohtuullisen tarkan kuvan Muhammedin sanoista ja teoista. Juynboll kehitti Schachtin vertailevaa metodia, joka perustui hadithien yhteisiin linkkeihin todistusketjuissa ja pyrki näin määrittämään niiden keskinäistä ikäjärjestystä ja alkuperää.^[72]

Fazlur Rahman Malik (1919–1988) oli pakistanilainen liberaali muslimifilosofi. Hän kannatti Goldziherin analyyseja, mutta muslimina päätyi siihen, että hadith- kokoelmien "ydin" oli aitoa tietoa Muhammedista. Rahmanin mukaan Muhammedin opetukset välittyivät myös muslimien käytäntöinä eli "hiljaisena tietona", joka kirjattiin vasta myöhemmin muistiin haditheiksi.^[73]

Harald Motzki (1948–2019)^[74] oli saksalainen arabisti, "hadith-tutkimuksen kiistämätön päällikkö". Hän loi isnad-cum-matn -metodin, jossa vertailtiin hadithien kumpaakin osaa tavoitteena tunnistaa väärennökset. Motzki käytti keinonaan tarinoiden tilastollista analyysia. Löytämällä yhdenmukaisuuksia hän katsoi saaneensa tukea tiettyjen hadithien luotettavuuden asteesta. Bergin kritiikin mukaan kuitenkin myös yhdenmukaisuus voi olla väärentämisen tulosta. ^[75]

Jaakko Hämeen-Anttila (1963–) on todennut, että "nykyään valtaosa islamin varhaishistorian tutkijoista katsookin, että yksittäisten hadithien kohdalla on lähes mahdotonta sanoa, ovatko ne aitoja".^[76] Hämeen-Anttila ei anna esimerkkejä aidoista haditheista, mutta luottaa siihen, että Muhammedin pako Mekasta tapahtui vuonna 622 ja että Muhammed kuoli vuonna 632.^[77] Lisäksi hän näyttää kuuluvan niihin "useimpiin tutkijoihin", jotka uskovat, että Koraani on melko tarkasti Muhammedin sanelemaa tekstiä eli "suhteellisen lähellä sitä ilmoituskorpusta, jonka profeetta Muhammed sai".^[78]

Historiallis-kriittinen islamin tutkimus

Historiallis-kriittinen islamin tutkimus Koraanin historiallis-kriittinen tutkimus Muhammedin historiallisuus Leone Caetani Patricia Crone Ignaz Goldziher Hans Jansen Sven Kalisch Günter Lüling Christoph Luxenberg Karl-Heinz Ohlig Joseph Schacht John Wansbrough Gustav Weil

Vuonna 1930 venäläinen orientalisti L. I. Klimovitš vei Muhammed-skeptisyyden loppuun asti väittämällä, että sekä Muhammed että niin sanotut ”neljä oikeaan johdettua kalifia” olivat ainoastaan kaunokirjallisia hahmoja, koska heitä koskevat lähteet olivat niin myöhäisiä, ettei niillä ollut tieteellistä arvoa.^[79]

Pääartikkeli: Joseph Schacht

Brittiläis-saksalainen islamin tutkija Joseph Schacht (k. 1969) arvioi, että myös kaikkein luotettavimpina pidettyjen hadith-kokoelmien kertomukset olivat lähtöisin paljon Muhammedia myöhemmältä ajalta. Hänen mukaansa yksikään hadith ei varmuudella ollut peräisin 600-luvulta saakka.^[80] Hadith-kertomusten aitoutta todistamaan luodut isnadit eli todistajaketjut eivät auttaneet asiaa, koska niiden käyttö alkoi vasta 700-luvun puolivälissä ja siten liian myöhään.^[81] Schacht osoitti, että haditheihin liitetyt kertojaketjut eli isnadit kasvoivat taaksepäin siten, että varhaisimmissa kirjauksissa ne päättyivät Muhammedin seuraajiin, sitten kumppaneihin ja kaikkein nuorimmissa lopulta häneen itseensä.^[82]

Pääartikkeli: Günter Lüling

Neuvostoliittolainen islamologia ei kielimuurin takia herättänyt lännessä huomiota, minkä takia ensimmäinen varsinainen isku perinteistä luottavaisuutta kohtaan tuli vasta vuonna 1970, jolloin saksalainen Günter Lüling julkaisi väitöskirjan Kritisch-exegetische Untersuchung des Qur'antextes. Hän esitti, että jopa kolmasosa Koraanin suurista olisi alun perin kristillisiä hymnejä ja niiden kirjoitusaika ulottui jopa kahdensadan vuoden ajalle ennen Muhammedia vuosiin 400–600 jaa.^[83][84] Islamin alkukehto ei ollut Mekka vaan jokin kristillinen lahko muualla Lähi-idässä, mahdollisesti Irakissa, mistä Muhammed oli saanut vaikutteita. Islamin varhaishistoria ei ollut ainoastaan virheellinen vaan tietoisesti sellaiseksi kirjoitettu.^[85]

Lülingin radikaalit näkemykset johtivat siihen, ettei hän enää saanut töitä arabian laitoksilta.^[83] Muun muassa Jaakko Hämeen-Anttila on jyrkästi torjunut Lülingin ajatukset, joita hän kuvaa sanoilla "hyvin omaperäinen ja todellisuudelle vieras tutkimustraditio".^[26]

Myöhempi historiakriittinen tutkimus on löytänyt tukea Lülingin väitöskirjalle. Kristillisinä hymneinä tai mieterunoina on analysoitu esimerkiksi Voiman suuraa (97)^[86], Norsun suuraa (105)^[87] ja Niiniköyden suuraa (111)^[88].

Brittiläinen John Wansbrough (1928–2002) aloitti kritiikin uuden aallon, kun kenttä oli Goldziherin ja Schachtin jälkeen jo rauhoittunut.^[89] Hän julkaisi vuonna 1977 teoksen Quranic Studies. Sources and Methods of Scriptural Interpretation, jota alan tutkijat pitivät erittäin vaikeaselkoisena tekstinä. Wansbrough päätyi Koraanin kielitieteellisen analyysin perusteella arvioon, että islam oli kehittynyt vähitellen ja useiden vuosisatojen kuluessa itäisestä juutalais-kristillisyydestä, joka omaksui vaikutteita paimentolaisuskonnoista. Islamin tulkinnat sen omasta historiasta olivat myöhäisiä sepitelmiä, joiden tarkoitus oli korostaa islamin alkuperäisyyttä ja eheyttä. Muhammed oli myyttinen taruhenkilö, joka tarjosi arabialaisen vastineen Raamatun profeetoille. Wansbrough arveli, että Koraani kanonisoitiin vasta 800-luvun taitteessa, koska siihen ei vielä 700-luvulla missään lähteessä viitattu.^[90]

Wansbroughin oppilaat ja heidän oppilaansa ovat nykyisen historiallis-kriittisen koulukunnan edustajia. Heihin kuuluvat muun muassa Norman Calder, G. R. Hawting, Patricia Crone, Michael Cook, Martin Hinds ja Robert G. Hoyland. Brittiläinen suuntaus ei ole oppi-isänsä Wansbrough’n tavoin aina hylännyt oletusta Muhammedin historiallisuudesta, mutta suhtautuu varovaisesti islamilaiseen perimätietoon. Esimerkiksi G.R. Hawting (1944–) katsoi, että islam ei kehittynyt reaktiona monijumalaisuuteen, kuten islamilainen perinne selittää, vaan syntyi monoteistisessa ympäristössä.^[91] Robert G. Hoyland katsoo, että arabivalloitusten aikana islam oli edelleen kehittymisvaiheessa, joten kyse ei ollut vielä islamilaisista valloituksista.^[92]

Wansbroughin oppilaat Michael Cook (1940–) ja Patricia Crone (1945–2015) kirjoittivat yhdessä epäortodoksisen kirjan "Hagarism" (1977), jossa he esittivät muun muassa, että hidzra tarkoitti Palestiinan valtausta, minkä Muhammed olisi tehnyt yhdessä juutalaisten kanssa.^[93] Teos sai osakseen valtavasti huomiota islamologien keskuudessa. Kirjoittajat katsoivat, että Muhammed oli vielä elossa arabien valloittaessa Palestiinan. Islamin keskus ei sijainnut Mekassa vaan jossain pohjoisemmassa osassa Hijazin aluetta. Abu Bakr oli kirjoittajien mukaan keksitty hahmo.^[94][95][96]

Patricia Crone luotti Muhammedin historiallisuuteen ja vetosi siinä Doctrina Jacobi -sitaattiin, josta hän totesi: ”tämä lähde antaa melko kumoamattoman näytön siitä, että hän [Muhammed] on historiallinen hahmo”. ^[97]

Cronen työtoveri Michael Cook (1940–) oli varhaisten kristillisten lähteiden todistusarvosta samaa mieltä Cronen kanssa. Hän katsoo, että ne ”sulkevat pois kaikki epäilyt Muhammedin historiallisuudesta”. ^[98] Cookin käsitys historiallisesta Muhammedista kuitenkin poikkesi islamilaisesta käsityksestä. Michael Cookin lyhyt Muhammed-elämäkerta (1983) on samoin hyvin varovainen (”perinteisessä Muhammedin elämäkerrassa on epäilemättä historiallinen ydin, ja hyvin harkittu valikoivuus saattaa riittää sen paljastamiseen”.^[99]

Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut Patricia Crone esitti kolme seikkaa, jotka osoittivat Muhammed-tarinoiden epäluotettavuuden. ^[100] Ensinnäkin Muhammedia koskeville tarinoille löytyy useita variantteja. Toiseksi tarinat ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi Ibn Ishaqiin pohjautuvassa perinteessä kerrotaan, että Muhammedin tullessa Medinaan siellä vallitsi valtatyhjiö ja keskinäinen riitely. Muualla kerrotaan, että Muhammed syrjäytti yksimielisesti valitun kuninkaan, Ibn Ubayyn, joka oli kruunausta vailla valmis astumaan virkaan. Cronen mukaan tarinat palvelivat eri tarkoituksia. Välillä haluttiin korostaa Muhammedia Medinan pelastajana, toisella kertaa Muhammedin kohtaamia vaikeuksia. Crone havaitsi myös, että myöhäisemmät lähteet sisälsivät aina enemmän yksityiskohtia kuin varhaisemmat. Tarina siis kasvoi vanhetessaan ja sai uusia yksityiskohtia.^[100] Esimerkiksi Ibn Ishaqiin (k. 767) nojautuva lähde kertoo eräästä retkestä näin:

»”Sillä välin Jumalan lähettiläs oli lähettänyt Saad b. Abi Waggasin sotaretkelle kahdeksan miehen kanssa Muharijunin heimosta. He menivät Hijazin Kharrariin saakka, ja palasivat taistelematta vihollisen kanssa.” »

Kaksi sukupolvea myöhemmin al-Waqidi (k. 822) kertoo Sotaretkien historiassa samasta matkasta. Nyt tiedetään sotaretken tarkka päivämäärä, kohteen sijainti ja retken tarkoitus, joka oli juutalaisen Quraish-heimon karavaanin ryöstö. Lisäksi tiedetään, että miehet kulkivat jalan, mutta liikkuivat vain yöllä, että matka kesti viisi päivää, että karavaani oli jo mennyt; että miesten määrä olikin 20 tai 21, ja että kaikki tämä tieto oli suullisen ketjun kautta peräisin retken johtajalta itseltään. Crone toteaa, että jos tiedon lisääntyminen oli näin suurta kahden sukupolven kuluessa, voi vain kuvitella, kuinka mittavaa sen oli täytynyt olla niiden viiden sukupolven aikana, jotka erottivat Muhammedia ja Ibn Ishaqia.^[101]

