Farmasia

Farmasia (m.kreik. φάρμακον, lääke; myrkky) on soveltava tieteenala ja ammattiala, joka tutkii lääkeaineita, lääkevalmisteita ja niiden valmistusta. Tarkemmin farmasian tehtäväkenttään voidaan lukea esimerkiksi lääkeainemolekyylien kemiallisten ominaisuuksien ja niiden synteesin tutkiminen, lääkeaineiden vaikutusmekanismien tutkiminen, lääkeaineiden analytiikka sekä etenkin aiemmin historiassa myös lääkinnällistä arvoa omaavien kasvien tunteminen ja tutkiminen. Lääkeaineita koskevan tieteellisen tutkimuksen lisäksi farmasialla voidaan viitata ammatilliseen toimintaan. Farmasian alan ammattilaisten tehtäviin kuuluu esimerkiksi lääkkeiden jakelu potilaille, lääkkeiden oikeaoppisen käytön neuvonta ja lääkevalmisteiden valmistaminen.^[1]

Ihmiskunta on kautta historian harjoittanut farmaseuttisia taitoja, eli pyrkinyt löytämään ja tutkimaan tauteja lievittäviä luonnonaineita ja pyrkinyt jalostamaan niistä käyttökelpoisia lääkevalmisteita. Farmasia itsenäisenä tieteenalana on kuitenkin huomattavasti tuoreempi ilmiö. Antiikin aikana lääkärit valmistivat usein itse määräämänsä lääkkeet eikä itsenäistä lääketieteestä erillistä farmaseuttista tieteenalaa vielä esiintynyt. Lääkehoito ja lääkkeiden valmistus eriytyivät ensin islamilaisen kulttuurin piirissä 700-luvulla ja myöhemmin keskiajalla arabialaisten vaikutteiden myötä myös Euroopassa.^[1]

Perinteisesti apteekkien ja farmaseuttisten ammattilaisten keskeinen tehtävä on ollut lääkevalmistus. Nykyaikana lääkkeiden valmistuksen teollistuminen on vaikuttanut farmasian alan ammattilaisten työnkuvaan, ja esimerkiksi apteekkien työ yhä enenevissä määrin keskittyy lääkkeiden valmistuksen sijasta lääkkeiden toimittamiseen ja potilaille annettavaan lääkeneuvontaan.^[1]

Suuressa osassa maailmaa farmaseuttisten työtehtävien harjoittaminen on luvanvaraista ja edellyttää farmaseuttista yliopistokoulutusta. Suomessa farmasian alan perustutkintoja ovat alempi korkeakoulututkinto farmaseutti ja ylempi korkeakoulututkinto proviisori.^[2] Farmasian alan tieteellinen jatkotutkinto on farmasian tohtori.^[3] Farmaseuttista koulutusta Suomessa tarjoavat Helsingin yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Åbo Akademi.^[4]

Apteekki on perinteinen farmasian alan työpaikka. Farmasian alan työpaikkoja on myös sairaala-apteekeissa, teollisuudessa, tutkimuksessa ja hallinnossa. Farmaseuttiset ammattilaiset ovat terveydenhuollon laillistettuja ammattihenkilöitä, joiden ammattioikeudet myöntää Suomessa Valvira.^[4][5]

Pääartikkeli: Farmasian historia

Ihmiskunta on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt lievittämään tautien aiheuttamaa kärsimystä. Mikäli farmasia ymmärretään lääkkeinä käytettävien valmisteiden tutkimiseksi ja valmistustaidoksi, on farmaseuttista toimintaa esiintynyt koko ihmiskunnan historian ajan. Apteekkien synty sekä farmaseuttisen tieteenalan erkaantuminen lääketieteestä riippumattomaksi tieteenalaksi tapahtuivat kuitenkin huomattavasti myöhemmin.

