Unkarin kansannousu

Unkarin kansannousu
Osa kylmää sotaa
Unkarin lippu, josta mielenosoittajat ovat leikanneet kommunistisen vaakunan.
Päivämäärä: 23. lokakuuta – 11. marraskuuta 1956 Paikka: Unkari Lopputulos: Kansannousun kukistaminen
Osapuolet
Neuvostoliitto	Unkarilaiset kapinalliset
Tappiot
noin 700 kaatunutta	noin 3 000 kaatunutta

Unkarin kansannousu (unk. 1956-os forradalom tai 1956-os felkelés) oli Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalinin kuolemaa vuonna 1953 seuranneen suojasään ja sisäisten uudistusten hitauden aiheuttaman tyytymättömyyden innoittama kansannousu Unkarin kommunistihallintoa vastaan vuonna 1956.

Ensimmäiset väkivaltaiset yhteenotot käytiin maan pääkaupungissa Budapestissa 23. lokakuuta. Tilanne riistäytyi nopeasti kommunistisen Unkarin työväenpuolueen hallinnasta, ja apuun pyydettiin maassa olleita neuvostojoukkoja. Neuvostojoukot joutuivat vetäytymään katutaistelujen jälkeen 30. lokakuuta ja Imre Nagyn johtama hallitus otti käyttöön monipuoluejärjestelmän. Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät kuitenkin takaisin kaupunkiin 4. marraskuuta, ja taistelut olivat tällä kertaa ohi nopeasti. Virallisesti taistelut päättyivät 11. marraskuuta mennessä, mutta pienempiä vastarintapesäkkeitä oli Unkarin maaseudulla vielä kuun loppuun saakka.

Noin 2 600–3 000 unkarilaista ja noin 700 Neuvostoliiton sotilasta kuoli kansannousussa. Noin 180 000 unkarilaista pakeni ulkomaille. Valtaan nousi János Kádárin hallitus, jonka kurinpalautuksen aikana tuhansia tuomittiin vankeusrangaistuksiin ja satoja teloitettiin, heidän joukossaan myös Imre Nagy. Maassa aikanaan vallinnut stalinistinen järjestelmä ei kuitenkaan palannut, ja Kádárin hallitus ryhtyi myöhemmin asteittaisiin uudistuksiin.

Puna-armeija oli miehittänyt toisessa maailmansodassa Saksan rinnalla taistelleen Unkarin vuosien 1944 ja 1945 aikana.^[1] Taistelujen päätyttyä Unkarissa järjestettiin syksyllä 1945 vapaat vaalit, jonka voittaja oli 57 prosenttia äänistä saanut Unkarin pientalonpoikien puolue. Unkarin kommunistisen puolueen kannatus oli vain 17 prosenttia. Myöhemmin presidentiksi valitun Zoltán Tildyn uusi hallitus ei kuitenkaan voinut toimia vapaasti. Vasemmisto sai merkittäviä tehtäviä hallituksesta. Kommunistien Mátyás Rákosi ja sosiaalidemokraattien Árpád Szakasits saivat valtioministerin salkun. Kommunistien Imre Nagy nousi vaikutusvaltaiseen sisäministerin asemaan valvontakomission painostuksesta. Uusi hallitus lakkautti Unkarin kuningaskunnan 1. helmikuuta 1946, ja Unkarista tuli tasavalta.^[2]

Maaliskuussa vasemmistopuolueet loivat vasemmistoblokin, joka alkoi vaatia virkakoneiston puhdistuksia taantumuksellisista aineksista. Unkarin pientalonpoikien puolue joutui erottamaan porvarillisia kansanedustajiaan ja niin sanottujen B-listojen kautta erotettiin viroistaan 60 000 henkilöä. Unkarin pientalonpoikien puolue menetti puhdistuksissa vähäisetkin yhteytensä armeijaan ja poliisiin.^[3] Vasemmiston hyökkäys pientalonpoikien puoluetta vastaan jatkui joulukuussa 1946, jolloin kommunistien hallitsema turvallisuuspoliisi ilmoitti paljastaneensa tasavallan vastaisen ”salaliiton”, johon liitettiin tutkinnoissa henkilöitä Unkarin pientalonpojista ja Talonpoikaisliitosta. Pidätetyksi päätyi esimerkiksi Talonpoikaisliiton Béla Kovács. Presidentti Zoltán Tildy ja pääministeri Ferenc Nagy olivat lähes aina valmiita sopimuksiin vasemmiston kanssa ja hallitusyhteistyön jatkuminen alkoi jakaa puolueen kannattajakuntaa.^[4]