Kirjassa "The Meccan Trade" Patricia Crone osoitti, että historialliset lähteet eivät tunne Mekkaa, sen pyhäkköä eikä quraish-heimoa ennen 700-luvun puoliväliä. Mekka ei liioin esiinny Arabian niemimaan esi-islamilaisten pyhiinvaelluskohteiden joukossa, vaikka lähteet luettelevat 16 muuta kohdetta. ^[100] Nämä tulokset viittasivat siihen, että Muhammed ja Mekka yhdistettiin toisiinsa aikaisintaan 700-luvun puolivälin jälkeen. Vaikka Crone katsoo, että Mekkaa ei ollut 600-luvulla olemassa, hän kuitenkin pitää Muhammedia historiallisena henkilönä. ^[97]

Kirjassa Slaves on Horses: The Evolution of the Islamic Polity Patricia Crone L.I. Klimovitšin tapaan tulkitsi tarinat varhaisista kalifeista ainoastaan kaunokirjallisuudeksi vailla todellisuuspohjaa. ^[102][103]

Muita amerikkalaisia kriittisiä tutkijoita ovat yhdysvaltalainen Fred Donner (1945–), joka katsoo, että islam eriytyi kristinuskosta ja juutalaisuudesta vasta 600-luvun lopussa kalifi al-Malikin aikana.^[104] Kanadalainen professori Herbert Berg osoitti tilastollisen analyysin avulla, että al-Tabarin eksegeettiset hadithit, jotka johtivat isnadeissa Ibn Abbasiin, osoittivat sellaista rakenteellista yhteyttä todistajaketjujen myöhempiin jäseniin, että isnadit eivät voineet olla aitoja.^[105] Ibn Warraq (nimimerkki) on kirjoittanut historiakriittistä tutkimusta esitteleviä katsauksia ja toimittanut kokoomateoksia, joissa on julkaistu uudelleen klassikkotutkimuksia. ^[106] Kanadalainen Andrew Rippin (1950–2016) ei ottanut kantaa Muhammedin historiallisuuteen, mutta oli sitä mieltä, että koko islamilaista perimätietoa pitää tutkia kirjallisena eikä historiallisena tekstinä: "emme tiedä, ja todennäköisesti emme koskaan tule tietämään, mitä todella tapahtui. Kaikki mitä voimme tietää, on se, mitä myöhemmät sukupolvet uskoivat tapahtuneen."^[107]

Sven Kalisch oli ensimmäinen islamilaisen teologian professori Saksassa. Kalisch kääntyi luterilaisuudesta zaidilaiseen islamiin 15-vuotiaana, opiskeli arabiaa, tutki haditheja, ja päätyi siihen, että ne olivat kaikki sepitettyjä eikä Muhammedia ollut edes olemassa. Tämän takia hän luopui islamista 42-vuotiaana, minkä jälkeen hänen islamilaisen teologian professuurinsa muutettiin Lähi-idän jälkiantiikin aatehistorian professuuriksi. Kalischin työhuone on salainen, ja hän elää poliisivartiossa, koska islamista luopuminen rangaistaan šaria-lain mukaan kuolemantuomiolla.^[108]

Historiallis-kriittinen islamin tutkimus alkoi 1800-luvulla Saksassa, jonne sen painopiste palasi 2000-luvulla keskuksenaan Saarlandin yliopisto Saarbrückenissä. Yliopistossa toimiva Inârah-projekti on julkaissut useita kokoomateoksia.^{[109][110][111][112][113]} Projekti edustaa historiallis-kriittisen tutkimuksen radikaaleinta siipeä ja on luonut kuvaa islamin synnystä ilman historiallista profeetta Muhammedia. Projektin kirjoissa julkaisseita nykytutkijoita on yli kolmekymmentä. Esimerkiksi Raymond Dequin on selvittänyt shiialaisessa perinteessä esiintyvän Alin (Ali ibn Abi Talib) taustaa. Hän katsoo, että sekä Ali että Muhammed ovat alun perin olleet mytologisia ja gnostisesti painottuneita Jeesus -hahmoja, joiden kehitys liittyy abbasididynastian legitimointipyrkimyksiin.^[114]

Volker Poppin ja K-H Ohligin teorioiden mukaan islamin esimuotona olisi ollut Mesopotamiassa Hatran kaupungissa vaikuttaneen arabiväestön kristinusko. Hatran väestö olisi pakkosiirretty Khorasanin Merviin, mistä sen uskonto olisi Abd al-Malikin toimesta nostettu valtionuskonnoksi 600-luvun lopulla johtohahmonaan muhammad -kunnianimellä kutsuttu Jeesus. Sen sijaan vielä Muawijan aikana palvonnan keskushenkilönä olisi ollut Johannes Kastaja.^[115][116]

Christoph Luxenberg, mikä on saksaksi kirjoittavan tutkijan salanimi, on historiakriittisistä tutkijoista tunnetuin. Hänen kirjoituksensa ovat saaneet paljon julkisuutta, ja niistä on julkaistu myös kolme laajaa antologiaa vuoteen 2018 mennessä.^[117]

Hän on perustellut käsitystä, että Muhammedin hahmo syntyi vasta 700-luvulla personifikaation seurauksena, kun piirtokirjoituksissa ja rahoissa esiintynyt Jeesuksen kunnianimi "ylistetty" (arabiaksi muhammad) alettiin virheellisesti ymmärtää henkilönnimeksi. ^{[118] [119]} Samalla umaijadikalifien omaksuma Jeesuksen kunnianimi "Jumalan palvelija" (abd Allah) olisi muuttunut Muhammedin isännimeksi muotoon "Muhammad ibn Abd Allah" eli "Muhammed Abdullahin poika". ^[120] Luxenberg on tutkinut Koraanin tekstejä siitä lähtökohdasta, että kirjoitus ei ole puhdasta arabiaa vaan arabian ja syyroaramean sekakieltä, minkä jo Mingana oli osoittanut. Uudelleen tulkittuna Koraanista löytyy entistä enemmän syyrialaiskristillistä liturgista aineistoa, mikä osoittaa, että varhaiset Koraanin tekstit ovat syntyneet kristillisen lahkon piirissä, kuten myös Lüling katsoi osoittaneensa.^[118] Luxenbergin kielitieteelliset uudelleentulkinnat Koraanista ovat olleet provosoivia ja herättäneet paljon kritiikkiä.^[121]

Luxenbergin teoriaa "muhammadista" kunnianimenä eikä henkilönnimenä tukee havainto, että profeetta Muhammed oli ilmeisesti historian ensimmäinen Muhammed-niminen henkilö.^[122] Vasta sen jälkeen nimi muuttui etunimeksi, joka on käytössä sekä miehillä että naisilla.

Israelilainen arkeologi Yehuda Nevo (1932–1992) on perustellut arkeologisten tutkimustensa avulla näkemystä, että Lähi-idän arabivalloitus ei ollut ulkopuolelta tullut invaasio, vaan kyseessä oli alueella jo asuneiden arabiheimojen valtaannousu sekä taistelut etupäässä toisiaan vastaan. Nevo ei pidä Muhammedia historiallisena henkilönä. ^[123] Nevo on tutkinut Lähi-idän autiomaista löytyneitä piirtokirjoituksia ja havainnut, että niihin ilmestyy islamilaista sanastoa vasta 700-luvun lopulta alkaen. Vaikka islamia edeltävää "muhammadismia" esiintyy virallisissa piirtokirjoituksissa jo vuosina 690–723 sitä ei kuitenkaan esiinny vielä yksityisissä teksteissä, kuten hautakirjoituksissa ennen 700-luvun loppua.^[19]

Professori Suliman Bashear (1947–1991) katsoi, että Muhammed ei perustanut islamia, vaan se oli kehittynyt juutalaisuuden ja kristinuskon pohjalta.^[124]

Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori Guy Stroumsa (1948-) osoitti, että islam sai oppinsa viimeisestä profeetasta manikealaisuudesta. 200-luvulla elänyt Mani piti itseään Aatamista alkaneen vanhatestamentillisten profeettojen sarjan jatkajana. Manikealaiset käyttivät hänestä kunnianimeä ”profeettojen sinetti”. Sillä ei kuitenkaan tarkoitettu, että Mani olisi ollut viimeinen profeetta, vaan sitä, että hän vahvisti eli sinetöi oikeaksi aikaisempien profeettojen sanoman. Islamilaisissa lähteissä kielikuva tulkittiin niin, että Mani olisi pitänyt itseään lopullisen tiedon ilmoittajana. Tämä Maniin liitetty väärinkäsitys siirrettiin koskemaan myös Muhammedia. ^[125]

Muhammedin historiallisuutta koskevan kritiikin ydinasioina on tuotu esiin useita seikkoja. Niihin kuuluvat Muhammedia koskevien aikalaislähteiden puute ja varhaisten muhammed-merkintöjen tulkinta, Koraania koskevan tutkimuksen tulokset, jotka liittyvät kirjan sisältöön ja kieleen, Mekan kaupunkia koskevien historiallisten tietojen puuttuminen lähteistä, Muhammedin elämäkerran analyysi, mikä joidenkin mielestä viittaa kaunokirjalliseen sepittämiseen sekä islamin saamat vaikutteet zarathustralaisuudesta ja buddhalaisuudesta, mikä sopii huonosti teoriaan Muhammedista islamin perustajana. Parhaina todisteina Muhammedin historiallisuudesta Patricia Crone on pitänyt muutamaa kristillistä kirjallista lähdettä 600-luvulta. Useimmat islamin tutkijat ovat kuitenkin vedonneet siihen, että islamilaisella hadith -perinteellä täytyy olla luotettava ydin, joka täytyy vain kaivaa esille.

Ibn al-Rawandi toteaa, että Muhammedia koskeva materiaali arabihistorioitsijoiden kirjoissa on "hirmuista mittasuhteiltaan ja uskomatonta yksityiskohtaisuudessaan". Hän kuitenkin toteaa, että aineistolähteet ovat järjestään myöhäisiä ja tendenssimäisiä. ^[126] Muhammedin historiallisuuden tueksi on silti löydetty muutamia 600-luvun lähteitä.

Profeetta Muhammed (tai joku hänen tapaisensa) esiintyy muutamassa Lähi-idän kristillisten oppineiden nimiin pannussa tekstilähteessä 600-luvulta. Robert G. Hoyland esittelee nämä viittaukset teoksessaan "Seeing Islam as others saw it.^[46][127] Kaikkein vakuuttavimmaksi todisteeksi on tavallisesti esitetty käsikirjoitus nimeltä "Doctrina Jacobi". Islamilaisia lähteitä ei 600-luvulta ole peräisin. Joitakin 600-luvun Koraanin lehtiä on löydetty, mutta niissä ei mainita Muhammedia.^[128]

Doctrina Jacobi on joskus vuoden 634 jälkeen Afrikassa juutalaisia vastaan tehty kiistakirjoitus. Siitä löytyvät seuraavat sanat:

”Väärä profeetta on ilmestynyt saraseenien pariin… Sanotaan, että profeetta on ilmestynyt ja tulee saraseenien joukossa ja julistaa voidellun saapumista, joka on tuleva. Kysyin… asiaa vanhalta mieheltä, joka oli perehtynyt kirjoituksiin… hän vastasi äänekkäästi ähkäisten: ”Hän on huijari. Tulevatko profeetat muka miekoin ja sotavaunuin? Tein tiedusteluja, ja ne jotka olivat tavanneet hänet sanoivat: ”Tuossa niin sanotussa profeetassa ei ole mitään totuutta, vain verenvuodatusta; sillä hän sanoo itsellään olevan paratiisin avaimet, mikä on uskomatonta.”^[129]

