Casimir von Kothen

Casimir von Kothen (29. toukokuuta 1807 Lokalahti, Suomen suuriruhtinaskunta – 25. marraskuuta 1880 Kittendorff, Mecklenburg-Schwerin, Saksan keisarikunta)^[1][2] oli suomalainen vapaaherra, kenraaliluutnantti, korkea virkamies ja poliittinen vaikuttaja. Hän oli Viipurin läänin kuvernööri vuosina 1844–1853, senaattori 1853–1859 ja kouluylihallituksen ensimmäinen puheenjohtaja 1869–1873. Vanhoillisena tunnettua von Kothenia arvosteltiin virkavaltaisuudesta ja piittaamaattomuudesta yleisestä mielipiteestä. Lääninkuvernöörinä hän vaikutti muun muassa Saimaan kanavan rakentamiseen, kouluhallituksen johtajana hän vastusti suomenkielisten oppikoulujen perustamista.^[3]

Casimir von Kothen kuului von Kothenin aatelissuvun vapaaherralliseen haaraan. Hänen vanhempansa olivat senaattori Gustaf von Kothen ja Johanna Agneta Tollet.^[1] Hänen veljiään olivat kenraalimajuri Gustaf von Kothen ja kenraalimajuri Mauritz Ferdinand von Kothen.^[4][5] Von Kothen nai vuonna 1834 keisarillisen hovineidon Anna Charlotta von Haartmanin (1815–1849), joka oli senaattori Gabriel Erik von Haartmanin tytär ja senaattori Lars Gabriel von Haartmanin sisarpuoli. Heidän ainoa lapsensa oli hovineito Alma Maria Alexandra von Oertzen-Kittendorf (1841–1911). Sukutausta ja vaimon yhteydet Venäjän hoviin edistivät von Kothenin uraa, ja hän pääsi keisari Aleksanteri II:n suosioon.^[1]

Von Kothen valmistui vuonna 1822 ylioppilaaksi ja opiskeli lakitiedettä Turun akatemiassa, kunnes siirtyi vuonna 1826 Venäjän armeijan palvelukseen. Hänet määrättiin aliupseerina Henkikaartin Moskovan-rykmenttiin, missä hän sai 1827 alivänrikin, 1828 vänrikin, 1831 aliluutnantin ja 1833 luutnantin arvon.^[1][2] Hän osallistui kaartin mukana Turkin sotaan vuonna 1828 ja Puolan kapinan kukistamiseen vuonna 1831.^[6] Hyvien suhteiden avulla von Kothen eteni nuoresta iästään huolimatta urallaan nopeasti, mikä herätti myös kateutta. Vuonna 1833 Suomen kenraalikuvernööri Aleksandr Menšikov nimitti hänet adjutantikseen. Vuonna 1840 von Kothen hoiti Ruotsi-Norjan kanssa käytyjä neuvotteluja lappalaisten poronhoito- ja kalastusoikeuksista.^[1] Hän sai vuonna 1837 alikapteenin ja vuonna 1840 kapteenin sekä everstiluutnantin arvon, ja hänet siirrettiin 1840 Suomen kaartin upseeriluetteloihin. Von Kothen oli kenraalikuvernöörin kanslian vt. päällikkönä vuosina 1840–1843 ja vakinaisena päällikkönä 1843–1844. Vuonna 1843 hän sai myös eron armeijasta ja kollegineuvoksen arvonimen.^[1][2]

Von Kothen nimitettiin vuonna 1844 Viipurin läänin vt. kuvernööriksi ja kaksi vuotta myöhemmin vakinaiseksi kuvernööriksi. Hän johti intohimoisesti Saimaan kanavan rakentamista toimimalla muun muassa rakentamiskomitean puheenjohtajana. Häntä sekä kiiteltiin toimeliaisuudestaan että arvosteltiin mielivaltaisuudestaan. Kuvernöörinä von Kothen muistetaan myös lehdistöön kohdistamastaan sensuurista. Vuonna 1846 hän järjesti lakkautetuksi ensin Kanavan ja sitten J. V. Snellmanin julkaiseman Saiman, jossa oli arvosteltu poleemisesti hänen maatalouspolitiikkaansa, erityisesti kruununtilojen yhdistämisiä, joiden yhteydessä osa viljelijöistä menetti tilansa ja elantonsa.^[1] Saiman lakkauttamispäätös lienee tehty jo alkuvuodesta 1846, mutta pantiin käytäntöön vasta vuoden lopulla vähemmän huomion herättämiseksi. Menetyksen johdosta Morgonbladet julkaisi Fredrik Berndtsonin sepittämän Kuolinsanoma-runon.^[7] Von Kothen sai kuvernöörikautenaan kamariherran arvon 1847 ja ylennyksen kenraalimajuriksi 1851.^[2]

