Virolainen kansanrunous

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Virolainen kansanrunous on samaa alkuperää kuin suomalainen ja sisältää sen kanssa paljon yhteisiä aineksia. Selvin erottava tekijä ovat Viron lukuisat maaorjuudesta kertovat runot. Viron kansalliseepos Kalevipoeg on koostettu virolaisista kansanrunoista Suomen Kalevalan innoittamana. Virolaisen kansanrunouden käyttämä regivärss-runomitta on jokseenkin sama kuin suomalaisten kalevalamitta.

Virolaisen kansanrunouden suurimmat sisäiset erot ovat etelän ja pohjoisen välillä, sillä virolaisten kansan arvellaan muodostuneen kahdesta yhteensulautuneesta itämerensuomalaisesta heimosta. Lisäksi huomattavasti muista virolaisista eroavat usein omaksi kansakseen luokiteltavat setukaiset, joiden kansanrunouskin poikkeaa virolaisesta. Etelä-Virossa runomitta on selvästi alkukantaisempaa ja vapaamuotoisempaa kuin pohjoisessa.

Kun Venäjän keisari Aleksanteri I lakkautti maaorjuuden vuonna 1816, kansanrunous alkoi kuihtua. Vanhat regivärss-mittaiset runot kehittyivät vähitellen loppusoinnullisiksi, toisin kuin Suomessa, jossa raja oli jyrkempi. Uudempia runoaiheita lainattiin saksalaisilta, latvialaisilta ja venäläisiltä, jonkin verran myös suomalaisilta. Vasta 1800-luvun lopulla loppusoinnullinen laulu ja laulukirjoista opitut sanat syrjäyttivät vanhan kansanrunouden. 1800-luvulla aloitettiin myös järjestelmällinen kansanrunouden keruu, jonka tuloksena virolaisilla on luultavasti maailman laajin kansanrunousarkisto suhteessa väkilukuun; kaikkiaan laajin kansanrunousarkisto on suomalaisilla. Itämerensuomalaista kansanrunousaluetta tarkasteltaessa on huomattu, että sitä on kerätty eniten Virosta, Inkeristä ja Karjalasta, toki myös Suomesta^[1].

Jo varhaisina aikoina itämerensuomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Nämä piirteet esiintyvät myös suomalaisessa kansanrunoudessa. Myöhemmin virolaiseen kansanrunouteen on tullut vaikutteita maata hallinneilta saksalaisilta sekä eteläisiltä balttinaapureilta. Kertovien ainesten ohella itämerensuomalaiseen kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta, sananlasku- ja loitsurunoutta.

Ensimmäinen kirjallinen maininta virolaisesta kansanrunoudesta on 1100-luvulta, jolloin tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus mainitsee virolaisten soturien laulaneen taistelua odotellessa. Vanhimpia muistiin kirjattuja kansanrunona ovat Jacob Staël von Holsteinin 1660-luvulla pohjois-Virosta keräämät maaorjarunot. Eräs tunnettu virolainen kansanlaulu puolestaan on päätynyt loitsuna vuoden 1680 Pärnun noitakäräjien pöytäkirjoihin.

Maaorjuuden lakkauttamisen Venäjän keisari Aleksanteri I:n määräyksestä vuonna 1816 on sanottu muodostuneen virolaisen kansanrunouden kuoliniskuksi. Maaorjuuden aikana kansanrunous oli ollut virolaisille tärkeä tuki, ja sen loputtua eurooppalainen kulttuuri alkoi vallata Virossa alaa. Hieman myöhemmin alettiin määrätietoisemmin kerätä kuihtumassa olevaa kansanrunoutta. Viron kansalliseepos Kalevipoeg sai alkunsa, kun Suomessa tyttärensä luona vieraillut Viron-ystävä Georg Julius von Schultz esitteli Kalevalan ensimmäisen painoksen Viron oppineiden seuran eli Gelehrte Estnische Gesellschaftin kokouksessa, jossa siitä innostuttiin ja ryhdyttiin suunnittelemaan Kalevipoegaa. Kansanrunouden kokoamisen aloitti Friedrich Robert Faehlmann, jolta työ jäi kesken. Hänen kuolemansa jälkeen sitä jatkoi Kreutzwald, joka kokosi lisää aineistoa ja tutustui muun muassa Kalevalan saksankieliseen käännökseen. Tämän seurauksena Kalevipoegaan on kulkeutunut myös virolaisessa kansanrunoudessa esiintymättömiä aiheita ja henkilöitä; esimerkiksi Vanemuine on pseudomytologinen mukaelma suomalaisen kansanperinteen Väinämöisestä. Loppujen lopuksi Kalevipoeg kehittyi pikemminkin tekijän omaksi runoelmaksi kuin aitoon kansanrunouteen perustuvaksi eepokseksi.