Käsikirjoitus kuvaa melskeisiä aikoja, jotka seurasivat sassanidivaltakunnan romahdusta 630-luvulla. Tunnettu islamin tutkija Patricia Crone on katsonut, että ”tämä lähde antaa melko kumoamattoman näytön siitä, että hän [Muhammed] on historiallinen hahmo”. ^[97] Professori Sean Anthony toteaa, että huolimatta saraseeniprofeetan nimettömyydestä, hänen "identiteettinsä on välittömästi selvä islamologille - - Hänen täytyy olla Muhammed". ^[130] Israelilaiset tutkijat Nevo ja Koren huomauttavat myös, että profeetan nimeä ei sanota. Häntä koskevat muut tiedot viittaavat kuitenkin siihen, ettei hän voi olla Muhammed. Profeetta julistaa voidellun saapumista, mikä kuuluu kristilliseen ja juutalaiseen Messias-myyttiin, mutta ei islamiin. Lisäksi profeetalla on Paratiisin avaimet. Tämäkin on kristillinen kielikuva, joka liittyy apostoli Pietarin Jeesukselta saamiin valtuuksiin. Paratiisin avaimet ilmestyvät islamiin vasta 800-luvulla. Profeetta on siten kristitty eikä muslimi. Teksti ei liioin puhu muslimeista vaan "saraseeneista", mikä on etninen eikä uskonnollinen käsite.^[131] Robert M. Kerr kirjoittaa, että kreikkalais-roomalaisissa lähteissä saraseeneilla aluksi tarkoitettiin Arabia Petraean asukkaita, kun taas Mekka ja Medina kuuluivat eteläisempään Arabia Desertaan, joiden asukkaat olivat "arabeja". Vasta ristiretkien aikaan nimitys "saraseeni" yleistyi tarkoittamaan kaikkia muslimeja. Viittaus profeettaan "saraseenien joukosta" ei tämän perusteella sovi Muhammediin.^[132]

Varhaisin tekstidokumentti, jossa nimi Muhammed esiintyy, on armenialainen ”Herakleioksen historia”, joka kertoo tapahtumista vuoteen 661 asti. Siksi on päätelty, että se on kirjoitettu pian tuon vuoden jälkeen. Kirjoittajana on pidetty armenialaista piispaa nimeltä Sebeos, mutta tätä ei pidetä varmana tietona. Kirjoittaja kuvailee, miten keisari Herakleios voittaa juutalaiset, ja henkiin jääneet pakenevat ismaeliittien eli Abrahamin uskoon kääntyneiden arabien luokse. Heidän joukossaan on Mahmet – niminen kauppias. Tämä julistaa, että juutalaisilla ja arabeilla on yhteinen esi-isä, Abraham, jonka uskoa heidän kaikkien tulisi tunnustaa. Hän kehottaa sekä juutalaisia että ismaeliitteja palaamaan asuinsijoilleen, jotka Jumala on luvannut Abrahamille ja hänen lapsilleen. Voitto olisi varma, koska kukaan ei voi vastustaa niitä, joilla on Jumala puolellaan. Näin sitten tapahtuukin. Ismaeliitit lähtevät sotaan järjestäytyneenä 12 heimonsa mukaisesti 12 000 miehen sotaväeksi, johon myös juutalaiset liittyvät.

Jako kahteentoista heimoon muistuttaa juutalaisten alkuperäistä heimojakoa Kaanaan maata vallattaessa. Mahmet antaa käskyjä, jotka vastaavat Koraanin opetuksia: ei saanut syödä itsestään kuolleita eläimiä, juoda viiniä, valehdella eikä harjoittaa haureutta. Samat käskyt löytyvät juutalaisten Toorasta viinikieltoa lukuun ottamatta. Koraanissa viini sekä sallitaan (16:67, 47:15, 83:25) että kielletään (5:90, 2:219).

Historiikissa mainitaan nimeltä Mahmet -niminen ”ismaeliitti”, joka oli ammatiltaan kauppias, aivan kuten Muhammed. Jos teksti on aito, se olisi varhaisin kirjallinen maininta Muhammedista. Muhammed ei tekstissä kuitenkaan esiinny islamin profeettana, vaan julistaa juutalaiset ja arabit yhdistävää Abrahamin uskoa. Hän johtaa arabien ja juutalaisten yhdistettyä armeijaa Pyhän maan valtaamiseksi takaisin Bysantilta.

Patricia Crone pitää tekstiä todisteena profeetta Muhammedin historiallisuudesta. ^[97] Yehuda Nevon mielestä teksti on myöhemmin tehty lisäys Sebeoksen kirjaan.^[133] Ensinnäkään sen kuvaamia tapahtumia ei tunneta muualta. Toiseksi tekstin oletettu kirjoittaja Sebeos ei muissa yhteyksissä osoita tuntevansa Muhammedia. Sebeos nimittäin selostaa Muawijan vuonna 651 lähettämää kirjettä Bysantin keisarille. Muawija kehottaa keisaria kääntymään oikeaan uskoon seuraavin sanoin: ”Kiellä tämä Jeesus ja käänny palvelemani suuren Jumalan, isämme Abrahamin Jumalan puoleen”. Kirjeestä puuttuu viittaus Muhammediin, mikä Nevon mukaan todistaa, että tämä oli Sebeokselle tuntematon.

Sebeoksen teksti näyttää jonkinlaiselta muunnelmalta Toorassa kerrotusta Kaanaan valloituksesta. Erikoista siinä on arabien ja juutalaisten yhteistyö. Sebeoksen Muhammed-tarinalle löytyy varhainen esikuva 400-luvun Sozomenin kronikasta, jossa samaan tapaan tähdennetään arabien ja juutalaisten yhteistä uskoa. ^[133]

Robert Hoylandin mukaan varhaisin ei-islamilainen lähde, jossa Muhammed mainitaan nimeltä, on Tuomas Presbyteerin nimiin pantu teksti.^[134] Teksti on säilynyt 700-luvulta peräisin olevana syyrialaisena käsikirjoituksena, mutta se on kirjoitettu noin vuonna 640. Tekstikohta kuuluu seuraavasti:

"Vuonna 945, perjantaina 4 helmikuuta (634) yhdeksännellä tunnilla käytiin taistelu roomalaisten ja Muhammedin [MHMT] arabien välillä Palestiinassa 12 mailia Gazasta itään. Roomalaiset pakenivat jättäen jälkeensä patriisi bryrdn [Vardan?], jonka arabit tappoivat. Noin 4000 köyhää palestiinalaista tapettiin, kristittyjä, juutalaisia ja samarialaisia. Arabit hävittivät koko tienoon."^[134]

Hoyland uskoo, että teksti on aito, koska se antaa tarkan päiväyksen taistelulle. Fred Donner on katsonut tekstin osoittavan, että joku Muhammed-niminen henkilö on todella ollut olemassa ja johtanut jotakin liikettä.^[135] K-H. Ohlig näkee tekstin ajoituksessa ongelmia. Tuomas Presbyteeri kertoo, että arabit valloittivat Persian vuonna 636, mikä on liian varhainen ajankohta. Tekstissä mainittu kirkkojen ja luostareiden hävittäminen jo tuohon aikaan ei liioin ole saanut arkeologista vahvistusta. Ohlig uskoo, että kyseessä on 700-luvulla tehty lisäys, jossa myöhemmän ajan uskomuksia on projisioitu menneisyyteen. ^[136]

Katso myös: Umaijadien kalifaatin kolikot

Volker Popp on tulkinnut islamin historiaa arkeologisten lähteiden, kuten kolikoiden avulla. Popp katsoo, että umaijadikalifaatin uskontona oli kolikoiden nojalla arabikristillisyys, joka ensin esiintyi Johannes Kastajan palvontana Damaskoksessa ja myöhemmin al-Malikin tuomana Jeesus- (muhammad) -kulttina. ^[137] Sana muhammad (muodossa MHMT) esiintyy ensimmäisen kerran Iranin alueella lyödyissä arabialaisissa rahoissa muodossa muhammad rasul Allah. ^{[138] [139]} Muhammed ei siten tee ensiesiintymistään Arabian niemimaalta vaan kolikkotekstinä Iranista. Hoylandin^[140] Johnsin^[141] sekä Cronen ja Hindsin^[142] mukaan ensimmäiset muhammad-tekstin sisältäneet kolikot ovat seuraavia:

• arabialais-sassanidinen kuvernööri al-Malik ibn Abd Allahin kolikko tekstinä bism Allah Muhammad rasul Allah vuodelta 66 AH/685-686 jaa. sekä toinen samanlainen vuodelta 67 AH/686-687 jaa.^[141]
• arabialais-sassanidinen Basran kuvernöörin Khalid ibn Abd Allahin kolikko vuodelta 690–691 tekstinä bism Allah Muhammad rasul Allah.^[140]

Sana siirtyy idästä länteen ja vuonna 691 tulee kirjatuksi lauseena ”Muhammad rasul Allah” Kalliomoskeijan seinään Jerusalemissa. Muhammed-tekstin myötä ristin käyttö loppuu valtiollisissa julistuksissa.^[143]

Pääartikkeli: Kalliomoskeija

Jerusalemin Kalliomoskeijan friisiteksti on kaikkein tärkein arkeologinen arabialaislähde islamin kehityksen varhaisvaiheista 600-luvulla. Vuonna 685 valtaan noussut kalifi Abd al-Malik antoi kirjoittaa kristologisen uskontunnuksensa rakennuttamansa temppelin sisällä olevan kahdeksankulmaisen arkadin mosaiikkifriisiin. Kalifi esittää tekstissä valtionuskontonsa ytimen. Teksti jakautuu kahteen osaan, joista toinen on arkadin sisäpuolella ja toinen ulkoseinällä. Ulkoseinän teksti toistaa sisäkehän asioita.^[144] Teksti koostuu melkein kokonaan lauseista, jotka löytyvät Koraanista, usein pienin muunnelmin. Mukana on myös katkelma Herran siunauksesta sekä Daavidin rukouksesta Vanhassa Testamentissa. Pari tekstikohtaa on Marian suurasta, joka Birminghamin tekstilöydön perusteella oli olemassa jo 600-luvun alussa. Kalliomoskeijan mosaiikkifriisissä esiintyy myös aivan uusi ilmaisu: muhammad rasul Allah. Lause esiintyy kerran sisäkehässä ja viidesti ulkokehässä. Sana Jeesus esiintyy sisätekstissä kolme kertaa ja Muhammed kerran. Pääpaino on siten Jeesuksessa, josta teksti varsinaisesti kertoo.

Christoph Luxenberg katsoo, että sana muhammad ei friisitekstissä vielä ole profeetan erisnimi, vaan arabiankielisen ylistää -verbin gerundiivimuoto ”ylistetty”. Gerundiivitulkinnan mukaisesti sanan Muhammed sisältävä virke tulisi lukea: ”Ylistetty (on) Jumalan palvelija, hänen lähettiläänsä”. Myös ilmaisulla muhammad (ylistetty) tarkoitettaisiin Jeesusta ja se olisi hänelle annettu kunnianimi. Näin vältetään tekstin siirtyminen kahden eri henkilön välillä, ja teksti puhuisi koko ajan vain yhdestä. Sekä Jeesus että muhammad ovat tekstissä myös "Jumalan palvelijoita" ja "lähettiläitä" eli molemmat kuvaillaan identtisesti, mikä Luxenbergin mukaan tukee tulkintaa. Kunnianimi muhammad olisi siten tullut täydentämään kalifi Muawijan aiemmin käyttöön ottamaa nimitystä Abd Allah eli Jumalan palvelija. Se muuttui myöhemmin muotoon Abdullah ja alettiin ymmärtää kunnianimen sijaan "Muhammedin" isän nimeksi ja sai muodon ibn Addullah (=Abdullahin poika). Arabiassa isännimi seuraa henkilönimeä, mikä olisi tehnyt tämän muutoksen mahdolliseksi.