Hallitusyhteistyö jatkui vuoden 1947 puolelle, mutta pääministeri Nagy loikkasi länteen toukokuussa. Häntä seurasi muita hallituksen jäseniä ja parlamentti hajotettiin heinäkuussa. Uusissa vaaleissa 31. elokuuta kommunistit saivat 23,3 % äänistä ja se johti nyt selvästi yli 60 % äänistä saanutta hallitusrintamaa.^[5] Neuvostoliiton miehittämien maiden kansanrintamakausi ja kansandemokratiavaihe päättyi kominformin perustamiseen syyskuussa 1947 ja kommunistit kiristivät otettaan maasta. Maan muuttamista neuvostomallin mukaiseksi proletariaatin diktatuuriksi alettiin ajaa määrätietoisesti. Sosiaalidemokraattinen puolue liitettiin kommunistiseen puolueeseen kesäkuussa 1948, ja uuden puolueen nimeksi tuli Unkarin työväenpuolue, jonka todellinen valta oli puolueen pääsihteeri Mátyás Rákosilla. Pian katkaistiin myös maan yhteydet länteen. Työväenpuolueen valta sinetöitiin toukokuussa 1949 vaaleilla, jossa kaikki ehdokkaat olivat puolueen asettamia.^[6]

Unkarissa alkoi Stalin-kultin kaltainen johtohenkilöiden palvonta, jonka kohde Unkarissa oli Rákosi.^[7] Proletariaatin diktatuuria rakennettaessa kansan valvontaa ja puhdistuksia toteutti Valtion Turvallisuuden Virasto eli ÁVH. ÁVH käsitti suurimmillaan 50 000 henkilöä ja vuoteen 1953 mennessä sen valvonnan alaisena oli sabotöörejä ja vakoilijoita etsittäessä 1,2 miljoonaa henkilöä. ÁVH:n kuulustelumenetelmiin kuuluivat esimerkiksi valvottamiset, valeteloitukset ja kuulusteltavien perheenjäsenten uhkailu. Kuulusteluja seurasivat näytösoikeudenkäynnit, joiden tuloksena oli usein kuolemantuomio.^[8]

Neuvostoliiton komentokuri höllentyi Josif Stalinin kuoltua 5. maaliskuuta 1953. Alkoi poliittinen suojasää, ja heräsi toivo uudistuksista. Neuvostojoukot vetäytyivät Itävallasta toukokuussa 1955. Itävalta oli julistettu puolueettomaksi, ja neuvostojoukkojen pitäminen Unkarissa oli muuttunut perusteettomaksi. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa helmikuussa 1956 nostettiin esiin Stalinin rikokset ja henkilökultin haitalliset vaikutukset, vaikkakin Nikita Hruštšovin järisyttävä puhe aiheesta päätettiin salata toistaiseksi. Unkarissa puolijumalana hehkutettu Mátyás Rákosi joutui luopumaan pääministerin virastaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen luottomies Imre Nagyin hyväksi. Rákosi oli kuitenkin puolueen ensimmäisenä sihteerinä edelleen Unkarin todellinen valtias. Nagyin johtama hallitus selvitti joitakin aikaisempia väärinkäytöksiä. Poliittisia vankeja armahdettiin ja esimerkiksi ÁVH:n johtaja Péter Gábor tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 1954.^[9]

Uudistusten hitaus alkoi kasvattaa tyytymättömyyttä, ja uudistusmieliset alkoivat vaatia yhä suurempia reformeja. Maaliskuussa 1955 kokoontunut Unkarin työväenpuolueen keskuskomitea nosti esille kasvavan oikeistovaaran, johon syyllisenä pidettiin pääministeri Nagya. Nagy erotettiin puolueen poliittisesta toimikunnasta ja keskuskomiteasta 14. huhtikuuta. Parlamentti myönsi 18. huhtikuuta hänelle eron pääministerin tehtävistä Rákosin yrittäessä palauttaa yksinvaltiaan asemansa.^[9]