Eesti Kirjameeste Selts aloitti kansanrunojen keräämisen vuonna 1872, osin Kalevipoeg-teoksen innoittamana. Vuonna 1888 julkaistiin yleinen keruukehotus ja 1 400 vapaaehtoista kerääjää kävi lähes jokaisessa virolaisasumuksessa. Vuonna 1920 Tarton yliopistoon perustettiin Viron ja vertailevan kansanrunouden professorin virka. Viron kansanrunousarkisto perustettiin samaiseen kaupunkiin seitsemän vuotta myöhemmin. Vuonna 1940 Viron kansanrunousarkistosta tuli Kreutzwaldin kirjallisuusmuseon yksi osasto.

Selvimpiä erottavia tekijöitä ovat lukuisat virolaisen kansanrunouden maaorjuudesta kertovat runot, jotka suomalaisilta puuttuvat. Myös eeppinen sankarirunous puuttuu lähes täysin. Syy tähän on luultavasti maaorjuus, joka esti miehiä lähtemästä seikkailuretkille, joilla suomalaiset runot syntyivät. Virolainen kansanrunous onkin pääasiassa naisten luomaa ja laulamaa, samoin kuin Inkerissä ja Vanhassa Suomessa, jossa maaorjuus lakkautettiin vasta vuonna 1861. Ei kuitenkaan tiedetä, millaista virolainen kansanrunous on ollut ennen saksalaisvalloitusta ja maaorjuuden aikaa. Esimerkiksi Osmi haigus ('Osmin sairaus') -runon on arveltu olevan jäänne kadonneesta sankariepiikasta

Virolaisen kansanrunouden vanhimmat kerrostumat koostuvat ikivanhoista, myös suomalaisten tuntemista myyteistä. Näihin kuuluu Maailman synty, jossa sinilintu ("sinilind", "sinikirja linnukene") lentää merellä etsien pesäpaikkaa. Se löytää mättään ja munii siihen yhden tai kolme munaa, joista syntyy maa ja taivas. Myös Inkerissä tunnetaan runo, jossa "sinisiipi linnukkainen" lentää kolmen metsän, kolmen pellon ja kolmen järven yli, minkä jälkeen se kutsuu poikia sotaan^[2] tai kaataa laivan^[3]. Runo on todennäköisesti virolaisperäinen ja inkeriläisten kopioima. Ikivanha on myös runo isosta tammesta, jossa tammi jakaa taivaan.

Suomalaisella kansanrunoudella on huomattavia yhtäläisyyksiä virolaiseen, ja runojen alkuperäistä levinneisyysaluetta on pohdittu paljon. Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot uskoi runojen alkuperän olevan Karjalassa, mutta Matti Kuusen mukaan runot ovat kotoisin pikemminkin läntisestä -Suomesta ja Viron rannikoilta. Joidenkin teorioiden mukaan itämerensuomalaisten kansojen alkukoti olisi Baltiassa, jossa myös runomitta olisi kehittynyt. Useimmat yksittäisistä runoista ovat toki syntyneet myöhemmin. Etelä- ja kaakkois-Virossa käytetyn alkukantaisemman ja vapaamuotoisemman runomitan on esitetty olevan peräisin jopa kalevalamittaa edeltävältä ajalta. Kulttuuriset vaikutteet ovat usein levinneet etelästä pohjoiseen, ja kalevalamitan on arveltu kehittyneen vähitellen etelävirolaisesta runomitasta ennen ajanlaskun alkua.

• Viro - Historia, kansa, kulttuuri, s. 164-177. Jyväskylä. Määritä julkaisija! ISBN 951-717-806-9

• Virolaisen kansanrunouden hakutietokanta