Hämmennystä on aiheuttanut myös ulomman friisitekstinpäättyminen toivotukseen, että Jumala hyväksyisi muhammadin esirukoukset Tuomiopäivänä. Esirukoukset eivät kuuluu islamiin, kun taas kristinusko tuntee esirukoukset.^[145]

Luxenbergin mukaan arabiprofeetta Muhammed olisi siten syntynyt Jeesukselle annetun uuden kunnianimen personifikaationa, kun taas vanha kunnianimi olisi muuntunut Muhammedin isäksi. Tällä tavoin arabiuskonto olisi viimein saanut oman profeettansa, joka siltä oli puuttunut. Juutalaisuudellahan oli Mooses, zarathustralaisuudella Zarathustra ja kristinuskolla Jeesus.^[119]

Muuan mahdollinen Muhammedista todistava lähde voisi olla Koraani, jota yleisesti pidetään 600-luvun alun lähteenä.^[146] Islaminuskon mukaan Koraani todistaakin Muhammedin historiallisuudesta ja kertoo paljon hänen elämästään. Todistelu liikkuu kuitenkin loogisesti kehässä, sillä Muhammedin elämäkerrat ja hadith-kirjallisuus on osittain kirjoitettu selityksinä Koraanin eri kohtiin. ^[147] Koraani kertoo Muhammedin ilmestyksistä ja hänen elämästään vain, jos ensin uskomme, että asia on niin. ^[148]

Koraanin vanhin tunnettu käsikirjoitus on kaksi pergamenttisivua käsittävä niin sanottu Birminghamin käsikirjoitus. Sen ikää tutkittiin vuonna 2015 radiohiilimenetelmällä. Tutkimus osoitti, että pergamenttipohja oli peräisin ajalta 569 - 645.^[149][150] Käsikirjoitusta on siksi pidetty todisteena siitä, että Koraani on peräisin Muhammedin elinajalta. John Wansbrough on todistellut, että nykyisen muotoinen Koraani kanonisoitiin vasta 800-luvulle tultaessa. Perusteena oli muun muassa se, että Koraania ei missään lähteessä lainata ennen Ibn Ishaqin Muhammed-elämäkertaa.^[151] Birminghamin käsikirjoitus osoittaa, että Koraanin jotkut osat ovat 600-luvun alusta, mutta näiden osien sisältö on kristillistä eikä islamilaista.

Karl-Heinz Ohlig on arvellut, että Koraanin tekstit olisivat peräisin pääosin Iranin Khorasanista ja Mervistä eli Keski-Aasiasta.^[152]

Alphonse Mingana (k. 1937) ja Christoph Luxenberg katsovat osoittaneensa, että Koraani on osittain kirjoitettu syyro-arameaksi (Jeesuksen äidinkielellä) eikä arabiaksi. Minganan mukaan jopa sana Koraani on arameaa ja tarkoittaa syyrialais-kristillisessä kirkossa käytettyä "lukemistoa". Koraanissa myös käytettiin kirjaimistoa, joka ei noudattanut Arabian niemimaalla käytettyä järjestelmää, vaan syyrialaista. Koraanin kieli ja kirjaimisto viittaisi siten siihen, että tekstien alkuperä ei olisi Arabian niemimaalla, missä Muhammedin katsotaan vaikuttaneen. ^[153][154] Robert M. Kerr on tutkinut Koraanin kirjaimistoa ja arvelee, että käytetyn merkistön perusteella Koraani liittyy "keskiaramealaiseen" kirjoituskulttuuriin sassanidien Persiassa ja siellä hatralaiseen perinteeseen, joka vaikutti Mervissä. Koraanin vanhimmat tekstit olisivat siten syntyneet kaukana Arabian niemimaasta. ^[155]

Gerd-Rüdiger Puin on tutkinut Koraanin Sana'an käsikirjoituksia. Hän on arvioinut, että Koraani on syntynyt satojen vuosien aikana, osittain ehkä jo 500-luvulla ennen Muhammedin ilmoitettua elinaikaa. Hänen mukaansa noin viidesosa Koraanista on käsittämätöntä millä tahansa kielellä, ja käännösvaikeudet johtuvat tästä, eivät arabian kielen erityispiirteistä.^[48]

Jean-Jacques Walther on analysoinut Koraanin tyyliä matemaattisen kooditeorian avulla ja väittää, että sen perusteella Koraanin kirjoittajia olisi ollut vähintään 30 ja enintään 100.^[156]

Koraani ei paria mahdollista poikkeusta lukuun ottamatta mainitse Arabian niemimaahan liittyviä paikannimiä. Nämä sisällölliset piirteet eivät sovi teoriaan, että Koraani olisi peräisin Arabian niemimaalta. Sana "Mekka" esiintyy Koraanissa vain kerran, voiton suurassa 48, eikä tämäkään (”bi-batni makkala”) varmuudella tarkoita juuri Mekan kaupunkia.^[157] Medinan asukkaat mainitaan yhden kerran, mikä tapahtuu suurassa 9 (”Ei ole soveliasta Medinan asukkaille…  jäädä pois Jumalan lähettilään retkeltä”). Kaaban temppeliä ei mainita. "Badr" mainitaan suurassa 3 (”Jumala auttoi teitä Badrissa”), mutta Christoph Luxenberg arvelee, ettei kyse ole paikannimestä, vaan sanasta bi-’idr, joka tarkoittaa ”taivaallisella avulla”.^[158]

Koraanista puuttuvat Arabiaan liittyvä sanasto ja paikannimet. Luonto- ja yhteiskuntakuvauksetkaan eivät sovi autiomaahan. Kameleista puhutaan lähinnä silloin, kuin aiheena ovat Raamatun kertomukset. Sen sijaan puhutaan viljasta, oliiveista, viinirypäleistä, jokien käytöstä liikenteessä, laivoista ja kalastuksesta merellä. Nämä kuvaukset sopivat Iraniin tai Mesopotamiaan (nykyinen Irak), eivät kuivalle hiekka-aavikolle. Myös kaupallinen sanasto on runsasta. Sekään ei sovi yleiskuvaan, sillä Patricia Cronen mukaan Mekka – nimistä kauppapaikkaa tai pyhiinvaelluskohdetta ei 600-luvun Arabiassa ollut olemassa.^[100]

Pääartikkeli: Muhammed Koraanissa

Islamilaisen tulkinnan mukaan Muhammed liittyy tavalla tai toisella Koraanin jokaiseen suuraan ja kertoo paljon profeetasta. Todellisuudessa sana Muhammed esiintyy Koraanissa vain neljä kertaa, joista vain yksi kiistattomasti liittyy arabiprofeetta Muhammediin.^[159] Koraanin joitakin suuria on löytynyt 600-luvun alkuun sijoitetuista käsikirjoituksista, mutta näissä teksteissä Muhammedia ei mainita.^[160][150] Muhammedin puuttuminen Koraanista näyttäisi osoittavan, että sen tekstejä kirjoittanut uskonnollinen liike ei vielä tuntenut häntä.

Ajallisesti Koraanin myöhäisimpiin kuuluvassa suurassa 33 puhutaan profeetasta, jolle Jumala myöntää sellaisia seksuaalisia erioikeuksia, jotka ovat vieraita kristinuskolle. Profeetta ihastuu ottopoikansa Zaidin vaimoon. Hän saa Jumalalta luvan mennä naimisiin tämän kanssa, kun nuorelle parille ensin järjestetään avioero. Hän saa myös naida haluamansa määrän uskovia naisia ja ottaa orjattaria mistä ryhmästä tahansa. Jotkut suuran ilmaisut viittaavat siihen, että puhutaan jo kuolleesta henkilöstä.^[161] Jakeessa 40 esitetään profeetta Muhammediin liitettyjä ominaisuuksia. Siinä todetaan: ”Muhammed ei ole kenenkään miehenne isä, vaan Jumalan lähettiläs ja profeettojen sinetti.” Islamiin kuuluu ajatus, että Muhammed on viimeinen profeetta, mihin viitataan käsitteellä ”profeettojen sinetti”. Lainatussa virkkeessä asiaa vielä vahvistaa maininta siitä, ettei profeetta ole ”kenenkään miehenne isä”. Jos profeetalla olisi poika, hänenkin kuuluisi olla profeetta. Koska sellaista ei ole, Muhammed on viimeinen. Suuran 33 sisältö on ei-kristillinen, joten siinä mainittu ”Muhammed” ei voi enää olla Jeesus. Suura 33 onkin ainoa, jossa varmuudella puhutaan profeetta Muhammedista.^[162]

Ohlig on analysoinut myös paria muuta Koraanin kohtia. jotka mahdollisesti viittaisivat Muhammediin, mutta päätyy siihen, että niissä on joko kyse Mooseksesta tai sitten toistaiseksi nimettömäksi jääneestä arabiprofeetasta.^[163] Koraanissa tosin puhutaan "Jumalan lähettiläästä" yli 300 kertaa, mutta tällöin ei ole selvää ketä tarkoitetaan, sillä lähettiläitä olivat kaikki ne profeetat, joilla oli "kirja", ja tällaisia olivat myös Mooses (136 mainintaa) ja Jeesus (23 mainintaa).^[164][165]

Vuonna saksalainen 1970 Günter Lüling julkaisi väitöskirjan Kritisch-exegetische Untersuchung des Qur'antextes ja vuonna 1973 teoksen Ûber den Ur-Quran, joka käännettiin myös englanniksi Kirjat saivat liikkeelle uudenlaisen tavan tutkia Koraania historiallis-kriittisesti. Lüling tuli siihen tulokseen, että jopa kolmasosa Koraanin suurista olisi alun perin kristillisiä hymnejä.^[166][167] Hän tulkitsi asian niin, että Muhammed oli saanut Mekassa vahvoja kristillisiä vaikutteita. Esimerkkinä kristillisestä suurasta on Al-Alaq (suura 96).^[168] Myöhemmin Koraanin kristillissävyisiä tekstejä on revisionistisen tutkimuksen piirissä alettu pitää todisteena siitä, että Koraanin monet suurat ovat alkuaan syntyneet itäisen kristillisen kirkon lukemistoiksi. Mohammed Lamsiah on esittänyt Norsun suuralle vaihtoehtoisen tulkinnan, joka perustuu Sebeoksen Herakleioksen historiaan. Tulkinta irrottaa suuran islamilaisesta viitekehyksestä. ^[169] Markus Groß on todistellut, että uskottomien suura (109) on buddhalainen mieteruno, joka Koraanissa on osittain käännetty väärin. ^[170]

Ibn Ishaq (k. 767) kirjoitti Muhammed-elämäkertansa Sirat rasul Allah ilmeisesti abbasidikalifien Bagdadissa, joka oli vain muutama vuosi aikaisemmin rakennettu palatsikaupunki. Kerrotaan, että Muhammad ibn Ishaqin isä ja tämän veli ja tämän veli Musa (eli Iisak ja Mooses) olivat taistelleet Irakissa ja koonneet sotilasleireissä tarinoita profeetta Muhammedista.^[171] Gordon Newby arvelee, että Ibn Ishaq sai elämäkerran kirjoitustehtävän itseltään kalifi al-Mansurilta. Ibn Ishaq ei koskaan saavuttanut jakamatonta suosiota teoksensa johdosta, jonka kaikki kopiot ennen pitkää katosivat, mutta Sirat rasul Allah vakiinnutti kuvan Muhammedista.^[172] Teosta kopioineen Ibn Hishamin versio elämäkerrasta levisi jo laajalle.

Ibn Ishaqin teos on luonteeltaan pyhimyselämäkerta, jossa Muhammed on korkeasti kunnioitettu Jumalan profeetta. Hänen asemaansa korostetaan ihmekertomuksilla. Muhammedin profeetallinen hahmo oli valtava uutuus, sillä ennen Ibn Ishaqin järkälemäistä elämäkertaa häntä ei ollut mainittu arabikirjallisuudessa missään edeltäneiden vuosisatojen aikana. Muhammedin elämäkerta ei C.H. Beckerin mielestä ole itsenäinen historiateos, vaan kronologiseen järjestykseen pantu hadithkokoelma.^[173] Ishaq ei käytä kirjallisia lähteitä, vaan suullisia tarinoita, joiden kertojan hän usein mainitsee. Usein mukana on pieni epäilyksen siemen tarinaa kohtaan: "Väitetään myös –mutta tämä on ihmisten puhetta --", "Laith ibn Sulaim väitti, että – jos se mitä hän kertoo, on totta..." ^[174] tai "Kerrotaan – tosin Jumala tietää parhaiten..."^[175] Ihmekertomukset esitetään kuitenkin uskonnollisina tosiasioina, joiden totuutta ibn Ishaq ei epäile.