Vaikka esihistoriassa usein käsitykset sairauksista ja niiden parantamisesta ovat nivoutuneet tiiviisti uskontoon ja mytologiaan, on sairauksia jo hyvin varhain myös pyritty lievittämään luonnonlääkinnän avulla. Ensimmäiset lääkkeet ovat olleet enimmäkseen suoraan luonnosta saatavia kasveja.^[6] Jo varhain on tunnettu esimerkiksi oopiumiunikon, kiinapuiden, strykniinipuun, kokapensaiden ja oksetusjuuren lääkinnällinen vaikutus.^[7]

Vanhimmat tiedot kehittyneestä lääkkeiden käytöstä ovat peräisin muinaisesta Egyptistä. Merkittävin varhaisista farmaseuttista tietoa sisältävistä dokumenteista lienee Egyptistä peräisin oleva ns. papyrys Eber joka sisältää maininnan noin 700 eri rohdosvalmisteesta.^[7] Osa valmisteista tunnetaan nykyään tehottomiksi, ja lääkkeiden käyttö oli uskonnon ja magian sävyttämää. Kuitenkin myös farmakologisesti aktiivisia aineita sisältäneitä rohdossekoituksia tunnettiin. Egyptistä lääkevalmistustaito on levinnyt Kreikkaan, Babyloniaan, Assyriaan ja Intiaan.^[8] Myös antiikin ajan Intiassa ja Kiinassa kehittyi omaa itsenäistä lääkevalmistustraditiota.^[9]

Antiikin Kreikassa lääkkeitä alettiin tutkia ensi kertaa systemaattisesti ja erillään maagisista uskomuksista. Tunnetuin kreikkalainen lääkäri oli Hippokrates. Vaikka Hippokrateen suurin vaikutus liittyy lääketieteeseen, oli hänellä vaikutuksensa myös lääkevalmistustaitoon. Hippokrateen aloittama koulukunta noudatti niin sanottua humoraalioppia, eli pyrki lääkevalmisteilla palauttamaan kehon nesteiden häiriintyneen tasapainon. Myöhemmin hellenismin aikana kreikkalainen lääkevalmistustaito muovautui edelleen uuteen muotoon. Tuolloin helleenisen lääketieteen eri koulukunnat vaikuttivat lääkevalmisteiden käyttö- ja valmistustapoihin. Erityisesti empiirisen koulukunnan piirissä kehitettiin koostumukseltaan hyvinkin monimutkaisia lääkevalmisteita, joista tunnetuin lienee teriakki.^[10]

Ajatus lääkärin ja apteekkarin ammattien erottamisesta ja apteekkilaitoksen perustamisesta syntyi keskiajalla aluksi islamilaisessa kulttuuripiiirissä. Ensimmäinen apteekki perustettiin Bagdadiin vuonna 760.^[11] Apteekit levisivät arabimaailmasta pian Eurooppaan. Ensimmäiset eurooppalaiset lait apteekkarin ja lääkärin ammatin erillisyydestä laadittiin 1100 -luvulla Ranskassa ja apteekkilaitos yleistyi edelleen vuoden 1240 jälkeen, kun Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa säädettiin ensimmäiset vastaavat lait.^[12]

Vaikka apteekkilaitos saavutti keskiajalla vahvan ja lailla säädetyn aseman, ei itsenäistä farmaseuttista tieteenalaa vielä syntynyt. Lääkevalmistusoppi keskiajalla oli varsin sidottu antiikista perittyihin oppijärjestelmiin. Lääkintätaitoa harjoitettiin pitkälti antiikin koulukuntien mukaisilla tavoilla ja teoria lääkevaikutuksista perustui Hippokrateen ja Galenoksen opetuksiin.^[12]

Keskiajan jälkeen usko antiikin opillisiin auktoriteetteihin heikkeni, ja myös lääketieteen klassisia koulukuntia alettiin arvioida kriittisesti. Lääkeopin uudistumiseen vaikutti 1500-luvulla esimerkiksi Paracelsus, joka hylkäsi Galenoksen luoman opin lääkevaikutuksista.^[13] Myös lääkeaineiden ja -kasvien valikoima Euroopassa laajeni, kun Euroopan ja Aasian välille aukesi uusia kauppareittejä. Myös Amerikkojen mantereelta alettiin tuoda eurooppalaisille ennastaan vieraita lääkekasveja.^[14]

Apteekkilaitos saavutti uudella ajalla yhä vakiintuneemman ja tunnustetumman aseman. 1600-luvulta alkaen perustettiin esimerkiksi ensimmäiset apteekkareiden ammattikillat.^[15]