Rákosi ja Unkarin työväenpuolueen vanha kaarti eivät saaneet selkeitä ohjeita Kremliltä, ja miltei mikä tahansa teko saatettiin näin selittää Moskovan linjan mukaiseksi. Joitakin uudistuksia kuitenkin jatkettiin. Karkeimpiin vääryyksiin syyllistyneitä turvallisuuspalvelun hahmoja siirrettiin syrjään. Entinen turvallisuusministeri Mihály Farkas pidätettiin. Entinen presidentti Árpád Szakasits vapautettiin ja rehabilitoitiin maaliskuussa 1956 ja toukokuussa purettiin Itävallan rajan miinakenttää ja sähköaitaa. Puolueen politbyroo päätti lakkauttaa henkilöpalvonnan syyskuussa, jolloin mitään katua tai laitosta ei enää saanut nimetä kenenkään elävän henkilön mukaan. Toisaalta kun Puolan Poznańissa syttyi mellakoita 28. kesäkuuta, huomiota herättäneitä keskustelutilaisuuksia järjestänyt Petőfin piiri päätettiin kieltää puoluevastaisten esiintymisien takia.^[9]

Lokakuussa 1956 uudistuksiin tyytymättömiä opiskelijoita oli eronnut kommunistisesta opiskelijajärjestöstä, jonka tilalle perustettiin riippumaton opiskelijajärjestö. Nopeasti radikalisoitunut opiskelijajärjestö sai alaa etenkin Budapestin teknillisestä yliopistosta, ja se vaati Mihály Farkasin avointa oikeudenkäyntiä, pakollisten venäjän kielen luentojen lakkautusta ja stalinististen opettajien ja tutkijoiden panemista syytteeseen. Liikkeen vaatimuksiin liittyi älymystön edustajia, jotka vaativat myös sensuurin lakkauttamista ja vapaata lehdistöä. Opiskelijat ilmoittivat aikovansa järjestää katumielenosoituksen Puolan työläisten tueksi. Sisäministeriö oli ensin kieltänyt kokoontumisen, mutta kiellosta luovuttiin koska sen valvominen ei ollut mahdollista. Turvallisuuspalvelulla oli mellakoiden torjumiseen soveltuvan kaluston sijaan vain panssariautoja ja konekiväärejä, ja Budapestin poliisipäällikkö oli ilmoittanut, ettei hän antaisi käskyä tulen avaamiselle. Mielenosoitukseen 23. lokakuuta liittyivät myös Budapestin tehtaiden ja virastojen työläiset. Mielenosoittajien kokoontuessa pääministeri András Hegedüs erosi ja hänen tilalleen nousi Hegedüsin Rákosin tuella aiemmin syrjäyttämä Imre Nagy.^[9]

Budapestin mielenosoittajat olivat alkaneet poistaa Unkarin lipuista kansantasavallan vaakunoita ja puolue huolestui pian tapahtumien kulusta. Mielenosoituspäivän 23. lokakuuta iltana puolueen ensimmäinen pääsihteeri Ernő Gerő piti puheen, jossa hän tuomitsi mielenosoittajat fasisteina ja huligaaneina vaatien näitä palaamaan koteihinsa. Mielenosoitus kuitenkin jatkui ja samana iltana mielenosoittajat kaatoivat Ammattiliittojen talon edustan suuren Stalin-patsaan. Vain hieman myöhemmin osa mielenosoittajista yritti tunkeutua Unkarin radiotaloon Bródy Sándor -kadulla, mikä johti ensimmäiseen väkivaltaiseen yhteenottoon mielenosoittajien ja turvallisuusjoukkojen välillä. Turvallisuusjoukot avasivat tulen ja aseistautuneet mielenosoittajat vastasivat tuleen. Alkoi yön kestänyt taistelu, jossa kuoli monia osanottajia molemmilta puolilta. Radiotalo ja viereinen Unkarin kansallismuseo vaurioituivat pahoin.^[10]

Taistelujen alettua puolue kääntyi neuvostojoukkojen puoleen järjestyksen palauttamiseksi. Neuvostoliiton armeijan Budapestin lähistön varuskunnista lähetettiin kaupungin kaduille panssarivaunuja. Kaduilla panssarivaunut joutuivat katoilta ja parvekkeilta heitettyjen polttopullojen kohteeksi. Neuvostojoukot joutuivat vetäytymään leveämmille kaduille ja hyökkäyksiin vastattiin tykkitulella. Asuinrakennusten tulituksessa sai surmansa useita siviilejä.^[10]

