Roomalainen tie

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Paikoin käännöskielen vaikutelma mutta ei ole ymmärretty.

Roomalainen tie (lat. viae, yksikössä via, ’tie’) oli Rooman valtakunnan kasvun keskeisiä tekijöitä. Niitä rakennettiin noin vuodesta 300 eaa. Tieverkosto mahdollisti armeijoiden, viranomaisten ja siviilien sekä tavaran nopean liikkumisen ympäri valtakuntaa. Roomalaisia teitä oli lukuisia erilaisia tyyppejä pienistä paikallisteistä suuriin ja leveisiin maanteihin, jotka rakennettiin yhdistämään kaupunkeja ja tukikohtia. Nämä suuret tiet olivat usein kivettyjä ja metalloituja sen lisäksi, että niissä oli kallistumat veden ohjaamista varten sekä polut jalankulkijoille ja ojat sivuilla. Roomalaiset tiet kulkivat tarkoin suunniteltuja reittejä, joista jotkut kulkivat jopa kukkuloiden halki tai jokien yli siltojen avulla. Soisella maaperällä tiet olivat paalutettuja ja pengerrettyjä.

Suurimmillaan Rooman valtakunnan tieverkko koostui 29 suuresta maantiestä, jotka lähtivät säteittäin pääkaupungista ulospäin ja myöhäisen valtakunnan 113 provinssia oli kytketty toisiinsa 372 suuren tien kautta. Kokonaisuudessaan tietä oli yli 400 000 kilometriä, josta 85 000 kilometriä oli päällystettyä. Yksistään Galliassa parannettiin teitä noin 21 000 kilometriä ja Britanniassa noin 4 000 kilometriä. Joitakin teistä on käytetty vuosituhansien ajan. Teiden ensisijainen tarkoitus oli mahdollistaa tavaroiden ja armeijoiden helppo liikuteltavuus paikasta toiseen.

Sanonnan mukaan ”kaikki tiet johtavat Roomaan”. Tämä juontuu siitä, että roomalainen tieverkko oli suunniteltu vaikeuttamaan vastarintaa imperiumia vastaan.

Useimmat tiet oli nimetty ne rakennuttaneen kensorin mukaan. Vanhat tiet saattoivat olla nimettyjä myös niiden määränpään tai kulkualueen mukaan. Tie nimettiin uudelleen, jos kensori teetti siihen mittavia parannuksia, kuten päällystämistä.

Kahdentoista taulun lait (noin vuodelta 450 eaa.) määrittelivät, että tien kuuluu olla 2,45 metriä leveä suorilla osuuksilla ja 4,9 metriä mutkissa. Käytäntö kuitenkin erosi tästä standardista. Taulujen lait määräsivät roomalaiset rakentamaan teitä ja antamaan matkustajille oikeuden kulkea yksityisenkin maan halki, mikäli tie oli huonossa kunnossa. Tästä johtuen kestävien teiden rakentamisesta tuli ideologinen tavoite mahdollisimman suorien teiden rakentamisen lisäksi, jotta leveydessä voitaisiin säästää materiaalien ja työvoiman osalta.

Kun roomalaiset olivat vallanneet Italian, tiet laajennettiin Rooman lähialueilta kaukaisemmille alueille. Teiden rakentamisesta vastasi armeija, ja se oli näin konsulin toimivallassa. Asutusalueilla olleista teistä vastasivat paikalliset viranomaiset. Teiden rakentajat pyrkivät säädettyyn leveyteen, mutta todellisuudessa leveydet vaihtelevat välillä 1,1–7 m. Roomalaiset rakensivat mieluusti viivasuoria teitä. Tämä kuitenkin johti epäkäytännöllisen jyrkkiin teihin, ja ajan kuluessa usein päädyttiinkin helpompiin, vaikkakin pidempiin linjauksiin.

Vioja rakennettiin yleensä maaseudulle. Pienemmät viasta haarautuneet tiet olivat nimeltään via rusticoita, maalaisteitä. Edelleen pienempiä olivat via terrenat eli maatiet.

Roomalainen laki määritteli oikeuden käyttää jokaiselle. Ius eundi (”oikeus kulkea”) antoi oikeuden käyttää jalkapolkuja (iter) yksityiselläkin maalla ja ius agendi (”oikeus ajaa”) antoi oikeuden käyttää actuksia, eli kärryteitä. Via yhdisti nämä kaksi oikeutta edellyttäen, että se oli oikean levyinen, joka määriteltiin tarkastajan . Standardileveys oli latitudo legitima, joka oli 2,45 metriä.