Keskiajalta asti apteekkarin ammattitaito oli siirtynyt eteenpäin mestari-kisälli järjestelmän kautta, eikä itsenäistä farmaseuttista tieteenalaa vielä esiintynyt. 1800-luvulta alkaen farmasiaa alettiin kuitenkin pitää omana tieteenalanaan, ja farmaseuttisia oppilaitoksia alettiin perustaa enenevissä määrin. Ensimmäinen farmasian tiedekunta perustettiin Yhdysvalloissa Philadelphiassa vuonna 1821. Tämän jälkeen uusia tiedekuntia avattiin nopealla tahdilla myös muualle Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan ja Manner-Eurooppaan. Myös ensimmäiset farmasian alan tieteelliset ja ammatilliset seurat perustettiin 1800-luvulla, näistä ensimmäisena 1841 perustettu brittiläinen The Pharmaceutical Society.^[15]

Lääketeollisuuden kasvu on mullistanut farmasian alaa etenkin 2. maailmansodan jälkeisenä aikana. Keskiajalta alkaen lääkevalmisteet olivat lähinnä apteekkien valmistamia, ja apteekkien tärkein tehtävä oli pitkään lääkevalmisteiden valmistus. Lääkkeiden teollisen tuotannon myötä apteekkien vastuu lääkkeiden valmistamisesta on nykyaikana jäänyt taka-alalle. Apteekkien rooli liittyykin enenevissä määrin lääkkeiden jakeluun ja lääkeneuvonnan antamiseen, kun taas lääketeollisuus vastaa lääkevalmisteiden tuottamisesta ja uusien lääkkeiden kehittämisestä.^[15]

Farmasia on soveltava tieteenala, joka tutkii lääkeaineita ja niiden valmistusta useista eri näkökulmista. Farmaseuttisia oppialoja ovat esimerkiksi farmaseuttinen kemia, farmaseuttinen biologia, farmasian teknologia, biofarmasia, sosiaalifarmasia ja kliininen farmasia.^[16][17] Farmasian lähialoja ovat kemian ja biologian lisäksi esimerkiksi lääketieteen alaan kuuluva farmakologia sekä myrkkyjen vaikutuksia tutkiva toksikologia.^[18][19]

Biofarmasia tutkii lääkeaineen fysikaalis-kemiallisten ominaisuuksien sekä lääkemuodon, valmistustekniikan ja valmistuksessa käytettävien apuaineiden merkitystä lääkehoidon vasteeseen. Biofarmasiassa yhdistyy piirteitä fysikaalis-kemiallisista tieteistä, farmakokinetiikasta sekä biotieteisiin kuuluvista fysiologiasta ja farmakologiasta. Tämän lisäksi biofarmasialla on kiinteä yhteys kliiniseen farmasiaan.^[20]

Farmaseuttinen biologia tutkii biogeenisiä eli elollisista olennoista peräisin olevia lääke- ja apuaineita. Sen lähitieteitä on etenkin biologia, jota farmaseuttisessa biologiassa hyödynnetään lääkkeiden tuotamisessa, kehittämisessä, standardisoinnissa ja käytössä. Farmaseuttisen biologian oppialoja ovat esimerkiksi farmakognosia, joka soveltaa kasvitieteen käyttöä farmaseuttisiin tarkoituksiin sekä farmaseuttinen mikrobiologia, joka yhdistelee kemiaa, bioteknologiaa, geeniteknologiaa, farmakologiaa ja toksikologiaa luonnonaineiden tutkimuksessa.^[20]

Farmaseuttinen kemia tutkii ja opettaa lääkeaineiden syntetiikkaa, analytiikkaa ja suunnittelua sekä lääkevaikutusten kemiallista perustaa. Oppiala sisältää esimerkiksi lääkeaineiden synteettisen valmistuksen, niiden fysikaalisten ja kemiallisten ominaisuuksien tuntemisen sekä analyysimenetelmien tuntemisen. Farmaseuttinen kemia on tärkeää paitsi lääkkeiden synteettisen valmistuksen kannalta, myös lääkeaineiden analyysimenetelmien kannalta.^[20]

Sosiaalifarmasia tutkii lääkehoitojen ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Se voi lähestyä tutkimuskysymyksiään esimerkiksi sosiologian, taloustieteiden tai käyttäytymistieteiden näkökulmista. Sosiaalifarmasia voi tutkia esimerkiksi yhteiskunnan lääkehuollon rakenteita ja toimintoja tai niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat lääkkeiden käyttöön yksilö- tai yhteisötasolla.^[20]