Imre Nagy oli ottanut 25. lokakuuta muodostettuun hallitukseensa mukaan ei-kommunistisia poliitikkoja. Hallitus oli kuitenkin päättämätön ja selkeää ohjelmaa ei ollut. Nagy vietti suuren osan aikaansa parlamenttitalossa ottaen vastaan ulkovaltojen, kansalaisjärjestöjen, puolueiden ja viranomaisten edustajia. 25. lokakuuta oli määrätty ulkonaliikkumiskielto, joka kuitenkin peruttiin vain hieman myöhemmin. Budapestin poliisi jakoi mielenosoittajille aseita ja valta alkoi luisua eri asukaskomiteoille, työmaaneuvostoille ja keskenään riitaisille aseryhmille.^[10]

Neuvostoliiton suurlähettiläs Juri Andropov oli vakuuttunut Unkarin puoluejohdon kyvyttömyydestä palauttaa tilanne hallintaansa. Hän viestitti mielipiteestään Kremliin, josta lähetettiin paikalle Mihail Suslovin ja Anastas Mikojanin johtama puoluevaltuuskunta. Unkarin työväenpuolueen pääsihteeri Ernő Gerő oli päätetty erottaa ja korvata János Kádárilla. Gerő päätti tämän jälkeen turvautua koviin otteisiin tehdäkseen vaikutuksen. Budapestin parlamenttitalon edustalle oli kokoontunut 25. lokakuuta mielenosoittajia, joihin oli liittynyt myös paikalle komennettuja armeijan sotilaita. Erityisen huolestuttavaa oli, että mielenosoittajien joukossa oli myös neuvostoarmeijan panssarimiehiä, jotka olivat liittyneet mielenosoittajien puolelle. Parlamenttitaloa vastapäätä maatalousministeriön ja teollisuusministeriön katoilta asemat ottaneet ÁVH:n ja rajavartiolaitoksen miehet avasivat tulen mielenosoittajia vastaan. Tulituskäskyn lienee antanut itse Gerő. Muutama sata mielenosoittajaa kuoli ja satoja muita haavoittui.^[10]

Unkarin armeija oli ensin määrätty tukahduttamaan mielenosoituksia, mutta pian armeijan yksiköitä alkoi siirtyä kansannousun puolelle ÁVH:ta ja neuvostojoukkoja vastaan. Eversti Pál Maléterin johtamasta Kiliánin varuskunnasta tuli vastarinnan keskus. Varuskunnan tuntumassa käytiin raskaita taisteluja, joihin osallistui myös raskasta kalustoa. 28. lokakuuta puolustusministeri Károly Janza määräsi tulitauon ja samana iltana Imre Nagy piti radiopuheen, jossa hän asettui nyt kansannousun puolelle. Nagy ilmoitti myös ÁVH:n lakkauttamisesta ja käyvänsä neuvotteluja neuvostojoukkojen vetämiseksi pois koko Unkarista. Taistelujen väsyttämät neuvostojoukot antoivatkin 30. lokakuuta Nagylle lupauksen poistua Budapestista. Vetäytymisessä oli tosin todellisuudessa kyse taktisesta uudelleenryhmittymisestä, johon Nagy viittasi sittemmin petoksena. Vielä samana päivänä aseelliset ryhmät päättivät vallata Budapestin Unkarin työväenpuolueen puoluetalon. Ankaran tulitaistelun jälkeen rakennuksen puolustajat antautuivat. Antautuneet teloitettiin miltei välittömästi heidän poistuttuaan rakennuksesta. Life-lehti julkaisi teloituksista kuuluisaksi tulleen kuvasarjan. ÁVH:n miehiä tai heiksi epäiltyjä lynkattiin myös muualla Budapestissa.^[10]

Unkarin työväenpuolue lakkautettiin puoluetalon piirityksen jälkeen 31. lokakuuta. Sen tilalle perustettiin Unkarin sosialistinen työväenpuolue, jota johtivat Imre Nagy ja János Kádár. Samana päivänä päätettiin yksipuoluejärjestelmän lakkauttamisesta ja koalitiohallituksen perustamisesta. Hallituksen puolustusministeriksi nostettiin eversti Pál Maléter ja valtioministereiksi Zoltán Tildy, Géza Losonczy sekä muodollisesti myös János Kádár, joka oli kuitenkin matkustanut Moskovaan neuvottelemaan Unkarin tilanteesta. Muita ministerinsalkkuja ei täytetty. Hallituksen kokoonpanoa muutettiin vielä 2. marraskuuta, jolloin pääministeri Nagysta tuli myös ulkoministeri ja valtioministeriksi nostettiin isohko joukko edustajia eri puolueista.^[10]