Vuosina 1853–1858 von Kothen oli senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkönä. Hän vaikutti huomattavasti vuoden 1856 koulujärjestykseen ja hänen aloitteestaan perustettiin niin sanotut siviililukiot, joissa opetettiin latinan sijasta ranskaa ja venäjää. Oolannin sodan aikana vuonna 1854 hän avusti kenraalikuvernööriä sota-asioissa.^[6] Von Kothen turhautui senaatin jähmeään kollegiaaliseen päätöksentekoon ja joutui vastakkain lankonsa Lars Gabriel von Haartmanin kanssa, joka kieltäytyi myöntämästä varoja von Kothenin voimakkaasti ajamaan ruotujakolaitoksen uudelleen perustamiseen.^[1] Ruotujakoinen sotaväki otettiin kuitenkin uudelleen käyttöön, ja von Kothen toimi vuosina 1855–1859 ruotupataljoonien tarkastajana senaattorintoimensa ohella. Hän oli samalla myös tie- ja vesikulkulaitosjohtokunnan puheenjohtajana 1856–1857.^[2] Von Kothen siirtyi vuonna 1858 senaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi. Hänen katsottiin ylittäneen valtuutensa yrittäessään saada sotaväen sijoituspaikat määrätyiksi ruotuisäntien kokouksissa, ja hän jätti senaatin vuonna 1859. Hovin suosion säilyttänyt von Kothen ylennettiin vuonna 1861 kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Venäjän hallitsevan senaatin jäseneksi.^[1]

Vuonna 1869 von Kothen nimitettiin samanaikaisesti Helsingin yliopiston sijaiskansleriksi sekä vastaperustetun koulutoimen ylihallituksen puheenjohtajaksi. Hänellä oli kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin vankka tuki.^[1] Sijaiskanslerina von Kothen muutti määräyksiä yliopiston tutkinnoista ja opiskelijoiden oikeuksista.^[6]

Von Kothen oli vannoutunut fennomanian vastustaja, joka tyrmäsi avoimesti ajatuksen säätykiertoon tähtäävästä kansankielisestä koululaitoksesta.^[1] Keisari Aleksanteri II määräsi vuonna 1870 oppikoulujen suomenkieliset luokat ylläpidettäviksi valtion varoin. Samana vuonna koulukomitean enemmistö suositteli Tampereen, Oulun ja Kuopion kaksikielisten koulujen muuttamista täysin suomenkielisiksi, mutta von Kothen yhtyi suositusta vastustaneen vähemmistön mielipiteeseen voimakkaasti ja väitti suomen olevan niin alhaisella asteella, että sitä voitaisiin käyttää korkeamman opetuksen kielenä ainoastaan vastoin ”sivistyksen todellisia etuja”. Senaatin enemmistö ja kenraalikuvernööri yhtyivät tähän käsitykseen. Vuoden 1871 kouluasetus määräsi kaikki oppikoulut yksikielisiksi. Von Kothen halusi jakaa oppikoulut kolmeen ryhmään: alimmassa ryhmässä eli reaalikouluissa suomenkielisen väestön pojat valmistettaisiin käytännön ammatteihin, keskiryhmässä olisivat ruotsinkieliset yläalkeiskoulut, ja ylimmässä ryhmässä ruotsalais-venäläiset lukiot kasvattamassa oppilaita korkeimmille virkapaikoille.^[8]

Von Kothenin valmistelema vuoden 1872 koulujärjestys muun muassa palautti venäjän kielen pakolliseksi osaksi kouluopetusta ja määräsi Helsinkiin perustettavaksi kouluhallituksen johtajan erityisvalvonnassa olevan nykykielten opetukseen painottuneen ruotsinkielisen reaalilyseon sekä Helsingin normaalilyseon suomenkielisen osaston lakkautettavaksi ja siirrettäväksi Hämeenlinnaan.^[6] Helsingin normaalilyseo sai vielä kahtena vuonna luvan rinnakkaisen suomenkielisen ensimmäisen luokan perustamiseen, mutta ei enää myöhemmin, jolloin Helsingin suomenmieliset saivat luvan ylläpitää omalla kustannuksellaan kolmatta luokkaa. Tämän jälkeen von Kothen aikaansai sen, että valtio kustansi suomenkieliset luokat II–V, mutta uutta ensimmäistä rinnakkaisluokkaa ei enää perustettu. Kansalaiskeräyksellä Helsinkiin perustettiin suomalainen alkeisopisto, jota myös aluksi ylläpidettiin yksityisin varoin.^[9]

Uusi koulujärjestys herätti paljon tyytymättömyyttä, joten vuoden 1872 valtiopäivät, joille myös von Kothen itse osallistui aatelissäädyssä, hyväksyivät useita anomuksia kouluhallinnon uudelleenjärjestämisestä ja normaalilyseota koskeneen päätöksen perumisesta.^[10][6][11] Riitauduttuaan saamattomana pitämänsä senaatin kanssa von Kothen erosi kaikista viroistaan vuonna 1873.^[1] Suomenkielisten valtion oppikoulujen perustaminen saattoi todella alkaa vasta kun vaikutusvaltainen von Kothen oli siirtynyt syrjään.

Von Kothen asui viimeiset vuotensa ulkomailla, lähinnä Dresdenissä Saksassa.^[2]

• Mikko Juva: Suomen Kansan Historia IV, Kansallinen herääminen. Otava 1966.
• Raimo Savolainen: ”Kothen, Casimir von (1807–1880)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 398–401. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Casimir von Kothen Wikimedia Commonsissa

• von Kothen, Casimir hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)