Roomalainen laki ja perinne kielsivät kulkeneuvojen käytön urbaaneissa ympäristöissä poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Avioliitossa olevat naiset ja viranomaiset saivat käyttää kulkuneuvoja. Lex Iulia Municipalis rajoitti kaupallisten kärryjen pääsyn kaupungin muurien sisään yöaikaan mailin säteelle muurien ulkopuolelle.

Roomalaiset tiet vaihtelivat kapulateistä päällystettyihin teihin, jotka oli perustettu syvälle tampatun soran päälle tien pitämiseksi kuivana. Kiveys ja sen alla oleva sora mahdollistivat veden ohjautumisen pois tien rakenteesta näin estäen mudan syntymisen savisissa maaperissä. Uplianuksen mukaan teitä oli kolmea tyyppiä:

1. Viae publicae, consulares, praetoriae tai militares
2. Viae privatae, rusticae tai agrariae
3. Viae vicinales

Ensimmäinen tietyyppi sisälsi julkiset maan- ja päätiet, jotka oli rakennettiin ja ylläpidettiin julkisin varoin julkiselle maalle. Tällaiset tiet veivät usein merelle, kaupunkiin, julkiselle (jatkuvasti virtaavalle) joelle tai toiselle julkiselle tielle. Siculus Flaccus, joka eli Trajanuksen (98–117) vallan alla, kutsui näitä viae publicae regalesque ja kuvaili niiden ominaispiirteitä seuraavasti:

1. Ne on asetettu curatoresien (komissaarien) hallintaan, ylläpidetty redemptoresien (urakoitsijoiden) toimesta julkisin varoin; kiinteä maksu kuitenkin kerätään ympäristön maanomistajilta.
2. Nämä tiet kantavat rakentajiensa nimiä (esim. Via Appia, Cassia, Flaminia).

Roomalaiset tiet nimettiin rakentamisen (tai korjaamisen) määränneen kensorin mukaan. Sama henkilö palveli myöhemmin usein myös konsulina, mutta nimi perustui henkilön aikaan kensorina. Jos tie oli vanhempi kuin kensorin virkakausi tai oli tuntematonta alkuperää, nimi perustui määränpäähän tai alueeseen, jonka halki tie pääasiallisesti kulki. Tie uudelleennimettiin, jos kensori määräsi merkittävää työtä tehtäväksi tielle, kuten päällystäminen, uudelleenpäällystäminen tai uudelleenohjaaminen.

Edellisistä huolimatta oli kuitenkin useita muita henkilöitä erityisten viranomaisten ohella, jotka ajoittain syystä tai toisesta halusivat kytkeä nimensä suureen julkiseen hankkeeseen, kuten teiden rakentamiseen. Esimerkiksi Gaius Gracchus ollessaan kansan tribuunina (123–122 eaa.) päällysti tai sorasi useita julkisia teitä ja tarjosi niille virstanpylväät sekä kiinnitystolppia hevosille.

Toinen tietyyppien kategoria sisälsi yksityiset tai maaseudun tiet, jotka oli alun perin rakennettu yksityishenkilöiden toimesta heidän maallensa ja joilla oli valta omistaa tiet julkiseen käyttöön. Tällaisilla teillä oli etuna etuajo-oikeus^selvennä, joko julkisesti tai tietyn tilan omistajalle. Viae privatae -tyypin alle laskettiin myös tiet, jotka kulkivat julkiselta tieltä yksityisille tiluksille tai asutuksille.

Kolmas kategoria muodostui teistä, jotka olivat kylissä, hallinnollisilla alueilla tai risteyksissä tai niiden läheisyydessä kulkien kylän tai naapuruston läpi tai luokse. Tällaisia teitä pidettiin joko julkisina tai yksityisinä riippuen siitä, oliko tie alun perin rakennettu julkisin vai yksityisin varoin ja materiaalein. Tämän tyypin teistä tuli julkista omaisuutta, kun näiden alkuperäinen rakentaja oli unohdettu.

Siculus Flaccus kuvaa viae vicinales -tietyyppiä seuraavasti: ”de publicis quae divertunt in agros et saepe ad alteras publicas perveniunt”, eli vapaasti käännettynä ”[tiet] jotka kääntyvät julkiselta tieltä peltojen halki ja usein tavoittavat muita julkisia teitä”. Ylläpidosta vastaavat viranomaiset olivat näiden teiden tapauksessa kanttoonien maistraatit. Nämä saattoivat vaatia ympäristön maanomistajia tarjoamaan työvoiman yleisen korjauksen tai ylläpidon suorittamiseksi omakustanteisesti heidän maa-alueensa läpi kulkevalta osuudelta.