Kliininen farmasia on farmaseuttinen tutkimus- ja ammattiala, joka pyrkii edistämään potilaiden tehokasta, turvallista ja taloudellista lääkkeiden käyttötapaa. Kliininen farmasia käsittää esimerkiksi kuluttajille suunnatun lääkeinformaation tuottamisen, lääkitysturvallisuutta kehittävät toimenpiteet, yksittäisten potilaiden lääkehoitojen arvioinnit ja sairaaloissa tehtävän osastofarmasian.^[21]

Farmasian teknologia tutkii lääkevalmisteita ja lääkkeiden valmistusprosesseja. Erityisesti farmasian teknologia pyrkii ymmärtämään molekyyli- ja kolloiditasolta lähtien niitä tekijöitä ja ilmiöitä, jotka määräävät fysikaalisilta ja kemiallisilta ominaisuuksiltaan erilaisten lääke- ja apuaineiden sekä niistä valmistettujen lääkekoostumusten prosessoitavuutta, säilymistä ja käyttäytymistä elimistössä. Lisäksi farmasian teknologiaan kuuluvat lääkkeissä käytettävien lääke- ja apuaineiden sekä pakkausmateriaalien välisiä vuorovaikutuksia koskeva tutkimus.^[20]

Teollisuusfarmasia on tieteenala, joka keskittyy teollisesti tuotettavan lääkevalmisteen tutkimiseen ja tuotekehitykseen. Keskeisiä kysymyksiä teollisuusfarmasiassa ovat lääkekoostumuksen kehittäminen, tuotantoon soveltaminen, lääkkeiden teollinen valmistaminen ja lääkkeiden valmistamiseen liittyvät laatujärjestelmät sekä lääkerekisteröinti.^[20]

Farmakologia tutkii, kuinka lääkeaineet vaikuttavat ja mitä seikkoja on otettava huomioon lääkkeitä käytettäessä. Laajassa mielessä minkä tahansa aineen vaikutukset elimistöön ovat farmakologian ja toksikologian tutkimusalaa. Farmakologian pääalueet ovat farmakodynamiikka ja farmakokinetiikka. Farmakodynamiikka selvittää lääkeaineen vaikutuksia eri tasoilla: elimistöön, elimiin, soluihin ja viime kädessä molekyyleihin. Farmakokinetiikka käsittelee lääkeaineiden vaiheita elimistössä.^[20]

Toksikologia on keskeinen ala uusien lääkkeiden kehitystoiminnassa. Kaikki uudet lääkeaineet joutuvat käymään läpi perusteellisen toksisuustutkimusten patteriston, ennen kuin niitä voidaan testata ihmisille.

Apteekkijärjestelmä ja farmaseuttiset ammattinimikkeet eroavat jonkin verran eri maiden välillä. Suuressa osassa maailmaa farmaseuttisten ammattien harjoittamista säädellään lailla, ja farmaseuttisissa tehtävissä saa usein toimia vain asianmukaisen toimiluvan saanut lisensoitu ammattilainen. Farmaseuttisten ammattioikeuksien saaminen edellyttää useissa maissa korkeakoulutasoisen koulutuksen suorittamista farmasian alalta. Lisäksi voidaan vaatia määrätynlaista kokemusta alalla toimimisesta tai esimerkiksi määrättyjen kokeiden ja testien läpäisyä.^[1]

Farmaseuttisia tehtäviä joiden suorittamista useissa maissa rajataan lailla ovat etenkin vaarallisiksi tai huumaaviksi luokiteltujen lääkkeiden toimittaminen asiakkaille. Usein myös muiden lääkeaineiden toimittamista ja lääkeneuvontaa saatetaan rajoittaa lailla.^[1]

Myös Suomessa farmasia on tarkasti säännelty ja luvanvarainen ammattiala, jossa toimiakseen henkilöllä täytyy olla asianmukainen koulutus ja Valviran myöntämä ammattioikeus.^[4] Myös apteekkien perustaminen ja omistaminen on luvanvaraista. Apteekkarina toimimiseen oikeuttavan apteekkiluvan myöntää Suomessa Fimea.^[22] Lisäksi lääkealalla ja apteekeissa toimii farmaseuttista henkilökuntaa avustavia työntekijöitä, joilla ei välttämättä ole farmaseuttista koulutusta.^[23]

