Rikoskirjallisuus

Rikoskirjallisuus on kirjallisuuden genre, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa ja tutkijoita sekä rikollisia ja heidän motiivejaan. Rikoskirjallisuuden kenttä on laaja vaihdellen ”kuka sen teki?” -tyyppisistä perinteisistä dekkareista yhteiskunnallisiin ja rikoksentekijän psykologiaa tutkiviin teoksiin. Päähenkilönä voi olla harrastajaetsivä tai poliisi, joskus juristi, tuomari tai rikollinenkin. Yleisin rikoskirjallisuudessa esiintyvä rikostyyppi on murha.

Rikoskirjallisuus voidaan jakaa eri perustein useaan alalajiin.^[1] Joitain suosittuja rikoskirjallisuuden alalajeja ovat:^[2]

• Salapoliisiromaani tai arvoitusdekkari
• Kovaksikeitetty dekkari ja noir-trilleri
• Poliisiromaani
• Toimintatrilleri, kuten vakoilutrilleri, poliittinen trilleri, ekotrilleri, teknotrilleri ja tieteistrilleri
• Psykologinen trilleri
• Historiallinen rikoskirjallisuus
• Rikoskirjallisuuden parodiat ja pastissit

Rikoskirjojen päähahmona on usein lähes yliluonnollisia kykyjä omaava salapoliisi, joista tunnetuimpia ovat Sherlock Holmes ja Hercule Poirot. Toisaalta tyylilajin alkuajoista lähtien on joillakin sankareilla ollut myös jokin vajavaisuus tai pimeä puoli. Etsivien joukossa on ollut päihdeongelmaisia, sokeita, kuuroja, halvaantuneita tai maanisdepressiivisiä hahmoja. Tämä on tuonut hahmoon traagisuutta ja vaikeuksia työssään, mutta toisaalta etsivän muut kyvyt ja ominaisuudet ovat vastaavasti terävöityneet.^[3] Kovaksikeitetyn rikosromaanin etsivä liikkuu harmaalla alueella ja joutuu joskus astumaan lain väärälle puolelle. Yleinen klisee rikosromaaneissa on hyvä poliisi/paha poliisi -asetelma, jonka avulla rikollinen yritetään saada tunnustamaan.^[4]

Rikoskirjallisuuden eri alalajien päähahmojen joukossa on ollut salapoliisien ja poliisien ohella myös muun muassa lakimiehiä, kuolemansyyntutkijoita, patologeja, rikospaikkatutkijoita, profiloijia, toimittajia, kirjailijoita ja hakkereita. Trillerissä päähahmona on usein kadunmies, joka tempautuu tapahtumien pyörteeseen tahattomasti.^[5]

Myös rikollishahmoja, salapoliisin vastavoimia, on rikoskirjallisuudessa monenlaisia. Joskus rikollinen on sympaattinen, jalo, hauska tai oikeudentuntoinen. Sarjamurhaajat kuvataan usein älykkäiksi. Päähenkilönä rikollinen on esimerkiksi Arsène Lupin -tarinoissa sekä monissa Donald E. Westlaken rikosromaaneissa.^[6] Naisia esiintyy rikoskirjallisuudessa murhaajina tasapuolisesti miesten kanssa.^[7] Nykyisin yleistyneenä piirteenä rikoskirjallisuudessa on kovan ja raa’an ammattirikollisuuden kuvaaminen, etenkin ruotsalaisessa kirjallisuudessa.^[8]

Rikoskirjallisuuden aloittaja oli lähinnä Edgar Allan Poe, jonka kolme 1840-luvun alun C. Auguste Dupin -kertomusta yhdessä Kultakuoriaisen kanssa loivat pohjan dekkarien loogiselle ongelmanratkaisulle ja poliiseihin nähden ylivertaisen nerokkaan yksityisetsivän hahmolle. Myös Poen rikoksen psykologiaa tutkineet tarinat – muiden muassa Sinä olet se mies, Perverssiyden paholainen, Musta kissa – olivat uraauurtavia. Myöhemmin 1800-luvulla Fjodor Dostojevski tutki rikoksen psykologiaa vielä syvemmin, mutta hänen teoksiaan voi tuskin luokitella rikoskirjallisuuteen, sillä vaikka etenkin romaanissa Rikos ja rangaistus on myös joitain dekkarinomaisia piirteitä, ovat ne suhteessa kokonaisuuteen vähäisiä. 1900-luvun alussa Arthur Conan Doylen alun perin sanomalehdissä jatkokertomuksina ilmestyneet Sherlock Holmes -kertomukset nostivat lajityypin suosioon. Sherlock Holmes pohjasi sekä hahmojen että rakenteen puolesta vahvasti Poen C. Auguste Dupin -tarinoihin.