Nagy oli ilmoittanut myös Unkarin eroavan Varsovan liitosta, kun Hruštšov oli antanut neuvostojoukoille käskyn ylittää Unkarin raja. Tilanne ei ollut kuitenkaan koskaan kokonaan Nagyin hallituksen käsissä. Kansannousun oikeistosiiven johtajaksi nousi 30. lokakuuta vankeudesta vapautettu kardinaali Jósef Mindszenty, joka ei tunnustanut Nagyin hallitusta ja vaati sotaa edeltäneen järjestelmän ja kirkon etuoikeuksien palauttamista. Äärioikeistoa edusti puolestaan Unkarin vallankumouksellisten puolue, minkä lisäksi ilmeni joitakin yrityksiä perustaa uudestaan maailmansodan aikainen Nuoliristi-puolue.^[10]

Budapestista pois lähtenyt János Kádár antoi puolestaan 4. marraskuuta niin sanotun Szolnokin julistuksen, jossa hän ilmoitti perustaneensa vastahallituksen ja katkaisseensa välinsä Imre Nagyin hallituksen kanssa. Hallitusohjelmassaan hän pyysi apua neuvostoarmeijalta ”taantumuksen mustien voimien murskaamiseksi” ja rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi. Tukenaan Kádárilla oli hänen perustamansa ja Neuvostoliiton aseistama työläismiliisi, jonka jäsenet saivat armeijan talvivaatetuksen mukaan nimen toppatakkimiehet.^[11]

Budapestista vetäytyneet ja sen ympärille uudelleen ryhmittäytyneet neuvostojoukot antoivat Nagyin hallitukselle neuvottelutarjouksen, johon puolustusministeri Pál Maléter oli vastannut matkaten Budapestin ulkopuolelle. Neuvottelujen sijaan Maléter pidätettiin. Neuvostoarmeijan panssarivaunut etenivät takaisin Budapestiin varhain aamulla 4. marraskuuta. Länsivaltojen huomion keskittyminen tällä välin puhjenneeseen Suezin kriisiin teki mahdolliseksi vapaat kädet kansannousun kukistamisessa. Muodollinen oikeutus hyökkäykselle saatiin Kádárin hallitukselta.^[11]

Taistelut Budapestissa päättyivät melko nopeasti panssarivaunujen saapumisen jälkeen. Pisimpään vastarintaa tehtiin Csepelin saarella, joka vallattiin vasta 11. marraskuuta.^[11] 11. marraskuuta neuvostojoukot ilmoittivat myös virallisesti voittaneensa.^[12] Pieniä vastarintapesäkkeitä oli Budapestin ulkopuolella Miskolcin ja Salgótarjánin ympäristössä kuitenkin vielä kuun loppuun saakka. Kádárin hallitus saapui Budapestiin 7. marraskuuta.^[11]

Kansannousun aikana oli kuollut 2 600^[13]–3 000^[14] unkarilaista. Lisäksi surmansa oli saanut noin 700 neuvostoliittolaista sotilasta.^[12] Kansannousun jälkiselvittelyjen aikana pantiin toimeen 360 kuolemantuomiota. Eri pituisia vankilatuomioita annettiin 16 000. Noin 180 000 unkarilaista pakeni ulkomaille. Suurin osa heistä jäi Euroopan maihin ja eniten pakolaisia otti vastaan Saksan liittotasavalta ja Itävalta. Suomi ei ottanut vastaan pakolaisia ulkopoliittisten vaikutteiden takia. Maasta paenneet unkarilaiset perustivat järjestöjä ja toimittivat esimerkiksi radiolähetyksiä Unkariin. Kysymys pakolaisista hiersi Unkarin ja länsimaiden välejä vielä pitkään.^[14]

