Berijan tarhat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Berijan tarhat on Unto Parvilahden (ent. Boman) 1957 Otavan kustantamana julkaistu muistelmateos vankeudestaan Neuvostoliitossa. Nimi viittaa sisäasiainkansankomissariaatti NKVD:n johtajaan Lavrenti Berijaan.

Kirjan tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unto Parvilahti pidätettiin 2. syyskuuta 1944 hänen mukaansa ilmiantojen perusteella, jotka liittyivät hänen toimintaansa suomalaisessa Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonassa.[1]

Myöhemmin Parvilahdesta tuli yksi niin kutsutuista ”Leinon vangeista”. Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä ja sisäministeri Yrjö Leinon myötävaikutuksella hänet kuljetettiin 21. huhtikuuta 1945 Helsingissä Valtiollisen poliisin tiloihin ja edelleen Valvontakomission hallussa olleelle Malmin lentokentälle. Sieltä hänet muiden samalla kertaa kaapattujen henkilöiden (Leinon vangit) kanssa lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Leningradin kautta Moskovaan ja kuljetettiin edelleen useiden vankiloiden kautta vankileireille ns. Gulagiin.[2]

Parvilahti sai 7. joulukuuta 1945 tiedon viiden vuoden vankeusrangaistuksestaan, joka päättyi 23. huhtikuuta 1950.[3] Rangaistusajan päätyttyä hänet vapauttamisen sijasta vietiin vankijunaan. Junamatkan jälkeen Gorkin kaupungissa hänelle ilmoitettiin karkotuksesta Siperiaan.[4] Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä ilmapiirissä hän vapautui kesäkuussa 1954 ja pääsi palaamaan Suomeen 12. joulukuuta samana vuonna.[5][6]

Kirjan vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berijan tarhoja on luonnehdittu samalla kertaa sekä muistelmateokseksi että Stalinin ajan Neuvostoliittoon kohdistetuksi syytekirjelmäksi. Sitä on verrattu myöhemmin julkaistuun Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon ja Arvo Tuomisen Kremlin kelloihin. Kirjan julkaisun jälkeen Parvilahti kutsuttiin esitelmöimään lukuisia kertoja muun muassa Kokoomuksen ja sotaveteraanien järjestämiin tilaisuuksiin.[7]

Suomen valtiollinen johto presidentti Urho Kekkosen johdolla suhtautui teokseen kielteisesti, koska näki sen uhkana Suomen suhteille Neuvostoliittoon. Teoksesta otettiin 11 painosta vuoteen 1959 mennessä. Tuolloin Kekkonen esitti kustantaja Otavalle, ettei uusia painoksia otettaisi ja näin tapahtui. Myös Neuvostoliiton puoluejohtaja Nikita Hruštšov ilmaisi Suomeen keväällä 1958 tekemällään valtiovierailulla huolensa Suomessa julkaistusta ”neuvostovihamielisestä” kirjallisuudesta; hänen mielestään ”historian roskalaatikoita ei pitäisi penkoa”.[7]

Vuoteen 1959 mennessä Berijan tarhat oli jo käännetty ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi. Näillä kielillä teos oli julkaistu Ruotsissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Yhdysvalloissa, Länsi-Saksassa ja Itävallassa. Vuonna 1958 Parvilahti julkaisi toisen muistelmateoksensa Terekille ja takaisin, jossa hän kertoi palvelusajastaan suomalaisessa SS-pataljoonassa.[8]

Vuonna 2004 ilmestyneeseen laitokseen sisältyy Erkki Vettenniemen kirjoittama kriittinen kommenttiosa ”Unto Bomanin salattu elämä”. Vettenniemen mukaan kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että vaikka Lavrenti Berijalla oli huono maine niin Neuvostoliitossa kuin ulkomaillakin, juuri hänen ansiostaan Parvilahti pääsi aikanaan pois Siperiasta – tätä Parvilahti tosin ei kirjaa kirjoittaessaan tiennyt. Maaliskuussa 1953, pian Stalinin kuoleman jälkeen julistettu armahdus, joka seuraavana vuonna johti Parvilahden vapauttamiseen, oli Berijan aloite. Vankileirit – Gulag – oli alistettu NKVD:lle eli Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatille, josta Berija siirtyi muihin tehtäviin jo tammikuussa 1946. Siten Parvilahden kokemukset vankileireistä nimenomaan ”Berijan tarhoina” jäivät vähäisiksi.[9]

  • Parvilahti, Unto: Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. ((1. painos 1957) Vettenniemi, Erkki: Unto Bomanin salattu elämä (s. 345-381) Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1 (suomeksi)
  1. Parvilahti 2004, 15
  2. Parvilahti 2004, 23, 25-31
  3. Parvilahti 2004, 104
  4. Parvilahti 2004, 184
  5. Parvilahti 2004, 304
  6. Vettenniemi 2004, 374
  7. a b Vettenniemi 2004, 375-376
  8. Vettenniemi 2004, s. 376.
  9. Vettenniemi 2004, s. 372.