1920- ja 1930-luvut tunnetaan rikoskirjallisuuden kultakautena. Tällöin kehittyi huippuunsa salapoliisikirjallisuus eli niin sanottu ”kuka sen teki?” (whodunit) -tyyppinen dekkari. Enemmistö kauden kirjoittajista oli brittejä, kuten Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Josephine Tey. Jotkut kuten John Dickson Carr yhdysvaltalaisia, mutta brittiläistä koulukuntaa noudattavia. Tyypillinen kultakauden ”kuka sen teki?” -dekkari koostuu muun muassa seuraavista aineksista:

• Alussa löydetään ruumis, ilmeisesti rikoksen uhri.
• Tapahtumapaikka on suljettu (kartano, autio saari), kuten myös henkilöiden piiri, josta murhaaja löytyy.
• Poliisilaitos on kyvytön ratkaisemaan tapausta, ja murhaa alkaa ratkaista nerokas harrastajasalapoliisi tai yksittäinen poliisietsivä.
• Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus rikokseen tai sitten ei kenelläkään.
• Salapoliisin tutkimusten edistyessä paljastetaan pikkuhiljaa lisää vihjeitä. Kaikki tarvittavat vihjeet on kerrottu jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joten lukijan on periaatteessa mahdollista ratkaista rikos.
• Murhaaja paljastetaan vasta lopussa, kirjailija pyrkii yllätyksellisyyteen.

Tyypillistä kultakaudelle oli niin sanottu suljetun huoneen arvoitus: suppeassa mielessä sillä tarkoitetaan ruumiin löytymistä tilasta (esimerkiksi lukitusta huoneesta), jonne murhaajan ei mitenkään olisi pitänyt päästä tai josta hän ei olisi voinut päästä pois. Laajemmin termillä tarkoitetaan mitä tahansa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa tapahtunutta murhaa. John Dickson Carr omisti laajan tuotantonsa lähes yksinomaan suljetun huoneen arvoitukselle. Suljetun huoneen arvoituksen esitteli Edgar Allan Poe tarinassaan Rue Morguen murhat.

Kultakauden dekkarit olivat usein kaavamaisia ja henkilökuvaukseltaan ohuita ja keskittyivät lähes yksinomaan murhaajaan henkilöllisyyteen ja murhan tekotapaan. Rikosten tutkintaa ja motiiveja leimasi usein epäuskottavuus. Tästä syystä korkeakirjalliset piirit pitivät ja pitävät niitä usein halpa-arvoisina.^[9]

Nykyisin ”kuka sen teki?” -tyyppistä dekkaria ei puhtaassa mielessä enää juuri viljellä, mutta nykyinenkin rikoskirjallisuus hyödyntää sen osatekijöitä (usein postmodernissa mielessä, kuten Umberto Econ aatehistoriallinen dekkari Ruusun nimi).

1930-luvulla Yhdysvalloissa syntyi ”lämminhenkisen” brittidekkarin vastapainoksi niin sanottu kovaksikeitetty koulukunta.^[10] Sen perustaja oli Dashiell Hammett, joka yhdessä Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin kanssa muodosti ”kovaksikeitetyn dekkarin kolmion”. Joskus kovaksikeitetyn koulukunnan ydinjoukkoon luetaan myös väkivaltainen ja oikeistolainen Mickey Spillane sekä James M. Cain.