Valtaosa Muhammedia koskevista tarinoista keskittyy ryöstöretkiin ja niiden saalinjakoon. Orientalisti Hans Jansen arveleekin, että Ibn Ishaq olisi saanut tarinansa pääasiassa abbasidien sotilasleireistä.^[176] Elämäkerta sisältää myös historian ensimmäiset viittaukset Koraanin jakeisiin. Ne ovat tarkkoja, sillä kaikki viitatut kohdat löytyvät nykyisestä Koraanista. Se osoittaa, että Koraani oli Ibn Ishaqin käytössä. Varhaisimmat lähes täydelliset Koraanin käsikirjoitukset on kuitenkin löydetty vasta 800-luvulta.

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Ibn Ishaqin elämäkertaan on suhtauduttava "varovasti", sillä se on kirjoitettu yli sata vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen. Näin ollen se edustaa 700-luvun jälkipuolella eläneiden näkemystä 600-luvun alun tapahtumista. Maailman muslimeille el'm'kerta on luotettava lähde profeetan elämään,^[177] mutta se ei kuitenkaan hadith-kokoelmien tapaan kuulu islamiin pyhiin kirjoituksiin. Šariaa tulkittaessa Ibn Ishaqia ei käytetä lähteenä.

Länsimaiset orientalistit ovat kirjoittaneet paljon hadith-kertomusten todistusarvosta. Tätä keskustelua on laajemmin selostettu aiemmissa luvuissa. 800-luvulta lähtien kootut hadith-kokoelmat, joista arvostetuimmat muodostavat niin sanotut "kuusi kirjaa", kertovat yleensä hyvin lyhyitä tarinoita profeetta Muhammedin sanoista ja teoista. Niiden todistusarvoa historiallisina tietolähteinä Muhammedista on islamissa yritetty varmentaa tarinoihin liittyvien kertojaketjujen avulla. Orientalisti Joseph Schachtin mukaan kertojaketjut (isnad) eivät kuitenkaan luotettavasti ulotu 700-luvun alkua pidemmälle, joten niillä ei hänen mukaansa ole todistusarvoa historiallista Muhammedia koskevana tietona.^[80] Muslimit itse katsovat, että tarinoiden valtaosa on väärennöksiä.^[178][179] Schacht on lisäksi osoittanut, että väärentäminen on ulottunut myös kertojaketjuihin.^[180]

Islamilaisen perimätiedon ja valtavirtaa edustavan länsimaisen näkemyksen mukaan islam syntyi Arabian niemimaan luoteiskulmassa profeetta Muhammedin vaikutuksesta. Läntiset tutkijat ovat tulkinneet islamiin sisältyviä vahvoja yhtäläisyyksiä juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa siten, että Muhammedin elinympäristössä Mekassa ja Medinassa oli molempia. Lisäksi yleensä viitataan Muhammedin kauppamatkoihin Syyriaan ja hänen siellä tapaamaansa kristittyyn munkkiin Bahiraan.

Vaikka islamin samankaltaisuudet juutalaisuuteen ja kristinuskoon voivat näin saada länsimaisittain uskottavia selityksiä Muhammedin elämäkerrasta, vaikeampaa on selittää islaminuskoon sisältyviä yhtäläisyyksiä Iranissa vaikuttaneen zarathustralaisuuden ja Keski-Aasiassa esiintyneen buddhalaisuuden kanssa. Nämä alueet olivat tuhansien kilometrien päässä Mekasta ja Medinasta. Yhtäläisyyksiä voisi pitää todisteina siitä, että islam ei syntynyt Arabian niemimaalla vaan jossain lähempänä näiden uskontojen esiintymisalueita.^[181] Myös Markus Groß pitää islamissa esiintyviä buddhalaisvaikutteita todisteena siitä, että Koraani-liike on syntynyt Iranissa. ^[182]

Pääartikkeli: Zarathustralaisuuden vaikutus islamiin

Sellaiset uskonnolliset aiheet kuin enkelit, viimeinen tuomio, ruumiin ylösnousemus, paholainen, paratiisi ja helvetti, toisiaan seuraavien varoittajaprofeettojen sarja, vapahtajan toinen tuleminen sekä maailmanlopun tapahtumat ovat persialaista alkuperää ja yhteistä lainaa juutalaisuudessa ja kristinuskossa.^[183] Nämä asiat ovat myös islaminuskon ydinasioita. Orientalistit ovat löytäneet myös joukon suoria yhtäläisyyksiä, jotka esiintyvät vain persialaisissa uskonnoissa ja islamissa mutta eivät kristinuskossa tai juutalaisuudessa.

Ignaz Goldziher esitti vuonna 1900 Sorbonnen luennossaan useita esimerkkejä näistä vaikutuksista.^[184] Tärkeänä lainana Goldziher piti teokraattista valtioaatetta eli ajatusta hallitsijasta Jumalan profeettana ja välikätenä. Islamissa tällainen hahmo oli profeetta Muhammed itse. Persialainen vaikutus näkyy islamilaisessa laissa, jonka rituaaliset käsitykset puhtaudesta ja likaisuudesta ovat zarathustralaisia. Islam omaksui persialaisilta myös opin ei-uskovien (kafir) saastaisuudesta. Hammastikut olivat zarathustralaisten rituaalisen puhdistautumisen väline; tapa siirtyi islamiin ja on edelleen käytössä. Muhammedin kerrotaan sanoneen, että hammastikun käyttö teki rukouksen 75 kertaa arvokkaammaksi.^[185] Munkar ja Nakir ovat islamilaisessa eskatologiassa kaksi enkeliä, jotka saapuvat vainajan hautaan kuulustelemaan kuollutta hänen uskostaan islamiin.^[186] Hahmojen esikuvat löytyvät zarathustralaisuudesta.^[187] Islamiin sisältyvä oppi kuoleman jälkeisestä hyvien ja pahojen tekojen punnitsemisesta tulee zarathustralaisuudesta, jossa samalla tavoin punnitsemisessa käytettiin vaakaa ja aritmeettisia painomittoja. Suora laina zarathustralaisuudesta on kuoleman jälkeen tapahtuva Sirat -sillan ylittäminen, mikä ei syntisiltä onnistu. He horjahtavat ja putoavat suoraan alas helvettiin.^[188]

Koraanin ääneen lukeminen on islamissa ansiokasta samoin kuin Vendidad-tekstien lukeminen zarathustralaisuudessa.^[189] Merkittävin uskonnollista elämää koskeva laina on päivittäisten rukousten määrä. Juutalaisuudessa on kolme rukouskertaa. Siitä on jäänyt ohje Koraaniin, joka määrää luvun juuri kolmeksi (Koraani 17:78–79). Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan tämä päti myös islamiin aluksi ennen uutta ohjeistusta.^[190] Islam omaksui lopulta zarathustralaisuuden esikuvan mukaisesti viisi päivittäistä rukouskertaa. Goldziher pitää tätä zarathustralaisuuden tärkeimpänä suorana vaikutuksena islamiin.^[191][192] Islamilaisten perjantai on eräänlainen kopio juutalaisten sapatista, mutta kantaa mukanaan myös persialaista taustaa. Zarathustralaisen uskonnon mukaan Jumala loi maailman kuudessa vaiheessa mutta ei levännyt sen jälkeen. Islamilainen perjantaikaan ei ole lepopäivä.^[185] Muhammedin taivasmatka seitsemän taivaan halki on zarathustralaisuudesta saatu laina samoin kuin profeetan ihmiskasvoinen, siivekäs ratsu, Buraq, jolla hän matkansa teki.^[185] Vuonna 691 Jerusalemin temppelivuorelle rakennettu Kalliomoskeija kantaa myös jälkiä zarathustralaisuudesta. Sen rakennuttajakalifi Abd al-Malik ibn Marwan nousi valtaan Iranin Khorasanista käsin eli zarathustralaisuuden vaikutusalueelta. Kalliomoskeija ei ole islamilainen rukoushalli, sillä yleisötilaa ei ole. Sen sijaan se vastaa muodoltaan persialaista tulitemppeliä.^[193]

Pääartikkeli: Buddhalaisuuden vaikutus islamiin

Buddhalaisia vaikutteita islamiin on vielä vaikeampi selittää perinteisen käsityksen pohjalta, sillä buddhalaisen uskonnon alue alkoi vasta Keski-Aasiassa Iranin ylänköjen jälkeen hyvin kaukana Arabian niemimaasta. Koraanissa on yksi suura (Uskottomien suura 109), jolle on löydetty vastine buddhalaisesta kirjallisuudesta. Suura näyttää tämän tekstin suoralta käännökseltä. Suurimmat yhtäläisyyden buddhalaisuuden kanssa ovat pyhiinvaelluksen käytännöissä. Abbasidivallankumouksen myötä vuoden 750 jälkeen kalifihovissa nousi vaikutusvaltaiseen asemaan koillisesta Iranista tullut ylimystö, joiden joukossa barmakidien suku vaikutti välillä mahtavammalta kuin kalifi itse. Barmakidit olivat olleet korkea-arvoisia buddhalaisia pappeja Afganistanin Nava Viharassa (Nawbahar) lähellä Balkhia. 700-luvun alkuun sijoitetussa arabialaisessa selonteossa kuvataan pohjoisafganistanilaista Nava Viharan buddhalaisluostaria kankaalla peitetyksi kuutioksi, jonka ympäri uskovat kiersivät ja jota he kumarsivat. Kuvaus muistuttaa Kaabaa. ^[194] Pyhiinvaeltajia koskevat ohjeet muistuttavat buddhalaisia määräyksiä. Miesten pukeutuminen valkeaan kaapuun, joka jättää oikean olkapään paljaaksi näyttää buddhalaiselta tavalta, jota islamissa ei muuten seurata. Sekä islamilaisen pyhiinvaelluksen alussa että initiaatiossa buddhalaiseksi munkiksi miesten pää ajellaan ja keho parfymoidaan. ^[195] Kiellettyjen tekojen luettelo vastaa buddhalaismunkkien kieltoja. Niihin kuuluu myös buddhalaiseen tapaan kielto tappaa hyönteisiä islamilaisen pyhiinvaelluksen aikana.^[196] Pyhiinvaellukseen liittyviä yhtäläisyyksiä on paljon muitakin.