Apteekkari on yrittäjä, joka yleensä omistaa apteekin ja vastaa apteekin toiminnasta. Suomessa apteekkarit ovat yksityisiä toiminimiyrittäjiä. Poikkeuksen muodostavat yliopistolliset apteekit, joiden apteekkarit toimivat yliopistonsa alaisuudessa.^[24] Yksityiset apteekkiketjut, joissa sama omistaja hallinnoisi useita eri apteekkeja, eivät ole Suomessa mahdollisia.^[22]

Apteekkari vastaa apteekkinsa alueen lääkehuollosta ja lääkitysturvallisuudesta. Apteekkari vastaa myös mm. apteekkiliikkeensä talouden hoitamisesta, apteekin asiakaspalvelun ja muun toiminnan kehittämisestä sekä henkilökuntansa ammatillisen osaamisen ylläpidosta.^[24]

Apteekkarina toimimisesta säädetään Suomessa lääkelaissa. Apteekkarina toimiminen edellyttää apteekkilupaa, jonka myöntää Fimea. Luvan edellytyksenä on proviisorin tutkinto. Yleensä luvan saaminen on mahdollista vasta, kun proviisori on toiminut useita vuosia apteekeissa tai lääkehuollon eri tehtävissä.^[24] Lupa on henkilökohtainen, eikä sitä ole mahdollista myydä, vuokrata tai muutenkaan siirtää apteekkarin itsensä eteenpäin. Apteekkarin eläköityessä tai luopuessa apteekkiluvastaan päättää Fimea luvan seuraavasta haltijasta.^[22]

Proviisori on farmasian alan ylempi korkeakoulututkinto ja terveydenhuollon laillistettu ammattihenkilö. Proviisorin tutkintoa edellytetään apteekkiluvan saamiseen. Suuri osa proviisoreista ei kuitenkaan ole apteekkareita, vaan he toimivat muissa lääkealan asiantuntija- ja johtotehtävissä.^[25]

Proviisoreista suurin osa työskentelee apteekeissa. Toiseksi suurin työllistäjä on lääketeollisuus ja -tukkukauppa. Muita työllistäjiä ovat esimerkiksi yliopistot, sairaala-apteekit ja terveyskeskusten lääkekeskukset sekä hallinto- ja viranomaistehtävät. Proviisorin työnkuva sisältää usein esimiestehtäviä ja hän saattaa olla työnjohdollisessa, toiminnallisessa tai taloudellisessa vastuussa toimipaikkansa osalta.^[25]

Farmaseutti on farmasian alan alempi korkeakoulututkinto ja terveydenhuollon laillistettu ammattihenkilö.^[2] Farmaseutin tai proviisorin tutkintoa edellytetään apteekkien farmaseuttisten tehtävien suorittamiseen.

Valtaosa farmaseuteista toimii apteekeissa asiantuntija- ja asiakaspalvelutehtävissä. Työ sisältää esimerkiksi resepti- ja itsehoitolääkkeiden toimittamista asiakkaille, lääkkeiden oikeaoppisen käytön neuvontaa ja erilaisten asiakaspalvelutehtävien hoitoa. Apteekkien ohella farmaseutteja työskentelee myös sairaala-apteekeissa, terveyskeskusten lääkekeskuksissa sekä lääketeollisuudessa ja -tukkukaupassa. Myös viranomaistehtävissä toimiminen on mahdollista.^[4]

Lääketeknikko on lääkealalla muita kuin farmaseuttisia tehtäviä suorittava työntekijä. Näitä ovat esimerkiksi apteekin kassapalvelu, lääkkeiden tilaaminen, lääkevaraston ylläpitotehtävät ja tietotekniikkaan liittyvät tehtävät.^[23]

Toisin kuin farmaseuttiselle henkilökunnalle, ei lääketeknikolla ole lain asettamia kelpoisuusehtoja. Lääketeknikon koulutustaustana voi olla esimerkiksi lääkealan perustutkinto. Tutkinto on ammatillinen perustutkinto, joka tarjoaa valmiuksia apteekin ei-farmaseuttisten tehtävien suorittamiseen.^[26]

Suurin osa lääketeknikoista työskentelee apteekeissa. Lisäksi työpaikkoja on sairaala-apteekeissa, terveyskeskusten lääkekeskuksissa ja lääketukkukaupan ja -teollisuuden parissa.^[27]

Apteekkilainsäädännössä ja farmaseuttisissa ammattiryhmissä on jonkin verran maakohtaisia eroja. Suomalaiset ammattinimikkeet eivät käännykkään yksiselitteisellä tavalla muille kielille. Sekaannusta saattaa aiheuttaa etenkin se, että useissa kielissä farmasian ammattilaista tarkoittava termi (esim. Pharmazeut, pharmacien, pharmacist) muistuttaa kieliasultaan suomalaista farmaseutin ammattinimikettä, vaikka näiden koulutusvaatimukset, työnkuva ja ammattioikeudet ovat usein luonteeltaan lähempänä suomalaista proviisorin tutkintoa.