Kovaksikeitetty koulukunta loi rikoskirjallisuudelle uuden stereotyyppijoukon, joka vaikutti etenkin elokuvaan, niin sanottuun film noiriin. Tyypillinen päähenkilö on 35–45-vuotias yksityisetsivä, joka on yksinäinen, riippumaton ja ”kovapintainen”. Dekkari kantaa aina asetta, ei epäile käyttää sitä ja joutuu tarinan kuluessa usein pahoinpitelyn kohteeksi. Vihjeiden antajia ja vasikoitaan hän tapaa hämyisissä baareissa ja kujilla. Toisaalta dekkari liikkuu myös hienostopiireissä vain todetakseen ne moraalisesti yhtä rappeutuneiksi kuin alamaailmankin.

Tietoja hän saa vasikoiltaan usein rahalla ostamalla, joskus uhkailemalla tai pahoinpitelemällä. Etsivän suhde poliiseihin on kaksijakoinen tai jopa vihamielinen. Dekkarilla on yleensä oma, riippumaton moraalisäännöstönsä, mutta hän ei ole ”maailmanparantaja” vaan pikemminkin havainnoija. Toinen kovaksikeitetyn dekkarin stereotyyppihahmo on femme fatale, vaarallinen nainen, joka pyrkii viettelemään päähenkilön.

Kultakauden brittidekkareissa rikosten syynä nähtiin tyypillisesti yksittäisten henkilöiden moraalinen vajavuus (etenkin Agatha Christie), kun taas yhteiskunta ja suurin osa ihmisistä oli kunnollisia. Maailma ja yhteiskunta olivat pohjimmiltaan sopusointuisia ja murha vain väliaikaisesti järkytti niitä: syyllisen jäätyä kiinni tasapaino palautui. Kovaksikeitetyssä dekkarissa rikollisuuden syyt ovat enemmänkin koko yhteiskunnassa ja yleisessä ihmisluonnossa eikä yksittäisissä ihmisissä tai tapahtumissa. Kovaksikeitetty etsivä tietää, ettei yksittäisten rikosten ratkaiseminen paranna maailmaa ja on siksi kyynisempi kuin kultakauden salapoliisi.

Toisin kuin kultakauden dekkarissa, kovaksikeitetyssä dekkarissa ei ole niinkään oleellista se, miten rikos tehtiin tai kuka sen teki, vaan pikemminkin miksi se tehtiin. Kultakauden dekkareissa ei, toisin kuin kovaksikeitetyissä, juurikaan esiinny suoraan esitettyä väkivaltaa (alussa tapahtuvaan murhaan vain viitataan). Tyypillisenä miljöönä kultakauden dekkareissa on maaseutuidylli, kovaksikeitetyssä taas suurkaupungin kadut.

1900-luvun loppupuolella rikoskirjojen painopiste siirtyi murhaajan henkilöllisyyden selvittämisestä enemmän rikoksen taustalla olevien motiivien ja yhteiskunnallisten seikkojen kuvaamiseen.^[9] Etenkin kylmän sodan aikana suosittu lajityyppi oli vakoilukirjallisuus, jonka tunnetuin edustaja lienee Ian Fleming James Bondeineen, mutta arvostetuin John le Carré. Patricia Highsmith pyrki tunnotonta sosiopaattia kuvaavilla Ripley-romaaneillaan irrottautumaan perinteisestä moraalisesta kantaaottavuudesta. Ruth Rendellin poliisiromaanit käsittelivät yhteiskunnallisia epäkohtia ja P. D. Jamesin romaanit pohtivat moraalikysymyksiä^[9].

Thomas Harris, tunnetuimpana työnään Hannibal Lecter -tetralogia, on nykyään suositun sarjamurhaajafiktion tunnetuimpia ja laadukkaimpia edustajia. Lajityypillä on yhtymäkohtia myös kauhukirjallisuuteen.

Eräs keskeinen uudemman rikoskirjallisuuden lajityyppi on poliisiromaani. Tähän lajityyppiin liittyvät muun muassa ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön 1960- ja 70-luvuilla kirjoittamat, kansainvälisesti tunnetut ruotsalaiseen ”kansankotiin” arvostelevasti suhtautuvat Komisario Beck -yhteiskuntadekkarit. Myöhemmin samaa perinnettä jatkoi Henning Mankell Kurt Wallander -kirjoillaan.