Al-Tabarin mukaan kalifi Harun al-Rašid (786–809) teki kahdeksan pyhiinvaellusta Mekkaan vuosien 790 ja 804 välillä. Sinne kunnostettiin Bagdadista tie, joka sai nimen hallitsijan puolison Zubaydan mukaan. ^[197] Tätä ennen pyhiinvaelluksesta Mekkaan ei ole merkintöjä.^[198] On siten mahdollista, että juuri barmakidien suku olisi vaikuttanut islamilaisen pyhiinvaelluksen muotoihin eikä Muhammed.^[199]

Orientalistit, jotka ovat kiistäneet Muhammedin historiallisuuden, joutuvat vastaamaan William Montgomery Wattin kysymykseen: ”Kuka olisi ottanut vaivakseen keksiä tämän konstikkaan tarinan ja mistä syystä?” ^[200] Watt oli viimeinen orientalisti, joka pyrki kirjoittamaan oikean tieteellisen elämäkerran Muhammedista. Wattin laaja elämäkerta ilmestyi vuosina 1953–1956.^[201] Sen jälkeen orientalistit ovat pääosin luopuneet kysymästä "mitä todella tapahtui", ja Hämeen-Anttilan sanoin keskittyneet siihen, mitä myöhemmin on uskottu tapahtuneen.^[202] Muhammedin elämäkertaa on siten alettu lähestyä fiktiivisenä kaunokirjallisuutena.^[203]

Nevo ja Koren ovat vastanneet Wattin kysymykseen siten, että Muhammed-myytti kertoi valtion ja uskonnon syntytarinan ja perusteli abbasidien oikeuden valtaan.^[204] Vastaavia kansakunnan identiteettiä luovia valtiomyyttejä on kaikilla kansoilla joko perustajaisineen tai ilman. Niitä ovat Romulus ja Remus Rooman perustajina, Mooses juutalaisen kansakunnan isänä ja Rurik Venäjän perustajana. Tanskalaisten valtiomyytti on kertomus kansasta, joka rakensi Danevirken-suojavallin turvaksi saksalaisten raivoa vastaan.^[205]

Nevo ja Koren kirjoittavat, että abbasidivaltakunnassa syntyi tarve rakentaa arabien kansallista identiteettiä luomalla myös arabeille oma historia. Uskonnolliseksi profeetaksi kohonnut Muhammedin hahmo tarvitsi lisäksi Moosekseen tai Jeesukseen verrattavissa olevan elämäkerran.^[204] Nämä tehtävät täytti Ibn Ishaqin Bagdadissa kirjoittama Sirah. Kirja tehtiin pian abbasidivallankumouksen jälkeen, sillä Ibn Ishaqin kerrotaan kuolleen vuonna 767. Teosta on ennallistettu viidestätoista myöhemmästä lähteestä, joissa sitä on referoitu. Niistä tärkein on Ibn Hishamin tekemä elämäkerta.^[206] Teoksella oli muitakin tehtäviä, kuten muslimisukujen arvojärjestyksen vahvistaminen sillä perusteella, kuka oli "ensimmäisenä" kääntynyt islamiin tai puristanut Muhammedin kättä.^[207]

Hans Jansen (1942–2015) oli hollantilainen arabian professori, joka kirjoitti Muhammedin elämäkerran. Hän osoitti siinä, miten elämäkerran yksityiskohdat näyttivät syntyneen erilaisten ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksesta.^[208]

Muhammedin elämäkerran aitous on kyseenalaistettu sillä perusteella, että siinä on suunnitelmalliselta vaikuttavia piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi Muhammedin elämän yhtäläisyydet aiempien profeettojen pyhimyselämäkertoihin.

Oikean uskon julistajana Muhammed oli uusi Abraham, sillä molemmat uhmasivat omaa kansaansa ja joutuivat sen takia pakomatkalle. Muhammed oli myös uusi Jaakob. Ibn Ishaq kertoo, että Muhammedin isoisä Abdalmuttalib oli Abrahamin tapaan Mekassa vähällä teurastaa uhriksi poikansa Abdullahin, josta tuli Muhammedin isä.^[209] Tarinassa isoisä rinnastuu Vanhan Testamentin Abrahamiin ja isä Iisakiin. Muhammed on tällöin vertauskuvallisesti Iisakin poika eli Vanhan Testamentin Jaakob. Tälle Jumala lupasi unessa perintöosaksi maan, jolla hän lepäsi. Aamun valjettua Jaakob otti päänalusenaan olleen kiven, pystytti sen patsaaksi ja antoi paikalle nimen Bethel eli Jumalan talo. Vastineeksi kuuliaisuudesta Jumala antoi Jaakobin jälkeläisille oikeuden luvattuun maahan. Paikka, jonne Jaakob oli pystyttänyt patsaansa, oli Jerusalemin Temppelivuori. Kalifi Abd al-Malik antoi vuonna 691 rakennuttaa sinne valtakuntansa keskuspyhäköksi Kalliomoskeijan.^[210]

Jeesukseen Muhammedia yhdistää taivaallinen ilmoitus syntymästä. Muhammedin äidille sanottiin näyssä, että hän synnyttäisi ”tämän kansakunnan herran”, jonka nimeksi tuli antaa Muhammed. Näky vastaa enkelin viestiä Jeesuksen vanhemmille Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Aivan kuten Vanha Testamentti ennusti Jeesuksesta, ”Jeesuksen aikainen evankeliumi” ennusti Muhammedin eli Munhamannan tulosta. Kun Amina synnytti Muhammedin, Aminasta lähti valo, joka valaisi Bostran linnat Syyriassa.^[211][212] Valo on perinteinen pyhyyden tunnus, ja esimerkiksi Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta ”maailman valona” (Joh. 8:12; 9:5).^[213] Bostra oli Bysantin hallussa ollut ensimmäinen Syyrian suunnassa oleva kaupunki, joten valo viittasi myös muslimivalloituksiin. Yhtäläisyyksiä ovat myös molempien synnittömyys sekä temppelin puhdistaminen (Jerusalem tai Kaaba). Molemmat nimittivät itselleen kaksitoista seuraajaa. Kun Jeesuksen vanhemmat pakenivat Herodeen vainoa Egyptiin, Muhammedin varhaiset kannattajat pakenivat Etiopiaan. Afrikasta palattiin molemmissa tapauksissa takaisin.

Ennen kaikkea profeetta Muhammed oli uusi Mooses. Yhtäläisyyksiä on paljon, esimerkiksi molemmat profeetat olivat orpoja. Jaakko Hämeen-Anttila viittaa mahdollisuuteen, että Muhammedin oletettu orpous olisi luettu Koraanin suurasta 93, missä puhutaan orvosta, jonka Herra on ottanut suojiinsa ja tehnyt rikkaan. Hämeen-Anttilan mukaan Muhammedin elämäkerran osia on tällä tavoin kehitetty Koraanin tekstien pohjalta.^[214] Karl-Heinz Ohlig arvelee, että suura viittaisi tässä todellisuudessa Moosekseen. Tällöin siirtymä Mooseksen elämäkerrasta Muhammediin olisi tapahtunut suoraan.^[215]

Muita yhtäläisyyksiä on, että oikeiden vanhempiensa sijaan he varttuvat päällikön perheessä (klaanijohtaja Abu Talib tai faarao). Kummastakin tulee vainotun kansansa sekä uskonnollinen että poliittinen johtaja. Molemmille Jumala ilmestyy vuorella (Siinai tai Hira) ja antaa pyhän kirjan (Tooran tai Koraanin). Profeetan sanoma kohtaa vastarintaa (Kultainen vasikka tai Mekan monijumalaisuus), joka kuitenkin voitetaan. Oman identiteettinsä löytänyt kansa (muslimit tai juutalaiset) joutuu vainotuksi, jolloin lähdetään pakomatkalle (Siinain erämaa tai pako Etiopiaan ja sitten Medinaan eli hidžra). Mooses saa apua veljeltään Aaronilta, Muhammed ystävältään Abu Bakrilta. Molemmat profeetat johdattavat väkensä vaikeuksien kautta voittoon, jolloin vesi tarjoaa pelastuksen (Punainen meri vs. Vallihautasota). Hyvästejä jättäessään molemmat nimittävät työlleen kaksitoista jatkajaa. Luvattu maa eli Palestiina jää molemmilta näkemättä, sillä vasta heidän seuraajansa (Joshua tai Umar) johdattaa kansansa sinne.^[216] Tällöin ylitetään joki (Jordan tai sen sivujoki Jarmuk). Profeetat jättävät kansalleen Jumalan lain määräykset pyhässä kirjassaan. Sitä täydentää heidän henkilökohtainen esimerkkinsä (sunna), joka kootaan talteen suullisesta muistitiedosta (mišna tai šaria).^{[217][218][219]}

Muhammedin äidin nimi, Amina, tarkoittaa arabian sukulaiskielessä hepreassa "kasvattajaa". Raamatussa se esiintyy merkkihenkilöiden yhteydessä. Orientalisti Hans Jansen pitää sattumaa mahdollisena, mutta katsoo silti, että nimillä on myös symbolinen ulottuvuus.^[220]

Isän nimi Abdullah tarkoittaa "Jumalan palvelijaa" ja esiintyy Raamatussa Abrahamin kunnianimenä. Ilmaisu oli myös umaijadikalifien käyttämä Jeesuksen kunnianimi. Jeesus oli "Jumalan palvelija" eli abd Allah. Volker Poppin mukaan se olisi väärin käsitettynä muuttunut isännimeksi (ibn Abd Allah), koska isännimi liitetään arabiassa oman nimen perään. "Ylistetty Jumalan palvelija" eli "Muhammad abd Allah" olisi tämän jälkeen luettu "Muhammad ibn Abdallah" eli "Muhammed Abdullahin poika". ^[120] Näin profeetta Muhammed olisi saanut isäkseen Abdullahin.

Muhammedin heimon nimi Quraish on voitu poimia Koraanin suurasta 106. Sana on hapax eli esiintyy Koraanissa vain tämän yhden kerran. Luxenbergin mukaan sana ei ole beduiiniheimon nimi vaan luettu syyriankielen sana tarkoittaa armeijan liittolaisjoukkoja.^[221] Tarina Muhammedista kauppiaana ja Mekasta kauppakaupunkina on Patricia Cronen mukaan peräisin samasta suurasta. Siinä mainitaan "kauppakaravaanit", mistä on nähtävästi kehitelty sekä Mekan pääelinkeino että Muhammedin ammatti. ^[222]

Muhammed kuului Quraish-heimon Banu Hashim -klaaniin. Volker Poppin mukaan abbasidit tunnettiin aluksi nimellä Banū Hāshim, joka tarkoitti "Hašimin seuraajia". Koska "Hishām" on sanan "Masih" eli "Messias" anagrammi, Popp olettaa, että nimi viittasi messiaaniseen iranilaiseen liikkeeseen, joka halusi palauttaa valtaan oikean uskonnon.^[223] Ibn Ishaqin Muhammed-elämäkerta kirjoitettiin abbasidien valtaannousun jälkeen, ja siinä uusi hallitsijasuku tällaisten viittausten avulla voitiin osoittaa Muhammedin perillisiksi. Kyse ei siten olisi todella olemassa olleesta klaanista, vaan kunnianimestä, joka sisälsi uskonnollis-poliittisen viestin.^[223]

Profeetan elämäkerran kiinnekohta on vuosi 622, joka oli arabien ajanlaskun alkukohta. Islamilaisen perinteen mukaan ajanlasku alkaa vuodesta 622 muistoksi siitä, että silloin Muhammed pakeni Mekasta Medinaan, ja tämä tahtuma, joka tunnetaan nimellä hidžra merkitsi islamilaisen valtion syntyhetkeä. R. M. Kerr on osoittanut, että ajanlaskun alkuhetken sijoittamisesta vuoteen 622 on vanhempia todisteita kuin Muhammedin hidzrasta. Kerrin mukaan on mahdollista, että alkuperäinen "arabien ajan" eli hagareenien ajan mukainen ajanlasku olisi vasta myöhemmin yhdistetty Muhammediin. Myös sana hidžra viittaisi todellisuudessa arabeihin eli hagareeneihin (hādžar). ^[224]

Toinen tärkeä ajankohta oli ilmestysten alkamishetki eli Ibn Hishamin sanoin "ilosanoman" lähettäminen.^[225] Elämäkerta jakaa Muhammedin julistustoiminnan Mekan ja Medinan aikaan siten, että kumpikin kesti symmetrisesti noin kymmenen vuotta.^[226] Vastaavaa taipumusta symmetriaan on nähty al-Zubayrin "oikeauskoisen" vastakalifaatin sijoittamisessa hidzran ja abbasikumouksen puoliväliin.^[227] Muhammedin julkista esiintymistä edelsi kuitenkin kolme vuotta kestänyt salainen vaihe kuten Markuksen evankeliumin mukaan myös Jeesuksella.^[228] Mekan vaiheen kokonaispituudeksi tulee tällöin 12 vuotta, ja ilmestysten alkamishetkeksi saadaan vuosi 610. Muhammedin syntymävuosi saadaan tästä taaksepäin laskemalla. Antiikissa vallinneen ihanteen mukaisesti miehen elämän kypsin aika oli neljänkymmenen vuoden iässä, ja myös Muhammed oli tämän ikäinen saadessaan ensimmäisen ilmestyksen.^[229] Muhammedin yleisimmin vahvistetuksi syntymävuodeksi saadaan näin 570.