Imre Nagy oli paennut Jugoslavian-suurlähetystöön Budapestissa. Kádár oli luvannut Nagyin voivan lähteä lähetystöstä vapaasti, vaikka todellisuudesta hänestä oli annettu pidätyskäsky. Lähetystöstä poistunut Nagy vietiin välittömästi venäläisellä koneella Romaniaan, jossa tämän annettiin ymmärtää olevansa puolueettoman paikallisen kommunistisen puolueen vieras. Nagya kuulusteltiin olosuhteisiin nähden hellävaraisesti. Hänen haluttiin kuitenkin tunnustavan Kádárin hallituksen, johon hän ei koskaan taipunut. Kansainvälinen kommunistinen liike oli ottanut jyrkän kannan Unkarin tapahtumia vastaan ja etenkin kiinalaiset halusivat tehdä Imre Nagystä esimerkin. Nagy pidätettiin Unkarin sisäministeriön alaisen yksikön toimesta ja hänet lennätettiin takaisin Unkariin. Häntä ja muita kansannousun johtoon kuuluneita vastaan järjestettiin 6. helmikuuta 1958 alkanut oikeudenkäynti. Imre Nagy, Pál Maléter, Sándor Szilágyi ja Miklós Gimes tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 16. kesäkuuta samana vuonna.^[14]

Kádárille kansannousun jälkeisen kurinpalautuksen toteuttaminen oli välttämätöntä. Neuvostoliitto olisi voinut helposti korvata hänet esimerkiksi Ferenc Münsterilla tai jopa Ernő Gerőlla tai Mátyás Rákosilla. Ideologisesti vastavallankumousta perusteltiin sillä, että Imre Nagyin hallitus ei ollut estänyt aseellisten ryhmien toimintaa ja se oli näin myös vastuussa Budapestin puoluetalon piirityksestä. Kansannousun aikana käyttöön otettu monipuoluejärjestelmä lakkautettiin. Toisaalta Kádárin hallitus alkoi myöhemmin tehdä asteittaisia uudistuksia. 23. lokakuuta Kádárin hallitus ilmoitti ottavansa omakseen kansannousun ”jalot tavoitteet”. ÁVH lakkautettiin ja kansannousun aikana perustettujen työläisneuvostojen asemaa parannettiin. 22. maaliskuuta 1963 annettiin asetus yleisestä armahduksesta, joka käsitti paitsi kansannoususta tuomitut, mutta myös esimerkiksi entiset ÁVH:n upseerit.^[14] Unkari siirtyi niin sanottuun gulassikommunismiin.

Kommunistijohtoinen Unkari siirtyi monipuoluejärjestelmään vuonna 1989 ja viimeiset neuvostojoukot poistuivat maasta 19. kesäkuuta 1991. Vuonna 1995 annettiin ensimmäiset tuomiot kansannousun ajan siviiliväestöön kohdistuneista ampumisista. Imre Nagy rehabilitoitiin ja uudelleenhaudattiin. Unkarin kansannousun alkamispäivästä 23. lokakuuta tehtiin yksi Unkarin kolmesta kansallispäivästä.^[15]

Suomen menettely syksyn 1956 Unkari-äänestyksessä YK:ssa vaikutti Unkarin kohtaloihin yhtä vähän kuin länsimaiden protesti Neuvostoliittoa vastaan. Jukka Tarkan mukaan Neuvostoliitto tuskin huomasikaan suomalaisten Jaakobin painia; sen sijaan suomalaisten pidättyminen Unkari-äänestyksestä vaikutti kielteisesti yhdysvaltalaisten suhtautumiseen Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan.^[16] Suomen äänestyskäyttäytymisestä tuli Max Jakobsonin mukaan ennakkotapaus, joka viitoitti Suomen YK-politiikan vuosikymmeniksi eteenpäin. Samassa hengessä Suomi äänesti vuonna 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, ja vuonna 1980, kun neuvostojoukot olivat hyökänneet Afganistaniin. Nämä tapaukset noudattivat presidentti Urho Kekkosen vuonna 1961 esittämää määritelmää, jonka mukaan Suomella oli kansainvälisissä kriiseissä mieluummin lääkärin kuin tuomarin rooli. Tämä ei kuitenkaan Jakobsonin mukaan estänyt Suomea asettumasta vuonna 1983 tuomarien puolelle, kun Yhdysvallat oli miehittänyt Grenadan.^[17] Jukka Tarkan mukaan Suomen toiminta Unkarin kriisissä vuonna 1956 oli Suomen ensimmäinen kansainvälisessä ympäristössä ottama askel pakon saneleman varovaisuuden tiellä, jota myöhemmin alettiin kutsua suomettumiseksi.^[16]