Antiikin Roomassa nähtiin useita vaikuttavia teknologisia saavutuksia, jotka käyttivät hyödyksi monia edistyksiä, jotka myöhemmin unohtuivat keskiajalla. Näitä saavutuksia ei ylitettäisi ennen uutta aikaa. Moni käytännöllinen roomalainen innovaatio perustui aikaisempiin suunnitelmiin. Jotkut tyypillisimmistä, aiemmista rakenteista käyttivät hyödyksi holvia.

Pääartikkeli: Antiikin Rooman tekniikka

Roomalaiset tienrakentajat pyrkivät säänneltyyn leveyteen (kts. yllä Lait ja perinteet), mutta toteutuneet leveydet ovat 1,1 m ja yli 7 m välillä. Tänä päivänä kivien välissä käytetty betoni on kulunut pois antaen vaikutelman erittäin muhkuraisesta tiestä, vaikka alkuperäinen käytäntö oli tuottaa pinta, joka oli huomattavasti lähempänä sileää. Useat tiet rakennettiin kestämään sadetta, jäätymistä ja tulvimista. Ne rakennettiin niin huoltovapaiksi kuin mahdollista.

Rakentaminen pyrki viivasuoriin tieosuuksiin. Tavanomaisessa maastossa 10–12 % kulmat olivat tyypillisiä, 15–20 % vuoristoisessa ympäristössä. Roomalaisten tahto rakentaa suoria teitä johti usein jyrkkiin nousuihin, mikä oli suhteellisen epäkäytännöllistä kaupalliselle liikenteelle. Vuosien mittaan roomalaiset oivalsivat tämän ja rakensivat pidempiä, mutta helpommin hoidettavia vaihtoehtoja olemassa oleville teille. Roomalaiset tiet kulkivat tyypillisesti suoraan ylös ja alas kukkuloita kiemurtelun sijaan.

Terminologian osalta sanat eri rakennuselementeille vaihtelivat alueesta toiseen.

Viaet erosivat muista julkisen tai yksityisen olemuksensa ohella käytettyjen materiaalien ja niistä seuraavien metodien osalta. Ulpian erotteli tyypit seuraavasti:

1. Via terrena: tasoitetusta maasta muodostuva, yksinkertainen tie.
2. Via glareata: maa-aineksesta muodostuva, soralla päällystetty tie.
3. Via munita: tyypillinen rakennettu tie, päällystetty suorakulmaisilla alueen (laava-)kivillä.

Isidorus Sevillalaisen mukaan roomalaiset lainasivat viae munitae -tyyppisten teiden rakennustekniikkaansa kartagolaisilta sen lisäksi, että he olivat luontaisesti imeneet vaikutteita Etruskeilta.

Viae terrenae -tiet olivat yksinkertaisia, tasoitetusta maasta muodostuvia teitä. Nämä eivät olleet paljon kummoisempia kuin ihmisten ja eläinten (sekä mahdollisesti kärryjen) kuluttamia uria.

Viae glareatae -tiet olivat maa-aineksesta muodostettuja teitä joko sorapäällysteellä, tai kiveyksellä, jonka alla oli sorakerros. Livy kertoo aikansa kensorien olleen ensimmäisiä, jotka tilasivat päällysteitä Rooman teille, soran levittämiseksi kaupungin ulkopuolella oleville teille ja rakentamaan korotetut jalkakäytävät teiden sivuille.

Via munita -tyypin teiden rakenteiden selvittämisen parhaat lähteet ovat:

1. Useat säilyneet jäänteet viae publicae -tyypistä. Nämä ovat usein riittävän hyvin säilyneitä osoittamaan sen, että rakentamisen sääntöjä noudatettiin tarkoin sen mukaan, kuin paikalliset materiaalit sallivat.
2. Vitruviuksen ohjeet päällystettyjen teiden tekemiseksi. Päällystetty tie ja via munita olivat identtisiä rakenteeltaan päällimmäisen kerroksen erotuksella. Ensimmäisen tapauksessa päällimmäinen kerros oli marmoria tai mosaiikkia ja jälkimmäisen tapauksessa kivi- tai laavajärkäleitä.
3. Statius kuvailut Via Domitiana -tien korjauksista; Via Appian haara, joka johti Neapoliihin.