Profeetta Muhammed esiintyy varmuudella vain yhdessä Koraanin kohdassa, nimittäin suurassa 33, jossa puhutaan Muhammedille annetuista seksuaalisista etuoikeuksista. Kyseessä ei voi olla kristillinen teksti, koska sisältö on epäkristillinen. Etuoikeuksista yksi oli Muhammedin saama lupa ottaa puolisokseen oman ottopojan vaimo: "Mutta kun Zaidilta oli mennyt kaikki halu elää hänen kanssaan, Me annoimme hänet sinulle vaimoksi, jotta uskovaisille ei olisi synniksi ottaa aviokseen ottopoikiensa vaimoja, joihin nämä ovat kyllästyneet; sillä Jumalan säädöstä on noudatettava." (33:37). Vaikka tarina on Koraanissa, Ibn Ishaq jättää sen kertomatta. Ibn Hisham mainitsee sen erittäin lyhyesti.^[230] Ottopojan vaimon vieminen onkin koettu islamin piirissä selitystä kaipaavaksi teoksi.^[231]

Tarina on arvoituksellinen, koska se asettaa Muhammedin epäedulliseen valoon. On ehdotettu, että teko tarvittiin siksi, että sen mahdollisesti katsottiin mitätöineen ottopoikasuhteen.^[232] Profeetalla ei saanut olla poikaa, sillä profeetan poika olisi myös profeetta, jolloin Muhammed ei olisikaan kaikkein viimeinen ”profeettojen sinetti”. Muhammedilla tosin kerrotaan olleen kolme poikaa, mutta he kaikki kuolivat jo lapsena. Poikien osalta jouduttiin ontuvaan lopputulokseen, koska Muhammedilla kuitenkin ehti olla kolmetoista virallista puolisoa lukuisten orjattarien ja jalkavaimojen lisäksi. Muhammedin aviollisia kykyjä on sitä paitsi haditheissa kuvattu aivan poikkeuksellisiksi. Profeetan kerrotaan kiertäneen järjestyksessä 11 vaimoaan päivin ja öin, ja hänellä väitettiin olleen 30 miehen voimat tähän tarkoitukseen.^[233]

Ajatus Muhammedin luku- ja kirjoitustaidottomuudesta kuulostaa erikoiselta, jos hän kuitenkin teki paksun kirjan. On arveltu, että profeetan luku- ja kirjoitustaidottomuus palveli samaa tarkoitusta kuin oppi Marian neitsyydestä kristinuskossa: se varmisti, että alas laskeutunut Logos – kristinuskossa Jeesus ja islamissa Koraani – oli varmasti Jumalasta eikä ihmisestä.^[234] Kirjoitustaitoinen profeetta olisi voinut panna kirjaan omiaan.

Koraania selittävässä eksegeettisessä tutkimuksessa Koraanin eri kohtia tulkitaan Muhammedin elämäkerran pohjalta. Kriitikot ovat todenneet, että sitä ennen Ibn Ishaq on muokannut Muhammedin elämäkerran Koraanin avulla. Tällöin päädytään loogiseen kehään. Esimerkiksi sana Quraish on poimittu Muhammedin heimoksi suurasta 106. Tämä tiedetään, koska sana ei esiinny missään muualla. Sen jälkeen suuran 106 arvoituksellisen sanan Quraish selitetään tarkoittavan Muhammedin heimoa.^[226]

Badrin taistelu on Luxenbergin mukaan saatu Koraanin mystisestä sanasta b-d-r, jonka tulkintaa Luxenberg pitää käännösvirheenä.^[235] Taistelun yksityiskohtia olisi poimittu Tuomarien kirjasta, missä Gideonin käymästä taistelusta löytyy Badria vastaavia tapahtumia.^[236] 

Uhudin taistelu ja siinä koettu tappio voivat olla peräisin Imranin suurasta, jossa uskovat pakenivat vihollista: "Te pakenitte kääntymättä kehenkään päin, vaikka profeetta kutsui teitä teidän takaanne" (3:153). Tämän pohjalta syntyi tarve jollekin tapaukselle, jossa Muhammed kärsii sotilaallisen tappion. ^[237]

Joitakin teemoja Muhammedin elämäkerrasta on yhdistetty todellisiin historian tapahtumiin. On ehdotettu, että kertomus Muhammedin toimeenpanemasta juutalaisen Quraiza-heimon joukkoteloituksesta Medinassa olisi saanut esikuvansa roomalaisten juutalaissodasta ja Masada-vuoren tapahtumista vuonna 73 jKr. Tarinoiden yhteisiä piirteitä ovat juutalaisten piiritys, näiden suunnitelma joukkoitsemurhasta^[238] sekä kuolleiden määrä, joka nousi molemmissa vajaaseen tuhanteen.^[239]

Suleiman Bashear on väittänyt, että joitakin elämäkerran aineksia saatiin myöhemmistä Hijazin alueen tapahtumista.^[240]

Muhammedin elämäkerta on joskus yhdistetty teoriaan kansansatujen rakenteesta. Di Cesare kirjoittaa, että kuva Muhammedista kehittyi "narratiivisten mekanismien ohjaamana, jotka muistuttivat Proppin havaitsemia sääntöjä kansansaduista".^[241] Venäläinen Vladimir Propp tutki sata vuotta sitten satuja ja löysi niistä yhteisiä piirteitä, jotka hän esitteli kirjassa ”Satujen morfologia” (1928).^[242][243] Propp päätyi näkemykseen, että kaikki sadut noudattavat samaa rakennekaavaa.^[244]

Joseph Campbell tiivisti 1949 esittelemänsä "monomyytin" ytimen kolmeen riittiin: lähtö – vihkimys – paluu. Hän kirjoitti: "Sankari poistuu arkisesta maailmasta yliluonnollisen ihmeen alueelle: hän kohtaa sadunomaisia voimia ja saavuttaa ratkaisevan voiton: sankari palaa takaisin salaperäisestä seikkailusta tuoden lahjoja ihmisille."^[245] Campbellin mukaan sankarin matka alkaa tavallisesta maailmasta, jonka hän jättää taakseen, kun saa kutsun seikkailuun. Mies joutuu koettelemuksiin, saa apua ystäviltä ja yliluonnollisilta voimilta ja voittaa lopulta vastukset. Osoitettuaan kaikin puolin kyvykkyytensä hän palaa takaisin alkuperäiseen maailmaansa, joka ottaa hänet vastaan juhlittuna sankarina. Miehellä on mukanaan siunauksellisia lahjoja.^[245]

Historiallis-kriittinen islamin tutkimus on 1800-luvulta lähtien kyseenalaistanut islamilaisen perimätiedon luotettavuuden. Tämä on merkinnyt myös perinteisen Muhammedia koskevan kuvan uudelleen arvioimista. Radikaaleinta suuntaa edustavat tutkijat ovat halunneet kokonaan kieltää Muhammedin historiallisuuden kelvollisten lähdetietojen puutteen takia. Koska aikalaislähteitä 600-luvulta on vain vähän, uskottavan vaihtoehdon kehittely on osoittautunut vaativaksi tehtäväksi. Eniten siihen on paneuduttu saksalaisessa Inârah -projektissa, jonka julkaisuissa on hahmoteltu pitkälle menevää vaihtoehtoista tarinaa islamilaiselle kertomukselle.

Projektissa esitettyjen näkemysten mukaan Muhammed ja häntä seuranneet neljä oikeaan johdettua kalifia ovat mytologisia henkilöitä, joita koskevat tarinat syntyivät vasta 700-luvulla legitimoimaan abbasidien vallankumousta ja sitä seurannutta poliittista järjestelmää. Arabivalloitus ei alkanut Arabian niemimaalta vaan tapahtui Bysantin ja Persian valtakuntien sisäisen hajoamisen tuloksena; ensimmäisen arabihallitsijan Muawijan uskonto edusti kristillisyyttä, jossa Johannes Kastaja oli avainhahmo; häntä seurannut Abd al-Malik toi Persiasta muhammadismin, jossa profeetta Jeesuksen kunnianimi oli "ylistetty" (arabiaksi muhammad). Tämä areiolaisuutta muistuttanut kristillisyyden muoto kehittyi abbasidivallankumouksen jälkeen islamiksi, kun kolikoiden ja piirtokirjoitusten muhammad alettiin kansanuskossa ymmärtää arabiprofeetan erisnimeksi. Samalla joukko mahdollisesti Syyriassa tai Persiassa kirjoitettuja kristillisiä tekstejä koottiin ja kanonisoitiin kirjaksi, jonka tekijäksi ymmärrettiin Muhammed.

Tunnettu orientalisti William Montgomery Watt, joka kirjoitti 1950-luvulla laajan Muhammed-elämäkerran, perusteli Muhammedin historiallisuutta vastakysymyksellä: "Kuka olisi ottanut vaivakseen keksiä tämän konstikkaan tarinan ja mistä syystä?" ^[67] Watt katsoi, että islamilainen perimätieto on yleisesti ottaen hyväksyttävää, mutta siihen tulee suhtautua varauksella ottaen huomioon mahdollisen tendenssimäisyyden. Ainoastaan silloin, kun perimätieto sisältää selviä ristiriitoja, se on hylättävä. Watt huomauttaa, että suvustaan kiinnostuneet eurooppalaisetkin tietävät siitä jotain kaksi tai kolme sukupolvea taaksepäin. Miksi eivät sitten arabit, jotka olivat erittäin kiinnostuneita historiasta tietäisi siitä kuuden, kahdeksan tai jopa kymmenen sukupolven taakse?^[67]

Tohtori Michael Marx, saksalaisen ”Corpus Coranicum” –hankkeen johtaja, esitti Der Spiegelin haastattelussa vuonna 2008 perusteluita Muhammedin historiallisuuden puolesta. Hänen mukaansa ”Koraanin syntyä olisi vaikea selittää, jos profeetta poistettaisiin laskuista”. Hän katsoi myös, että Muhammedin tuomiseksi islamilaiseen historiankirjoitukseen ”olisi vaadittu valtavaa salaliittoa”. Kolmanneksi hän arvioi asiaa oman projektinsa toimintaedellytysten kannalta: ”Tiedot ja huhut leviävät hyvin nopeasti internetin aikakaudella… meillä on hyvin luottamukselliset suhteet islamilaiseen maailmaan”.^[246]

Muhammedia koskevien varhaisten lähteiden puutetta on perusteltu eri tavoin. Islamologi Jeremy Johns on perustellut Muhammedia koskevien varhaisten lähteiden puutetta sillä, että ennen Abd al-Malikia umaijadivaltakunnan rakenteet olivat niin kehittymättömiä, ettei sillä ollut välineitä tuoda esiin omaa propagandaansa ja valtionuskontoaan.^[247] Historioitsija Clive Foss on kysynyt, miksi Muhammedin pitäisi esiintyä Koraanissa: "Kirja oli loppujen lopuksi oletettavasti paljastettu Muhammedille, joten hän tuskin olisi voinut olla sen aihe." ^[248]

Robert Hoyland on huomauttanut, että Inârah -projektissa konstruoitu kuva islamin synnystä, vaikka onkin kekseliäs, perustuu kolikoista tehtyihin tulkintoihin ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Tärkein kysymys on, millä tavalla Jeesuksen kunnianimeksi väitetty muhammad olisi voinut lopulta kehittyä arabiprofeetan nimeksi.^[115]