Vuonna 2005 kuollut Ed McBain kirjoitti poliisin toimintaa tarkasti kuvaavaa 87. piiri -laatusarjaa, joka on toiminut esikuvana monille televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue. James Ellroy tunnetaan Yhdysvaltain poliittista lähihistoriaa ruotivista, erityisen mustista teoksistaan.

Pohjoismaiset dekkarit ovat erittäin luettuja muun muassa Euroopassa, varsinkin ruotsalaiset, koska ne tarttuvat vahvasti yhteiskunnan varjopuoliin ja kuvaavat poliisin elämää usein hyvinkin realistisella tavalla. Suomalaisia Eurooppaan myytyjä rikoskirjailijoita ovat muun muassa Leena Lehtolainen, Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara. Ruotsalaisia suosittuja kirjailijoita ovat Maj Sjöwall sekä Per Wahlöö, Henning Mankell, Liza Marklund, Håkan Nesser ja Stieg Larsson. Norjasta ovat Jo Nesbø sekä Karin Fossum, Tanskasta Leif Davidsen sekä Islannista Arnaldur Indriðason ja Yrsa Sigurðardóttir. Parhaalle pohjoismaiselle dekkarille jaetaankin arvostettu Lasiavain-palkinto.

Historiallisessa rikosromaanissa rikos tai arvoitus selvitetään joko osittain tai kokonaan menneisyydessä. Historiallinen rikoskirjallisuus yhdistelee historiallista romaania ja jotain rikoskirjallisuuden alalajia, kuten arvoitusdekkaria, toimintatrilleriä tai vakoilutrilleriä. Sen erottaa nykyhetkessä tapahtuvasta rikoskirjallisuudesta etenkin se, että siitä puuttuu rikostutkimuksen tekniikka kuten sormenjälkitutkimus ja DNA-tutkimus. Erityisen suosittua historiallinen rikoskirjallisuus on ollut 1980-luvulta alkaen.^[11]

Historiallinen rikosromaani voi tapahtua kokonaan menneessä ajassa. Toinen tapa käsitellä aikaa on se, että nykyhetkessä elävä päähenkilö tutkii menneisyydessä tapahtunutta rikostapausta, ja tarinassa on siirtymiä nykyhetken ja menneisyyden välillä. Romaanissa voi esiintyä todellisia historian henkilöitä, ja joskus sellainen voi olla jopa kertomuksen salapoliisina. Jotkin romaanit käsittelevät todellisia ja tunnettuja rikostapauksia menneisyydestä, kuten Viiltäjä-Jackin tekemiä murhia tai presidentti Kennedyn salamurhaa.^[12]

Rikoskirjallisuutta on julkaistu painettujen kirjojen ohella myös paljon esimerkiksi sanoma- ja aikakauslehdissä. Etenkin 1800–1900-lukujen vaihteessa moni aikakauslehti julkaisi rikoskirjallisuutta jatkokerotomuksina, kuten Strand Magazine, Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kertomusten ensimmäinen julkaisukanava. Yhdysvalloissa merkittävä rikosnovelleja julkaissut aikakauslehti oli pulp-julkaisu The Black Mask. Muita merkittäviä lukemistoja olivat Alfred Hitchcock’s Mystery Magazines ja Ellery Queen’s Mystery Magazines. Suomessa kotimaisia ja ulkomaisia rikosnovelleja julkaistiin Jännityslukemisto-lehdessä vuodesta 1935 alkaen sekä useassa taskukirjasarjassa etenkin 1960-luvulta alkaen. Suomalainen rikosaiheinen kioskikirjallisuus kuitenkin hiipui kokonaan 1990-luvun alkuun mennessä.^[13]

Rikostarinoita on julkaistu runsaasti myös sarjakuvan, radiokuunnelmien, elokuvien ja televisiosarjojen muodossa. Lukuisista rikosromaaneista on tehty elokuvasovitukset, ja esimerkiksi monen Alfred Hitchcockin ohjaaman elokuvan taustalla on romaani.^[14]

Eräänä suomalaisen dekkarin pioneerina voidaan pitää Marton Taigaa (oik. Martti Löfberg) ja hänen 1930-luvun Komisario Kairala -novellejaan. Komisario Kairala oli periaatteessa väritön mutta erittäin terävä rikostutkija.

Suomalaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimpiin romaaneihin lukeutuvat Mika Waltarin Komisario Palmu -kirjat, joista kaksi ensimmäistä noudattaa juonikuvioltaan lähinnä englantilaisen kultakauden traditiota: murhaaja löytyy tunnetusta piiristä ja paljastetaan vasta lopussa, yllätyshakuisesti. Viimeisessä, alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi tilatussa Tähdet kertovat, komisario Palmu -romaanissa ”kuka sen teki?” -kuvio on sen sijaan rikottu. Komisario Palmun hahmo on saanut vaikutteita muiden muassa komisario Kairalasta.

Lehtimies Outsider kirjoitti humoristisia rikoskertomuksia, lähinnä ”kansainvälisten seikkailijoiden” Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuista. Mauri Sariolan menestyksekkäät Olavi Susikoski -kirjat ovat olleet kiisteltyjä paitsi laadun, myös poliittisten kantojensa puolesta.

Suomalaisista nykydekkaristeista kirjallisesti arvostetuin lienee Finlandia-ehdokkaanakin ollut Matti Yrjänä Joensuu, joka oli ammatiltaan poliisi ja kirjoitti kaunistelemattomia, yhteiskunnallista näkökulmaa sisältäviä poliisiromaaneja. Pentti Kirstilä puolestaan loi pitkän Hanhivaara-sarjan. Rikoskirjallisuus on nykyisin suosituimpia kirjallisuudenlajeja Suomessa. Tunnetuimpia nykyisiä suomalaisia rikoskirjailijoita ovat Leena Lehtolainen, Markku Ropponen, Reijo Mäki, Ilkka Remes, Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä.

• Sata kaikkien aikojen parasta rikosromaania
• Sherlock Holmes -kaanon

• Arvas, Paula & Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha: johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-380-1

• Almgren, Päivi – Jokitalo, Päivi: Tappavat tienoot. Helsinki: BTJ Finland, 2014. ISBN 978-952-304-041-0
• Ekholm, Kai – Haasio, Ari: 100 parasta dekkaria: Elämää suuremmat dekkarit. Orivesi: Things to Come, 1994. ISBN 951-8908-02-8
• Ekholm, Kai – Parkkinen, Jukka (toim.): Pidättekö dekkareista: Jännityskirjallisuuden tekijöitä, historiaa, estetiikkaa. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1985. ISBN 951-692-138-8
• Haasio, Ari: Kotimaisia dekkarikirjailijoita. Helsinki: BTJ.
• Koskinen, Juha-Pekka: Harkittu murha: Kohti täydellistä rikosromaania. Helsinki: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-744-5
• Kukkola, Timo: Sherlock Holmes & Co. Helsinki: Suomen dekkariseura, 1985. ISBN 951-99641-9-3
• Kukkola, Timo: Dekkaristin käsikirja. (2. uudistettu laitos) Kemi: Suomen dekkariseura: Crime Corporation: Oriveden sanomalehti, 1997. ISBN 951-95327-6-5
• Nummelin, Juri: Pulpografia: Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936–89. Helsinki: Suomen dekkariseura, 2000. ISBN 951-98602-0-7
• Ruohonen, Voitto: Kadun varjoisalla puolella: Rikoskirjallisuuden ja yhteiskuntatutkimuksen dialogeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008. ISBN 978-952-222-025-7
• Röhl, Magnus (toim.): Mordets enkla konst? En antologi om detektivromaner och detektiver. Lund: Studentlitteratur, 2014. ISBN 978-91-44-08385-8
• Sjöblom, Simo: Suomenkielisen rikoskirjallisuuden ja sen reuna-alueiden bibliografia 1857–1989. Helsinki: Seaflower, 1990. ISBN 952-6666-01-1
• Symons, Julian: Murha! Murha! Salapoliisikertomuksesta rikosromaaniin. ((Bloody Murder: From the Detective Story to the Crime Novel, 1972.) Suomentanut Leena Tamminen) Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13599-2

• Dekkarinetti.
• Suomen dekkariseura ry.