Suomen virallinen ensireaktio Unkarin kansannousuun oli varovainen. Kyseessä oli ensimmäinen maaliskuun alussa 1956 tasavallan presidentin virassa aloittaneelle Urho Kekkosen tielle osunut kansainvälinen kriisi. Presidentti huolestui syvästi tapahtuneesta ja piti kolmannen maailmansodan syttymistä sen vuoksi mahdollisena. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1992, että neuvostopanssarien vyöryessä Budapestiin Kekkonen oli tarjoutunut Unkarin kriisin välittäjäksi; presidentti itse ei kertonut tästä koskaan julkisesti. Tarjous oli kuitenkin torjuttu; Neuvostoliitto antoi ymmärtää, että kyseessä oli kommunistileirin sisäinen asia, johon ulkopuolisten ei sopinut puuttua.^[18]

Unkarin kansannousun käsittelystä Yhdistyneissä kansakunnissa muodostui Suomen puolueettomuuspolitiikan tulikaste, johon suomalaiset joutuivat lähes kylmiltään Suomen oltua maailmanjärjestön jäsen vain vuoden ajan. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä Suomi ei voinut enää jättäytyä kansainvälisten selkkausten käsittelyn ulkopuolelle, vaan sen oli itse muodostettava niihin oma kantansa. Suomen YK-valtuuskunnan asiantuntija-avustajana toiminut Max Jakobson luonnehti, että suomalaiset olivat ”kuin koulupoikia, jotka ovat joutuneet kesken lukukauden uuteen kouluun”. Lopulta Suomi asettui tukemaan päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Urho Kekkonen määräsi Suomen YK-valtuuskunnan pidättymään kaikista sellaisista äänestyksistä, joissa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa Neuvostoliittoa vaadittiin lopettamaan sekaantuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään joukkonsa pois kriisialueelta. Päätöslauselman puolesta äänesti 50 valtiota ja sitä vastaan itäblokin kahdeksan maata. 15 maata – mukaan lukien Suomi – pidättyi äänestyksestä. Suurin osa muista pidättyneistä 14 maasta kuului niin kutsuttuun afro-aasialaiseen ryhmään. Äänestysselityksessään Suomen YK-suurlähettiläs G. A. Gripenberg lausui ”Suomen hartaan toivomuksen, että Unkari ja Neuvostoliitto voisivat sopia neuvostojoukkojen poissiirrosta ja Unkarin kansan inhimillisten perusoikeuksien turvaamisesta muodossa, joka vastaa Unkarin vuosisataisia vapauden perinteitä”.^[19]

Tavallisten suomalaisten keskuudessa Unkarin kansannousun kukistaminen aiheutti suuren järkytyksen. Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan, että ”kansakunta, joka muutamaksi päiväksi loi yltään kommunistisen vähemmistödiktatuurin ikeen ja uskoi saaneensa takaisin kansallisen vapauden, on nyt syösty takaisin epätoivon kuiluihin” ja kuvasi tapahtunutta koko sivistyneen maailman murhenäytelmäksi.^[20] Unkarin tapahtumat olivat Jukka Tarkan mukaan liikaa jopa suomalaisille kommunisteille, jotka olivat koko historiansa ajan julistaneet sosialismin humaania perusluonnetta ja työväenluokan kansainvälistä veljeyttä. Tarkan mukaan sosialistinen suurvalta käytti Unkarissa ”sosialismiksi sanomaansa ideologiaa tekosyynä murskatakseen sille hankalaksi osoittautuneen kansallisen kehityssuunnan”.^[21] Suomen Punainen Risti lähetti jo lokakuun lopulla 1956 Unkariin 336 pulloa veriplasmaa ja organisoi avustuskeräyksen, joka tuotti helmikuun 1957 alkuun mennessä yli 200 miljoonaa markkaa.^[22] Kansannousun jälkeen Helsingin yliopiston ylioppilaskunta tuki unkarilaisille pakolaisopiskelijoille stipendejä Länsi-Euroopan yliopistoihin.^[23]

• Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari – Maa, kansa, historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2

• Halmesvirta, Anssi & Nyyssönen, Heino: Unkarin kansannousu 1956. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31814-0
• Nyyssönen, Heino: The Presence of the Past in Politics. '1956' after 1956 in Hungary. SoPhi, 1999. ISBN 9513905470

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Unkarin kansannousu Wikimedia Commonsissa