Arabian professori Jaakko Hämeen-Anttila (1963–) totesi 2000-luvun alussa, että "nykyään tutkijat eivät enää usko tietävänsä yhtä paljon islamin syntymästä kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Hämeen-Anttilan mukaan "tiedämme yllättävän vähän islamin kaikkein varhaisimmasta historiasta ja profeetta Muhammedin elämästä." ^[41] Hämeen-Anttila kuitenkin katsoo, että uuden synteesin aika ei ole vielä tullut.^[249] Kysymykseen siitä, mitä tiedetään varmasti, Hämeen-Anttila vastaa, että useimmat tutkijat katsovat, että Koraani on ”suhteellisen lähellä sitä ilmoituskorpusta, jonka Muhammed sai”. Hän uskoo, että Koraani sisältää suurin piirtein kaikki Muhammedille annetut ilmoitukset, ja Koraania voidaan pitää 600-luvun alun tekstinä.^[250] Hämeen-Anttila vastaa historiallis-kriittisen koulukunnan kritiikkiin ja tiivistää omat metodiset periaatteensa seuraavasti:

"Periaatteessa Crone ja Cook ovat oikeassa kyseenalaistaessaan sen tutkimuksen, joka on nojautunut islamilaiseen lähdeaineistoon, koska tätä lähdeaineistoa ei voi sitovasti osoittaa todeksi. Toisaalta humanististen tieteiden kenttä kaventuisi huomattavasti, jos tutkimustulokset pitäisi sitovasti todistaa oikeiksi; kuinka Jeesuksen tai edes Danten olemassaolon voi todistaa?... Humanistinen tutkimus joutuu hyväksymään todennäköisyydet varmuuksina, ja islamilaisen varhaishistorian peruspilarit (Muhammedin elämän pääkohdat, Koraanin varhainen kokoaminen) ovat näitä riittäviä todennäköisyyksiä." ^[251]

Hämeen-Anttila kirjoittaa, että islamilaisen perimätiedon hylkääminen "merkitsisi samalla myös sen hyväksymistä, että 700-luvulla suoritettiin jättiläismäinen väärennös, joka ei olisi jättänyt jälkiä alkuperäisestä kuvasta juuri mihinkään islamilaiseen lähteeseen." Hämeen-Anttila kysyy, "kuinka esimerkiksi filologia, vanha runous ja kaikki muu 600–700 -lukujen dokumentit olisi saatu niin aukottomasti väärennyksen mukaiseksi."^[252] Patricia Crone on muussa yhteydessä käsitellyt samaa väitettä ja vastannut, ettei kyse ole väärentämisestä vaan siitä, että todelliset tapahtumat ovat hautautuneet hurskaan legenda-aineiston alle.^[252]

Arabisti Kaj Öhrnberg toteaa, että vanhimmat säilyneet teokset on kirjoitettu vasta 800-luvulla, pari vuosisataa itse tapahtumien jälkeen. Asiaa mutkistaa se, että ne ovat samalla islamin "pyhää historiaa". Öhrnberg katsoo, että siinä ei edes pyritty kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne ovat olleet. Öhrnberg ei kyseenalaista Muhammedin historiallisuutta, mutta ei liioin esitä sille perusteluita.^[253]

Ilkka Lindstedt arvioi, että lupaavin perimätietoa rekonstruoiva metodi on Motzkin ja muiden kehittämä isnad-cum-matn -metodi, jonka sen kehittäjät uskovat johtavan luotettavasti 600-luvun lopulle asti. Vaikka tämä ei todista Muhammedin historiallisuutta, Lindstedt katsoo sen kumoavan revisionistien väitteen, että perimätieto olisi läpitunkematonta.^[254] Isnad-cum-matn -metodissa vertaillaan sekä hadithin välittäjäketjua (isnad) että tekstin (matn) sisältöä.^[255]

• Islamin kritiikki
• Jeesuksen historiallisuus
• Monomyytti

• Berg, Herbert: The Development of Exegesis in Early Islam. The Authenticity of Muslim Literature from the Formative Period. Routledge, 2000. ISBN 978-0-4155-5416-9
• Berg, Herbert (toim.): Routledge Handbook on Early Islam. Routledge, 2018. ISBN 978-0-367-87107-9
• Cook, Michael: Muhammed. ((Muhammad, 1983.) Suomentanut Otso Kantokorpi) Helsinki: Nostromo, 1991. ISBN 951-620-003-6
• Crone, Patricia: Slaves on Horses. The evolution of the Islamic polity. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0-521-52940-9 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Crone, Patricia & Hinds, Martin: 'God's Caliph: Religious Authority in the First Centuries of Islam. Cambridge University Press, 2003 (alkuteos 1986). 0-521-54111-5
• Crone, Patricia: Meccan Trade and the rise of Islam. Gorgias Press, 1987. ISBN 1-59333-102-9
• Ernst, Carl, W.: How to Read the Quran. A New Guide, with Select Translations. Edinburgh University Press, 2011. ISBN 978-0-7486-5070-5
• Hart, Michael H.: The 100. A ranking of the the most influential persons in history. Citadel Press, 1992.
• Hoyland, Robert.G: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam. Princeton, New Jersey: Darwin Press, 1997. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Hoyland, Robert G.: In God's Path. The Arab Conquests and the Creation of an Islamic Empire. Oxford University Press, 2017. ISBN 978-0-19-061857-5
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Koraanin selitysteos. Basam Books, 1997. ISBN 952-9842-15-5
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Johdatus Koraaniin. (2. korjattu p.) Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-924-5
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2
• Ibn Warraq: "Studies on Muhammad and the rise of islam. A critical survey”. Teoksessa: The Quest for the Historical Muhammad (toim. Ibn Warraq), s. 15–88. Prometheus Books, 2000. ISBN 978-1-57392-787-1 Teoksen verkkoversio.
• Ibn Warraq (toim.): The Quest for the Historical Muhammad. Prometheus Books, 2000. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biographie. Verlag C.H. Beck, 2008 (alkuteos 2005). ISBN 9783406568589 (saksaksi)
• Johns, Jeremy: Archaeology and the History of Early Islam: The First Seventy Years. Journal of the Economic and Social History of the Orient, 2003, 46. vsk, nro 4, s. 411-436. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.6.2022.
• Marcus Aurelius: Itselleni. Keisarin mietteitä elämästä. Basam Books, 2004.
• Nevo, Yehuda. E. & Koren, Judith: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Prometheus Books, 2003. ISBN 1-59102-083-2
• Newby, G. D: The Making of the Prophet. A Reconstruction of the Earliest Biography of Muhammed. University of South Carolina Press, 1989. ISBN 0-87249-623-6
• Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0 (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz (toim.): Evidene of a New Religion in Christian Literature "Under Islamic Rule". Teoksessa: Ohlig, Karl-Heinz (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 176–250. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz (toim.): Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Luxenberg, Christoph: The Syro-Aramaic reading of the Koran: a contribution to the decoding of the language of the Koran. Berliini: Hans Schiler, 2007. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Luxenberg, Christoph: Weichnachten im Koran. Teoksessa: C. Burgmer (toim.). Streit um den Koran. Die Luxenberg-Debatte: Standpunkte und Hintergründe, s. 62–68. Verlag Hans Schiler, 2007. ISBN 978-3-89930-145-8 (saksaksi)
• Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books., 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio.
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Reynolds, Gabriel Said: The Emergence of Islam. Classical Traditions in Contemporary Perspective. Fortress Press, 2012.
• Robinson, Chase F.: Review: The Ideological Uses of Early Islam. Past & Present, 203, s. 205–228, 2009. Artikkelin verkkoversio.
• Schacht, Joseph: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon, 1950. ISBN 0-19-825357-5
• Watt, William Montgomery: Muhammad at Mecca. Oxford University Press at Clarendon, 1953. Teoksen verkkoversio.
• Watt, William Montgomery: Muhammad at Medina. Oxford University Press at Clarendon, 1956. Teoksen verkkoversio.

• Berg, Herbert: Context: Muhammad. Teoksessa: The Blackwell Companion to the Qur'an (toim. Andrew Rippin), s. 187–204. Blackwell, 2006.
• Conrad, Lawrence I.: Abraha and Muhammad. Some Observtions apropos of Chronology and Literay Topoi in the Early Arabic Historical Tradition. Teoksessa Ibn Warraq (toim.) The Quest for the Historical Muhammad, s. 368–391. Prometheus Books, 2000 (alkuteos 1987). ISBN 978-1-57392-787-1 Teoksen verkkoversio.
• Goldziher, Ignaz: ”Read anew: islam and parsism”. Teoksessa: K.-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus Books, 1900/2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Grodzki, Marcin: Günter Lüling – Islam as non-Trinitarian faith of Semiotic Forfathers. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 372–423. Schiler & Mücke, 2020. ISBN 978-3-899930-215-8
• Groß, Markus: Buddhistische Einflüsse im frühen Islam? Teoksessa: Teoksessa: M. Groß & K-H. Ohlig (toim.) Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 220-274. Verlag Hans Schiler, 2008. ISBN 978-3-89930-224-0 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Groß, Markus: Early islam: an alternative scenario. Teoksessa: Herbert Berg (toim.) Routledge Handbook on Early Islam, s. 320–321. Routledge, 2018. ISBN 978-0-367-87107-9
• Groß, Markus: Audiatur et altera pars –Revisionistische Islamwissenschaft und ihre Rezeption. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion V. Der Koran als Werkzeug der Herrschaft, s. 424-616. Schiler & Mücke, 2020. ISBN 978-3-899930-215-8
• Hoyland, Robert: Numismatics and the History of Early Islamic Syria. Teoksessa: Coinage and history in the seventh century Near East. 5 : proceedings of the 15th Seventh Century Syrian Numismatic Round Table held at Corpus Christi College, Oxford, on 17th and 18th September 2016, s. 81-93. London: Archetype Publications, 2017. ISBN 1909492574 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kemper, Michael: The Soviet Discourse on the Origin and Class Character of Islam 1923-1933. Die Welt des Islams, 49, s. 1–48, 2009. doi:10.1163/157006008X364677 Artikkelin verkkoversio.
• Kerr, R.M.: Empire Annus Hegiræ vel Annus (H)Agarorum? Etymologische und vergleichende Anmerkungen zum Anfang der islamischen Jahreszählung Teoksessa: Markus Gross & K-H- Ohlig (toim) Die Entstehung einer Weltreligion III, s. 14–38.. Schiler, 2014. ISBN 978-3-89930-418-3 (saksaksi)
• Luxenberg, Christoph: ”Keine Schlacht von "Badr. Zu Syrischen Buchstaben in frühen Koranmanuskripten”. Teoksessa Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Shriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 642–676. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1 Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz: Von Ostiran nach Jerusalem und Damaskus. Teoksessa: Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 10–34. Verlag Hans Schiler, 2008. ISBN 978-3-89930-224-0 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 29–106. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Foreword. Islam's "Hidden" Origins. Teoksessa: The Hidden Origins of Islam (Toim. Karl-Heinz Ohlig & Gerd-R. Puin), s. 1–14. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam, s. 13–33. Verlag Hans Schiler, 2012. ISBN 978-89930-345-2 (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Evidence of a new religion in Christian literature „under islamic rule“. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 176-250. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz: Wer hat den Koran geschrieben? Teoksessa: Markus Groß & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion III. Die heilige Stadt Mekka – eine literarische Fiktion, s. 421–442. Hans Schiler Verlag, 2014.
• Pesonen, Hannu: Historiankirjoitus jäätyi 1000-luvulla. Tiede, 2015 Maaliskuu. Sanoma Osakeyhtiö.
• Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources ( toim. K-H. Ohlig), s. 14–175. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Öhrnberg, Kaj: Aleksandrian kirjasto ja arabit. Tieteessä tapahtuu, 5, 2001. Artikkelin verkkoversio.

• Aboulfaouz, S., Hammoud-Rouhe, M., Onniselkä, S. & Sorsa, H.: Salam – islamin polku 5–6. Opetushallitus, 2015.
• Haeri, Fadhlalla: Islam. Tammi, 1995.
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9
• Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume. Oxford University Press, 1955. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Sardar, Ziauddin: Introducing Islam: A Graphic Guide. Icon Books, 1994. Teoksen verkkoversio.