Insinöörin tarkastettua ehdotetun tien sijainnin ja määritettyä suurpiirteisesti sen reitin, maanmittajaat (agrimensores) kävivät töihin tiepohjan kartoittamiseksi. He käyttivät pääasiassa kahta työkalua, jotka olivat varsi ja laite nimeltä groma, joka mahdollisit suorien kulmien mittaamisen. Nämä roomalaiset maanmittaajat (gromatici) asettivat keppejä, joista he roikottivat rigoriksi kutsutun narun. Koska heillä ei ollut käytössään teodoliitin kaltaista työkalua, suoruus pyrittiin saavuttamaan katsomalla keppejä pitkin ja siirtämällä näitä. Käyttämällä gromae -nimistä työkalua seuraavaksi he laativat koordinaatiston tiesuunnitelman pohjalle.

Tämän jälkeen liberatoreseiksi kutsutut ammattilaiset ryhtyivät työhönsä käyttäen auroja, joskus legioonalaisten avustuksella, ja lapioita kaivoivat tiepohjan auki peruskallioon asti (tai vähintään kiinteään maa-ainekseen asti). Tämä kaivuuvaihe oli nimeltään fossa, Latinankielinen sana ohjalle. Syvyys vaihteli maaperän mukaan.

Metodit vaihtelivat maantieteellisen sijainnin, saatavilla olevien materiaalien ja maaperän mukaan, mutta suunnitelma, tai ideaali, johon insinöörit tähtäsivät, oli aina sama. Tien perustus muodostui kerroksista. Tie rakennettiin täyttämällä kaivettu oja. Tämä tehtiin kerrostamalla kiviä muiden kivien päälle.

Ojaan kaadettiin suuria määriä soraa ja kiviä, mitähyvänsä täyteainesta oli saatavilla. Tätä voitiin käyttää tienä, tai täydentäviä kerroksia voitiin rakentaan. Statumen, eli tukirakenne tasaisista kivistä sementissä saattoi tukea ylempiä kerroksia.

Viimeiset askeleet rakenteessa hyödynsivät kalkkikivipohjaista betonia, jonka roomalaiset olivat keksineet. Otaksutaan, että he sekoittivat kivet ja sementin suoraan kaivetussa ojassa. Ensin pieni kerros karkeaa betonia, eli rudus, sitten pieni kerros hienompaa betonia, eli nucleus, laitettiin statumenin päälle. Tämän päälle asetettiin päällystekiveys, jota kutsuttiin summa crustaksi. Tämä kerros oli kaarrettu veden ohjaamiseksi pois.

Roomalaiset suosivat insinööriratkaisujen löytämistä esteiden ylittämiseksi kiertämisen sijaan. Kivikot, solat, kukkulat tai vuoristoinen maasto vaativat leikkauksia ja tunneleita. Eräs esimerkki tällaisesta voidaan löytää Rautaportin läheltä. Tämä tie hakattiin puolittain kiveen noin 1,5–1,75 m matkalta. Muu osuus tiestä Tonavan päällä tehtiin puisesta rakenteesta kukkulasta ulkonevana. Tie palveli vetoalustana tehden Tonavasta navigoitavan. Muuten veden peittämästä tiestä on säilynyt ainoastaan Trajanuksen taulu (Tabula Traiana) Serbiassa.

Antiikin roomalaisten rakentamat sillat olivat ensimmäisiä rakennetteuja suuria ja kestäviä siltoja. Jokien ylitykset tehtiin silloilla (pontes), yksittäiset laatat ylittivät uomia. Silta saattoi olla puusta, kivestä tai molemmista. Puiset sillat rakennettiin syvälle jokeen upotetuille paaluille tai kivilaitureille. Suuremmat tai pysyvämmät sillat vaativat holvia. Nämä suuremmat sillat rakennettiin kivestä ja holvit olivat osa niiden perusrakennetta (kts. holvisilta). Useimmissa käytettiin myös betonia, jota roomalaiset käyttivät ensimmäisenä siltoihin. Roomalaiset sillat olivat niin hyvin rakennettuja, että monia niistä on edelleen käytössä tänäpäivänä.

Pengerteitä rakennettiin soiseen maaperään. Tien reitti merkattiin ensin paaluilla. Näiden väliin upotettiin suuria määriä kiveä penkereen korottamiseksi yli 1,5 m suon yläpuolelle. Provinsseissa roomalaiset eivät usein viitsineet käyttää kivipenkereitä, vaan käyttivät pitkospuita (pontes longi).

• Via Aemilia
• Via Aemilia Scauri
• Via Annia
• Via Appia
• Via Aurelia
• Via Campana
• Via Cassia
• Via Domitia
• Via Domitiana
• Via Egnatia
• Via Flaminia
• Via Labicana
• Via Latina
• Via Nomentana
• Via Ostiensis
• Via Portuensis
• Via Postumia
• Via Salaria
• Via Traiana
• Via Valeria

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta roomalainen tie Wikimedia Commonsissa