Ruotsissa farmasian alan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneesta henkilöstä käytetään nimitystä apotekare.^[28] Vastaavasti alempi farmaseuttinen tutkinto on receptarie.^[29] Vastaavat nimikkeet Norjassa ovat ylemmän tutkinnon suorittanut provisorfarmasøyt sekä alemman tutkinnon suorittanut reseptarfarmasøyt. Nimikkeet vastaavat koulutusvaatimustensa osalta melko tarkasti suomen proviisoria ja farmaseuttia. Tosin esimerkiksi Ruotsissa receptarie ja apotekare taustalla työskentelevien farmasian ammattilaisten välillä ei ole yhtä selvää eroa työnjaossa ja palkkauksessa kuin mitä esimerkiksi Suomessa proviisorin ja farmaseutin välillä tyypillisesti on.^[30]

Farmaseuttisen henkilöstön siirtyminen ja ammattioikeuksien hakeminen Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä on myös verrattain helppoa johtuen toisiaan pitkälti vastaavista tutkintovaatimuksista.^[29]

Euroopan unionin jäsenvaltioissa esiintyy edellä kuvatun pohjoismaisen mallin lisäksi useita toisistaan poikkeavia apteekkijärjestelmiä. Euroopan unionin ja Sveitsin sisällä kuitenkin on sovittu ammattioikeuksien siirrettävyydestä eri maiden välillä, joten pääsääntöisesti ammattioikeudet jossain maassa omaava henkilö voi hakea tutkintonsa tunnustamista myös toisessa jäsenvaltiossa.^[31]

Kaikkialla Euroopan unionissa ei ole olemassa kolmevuotisen alemman korkeakoulututkinnon suorittanutta farmaseuttista ammattiryhmää, jollaisia vaikkapa Suomessa farmaseutti tai Ruotsissa receptarie ovat. Esimerkiksi Saksassa farmasian alan ammattioikeuksien saaminen edellyttää yleensä vähintään viisivuotista yliopistokoulutusta.^[31] Saksankielisissä maissa farmasian ammattilaisista käytetään nimitystä Pharmazeut,^[32] joka siis vastaa koulutusvaatimustensa osalta Suomessa lähinnä proviisoria.

Myös Ranskassa farmaseuttiset ammattioikeudet vaativat vähintään viiden vuoden farmaseuttista yliopistokoulutusta. Tämän lisäksi ammattioikeuksiin vaaditaan tohtorin tukinto.^[33] Ranskassa farmaseuttisesta ammattilaisesta käytetään nimitystä pharmacien.

Englanninkielisissä maissa yleisesti käytetty ammattinimike pharmacist voi viitata paitsi apteekkarina toimivaan farmasian ammattilaiseen, mutta myös kehen tahansa farmaseuttiset ammattioikeudet omistavaan korkeakoulututkinnon suorittaneeseen henkilöön.^[34] Sana pharmacist vastaa Suomessa kuitenkin lähinnä proviisoria, kun taas farmaseutista käytettävä termi on pharmaceutical dispenser.^[35]

Vaatimukset farmasistina toimimiseen eroavat jonkin verran maittain. Esimerkiksi Britanniassa ja Australiassa rekisteröidyn farmasistin tulee suorittaa noin viisivuotinen maisterintutkinto.^[36][34] Yhdysvalloissa puolestaan edellytetään useimmiten Farmasian tohtorin (Pharm.D.) tutkintoa.^[37] Tietyissä maissa kuten Australiassa vaaditaan tutkinnon lisäksi myös erillisen kokeen suorittamista ja sen hyväksymistä maan farmaseuttisen ammattijärjestön toimesta ennen ammattioikeuksien myöntämistä.^[36]