Ranskan suuri vallankumous

Noin 25-miljoonaisen kansakunnan kokemaan vallankumoukseen johtivat monet tekijät.^[1] Näistä tärkeimpiä olivat vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin sekä kireä verotus. Porvaristo nousi vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset. Vallankumouksellisten ideologiana olivat valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat joutua vastakkain. Liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan vähitellen 1792–1793 ja aloittaessa terrorin kauden 1793–1794.

Syinä vallankumoukseen olivat ainakin:

• kuninkaallisen absolutismin vastustaminen
• maaorjien, palkkatyöläisten ja nousevan porvariston vastustus Ranskan säätyjärjestelmää kohtaan
• valistusajan ihanteiden nousu
• Amerikan vallankumouksen esimerkki
• käsistä riistäytynyt valtionvelka, joka johtui epäoikeudenmukaisesta verotusjärjestelmästä
• ruokapula vallankumousta edeltävinä vuosina
• kolmanteen säätyyn kuuluvien kansalaisten tyytymättömyys
• kuninkaan vieraantuminen kansan hädästä.

Vallankumouksellisen tilanteen kehittyminen alkoi, kun Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n (vallassa 1774–1792) aikana valtiontalous ajautui pahenevaan kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker, yrittivät uudistaa verotusta koskemaan myös aatelisia, mutta eivät onnistuneet. Tällaiset reformit kohtasivat huomattavaa vastustusta alueellisilta parlamenteilta (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat.

Tilannetta seurannut taistelu parlamenteissa ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä ancien régimessä. Seuraavassa taistelussa

• protestantit saivat oikeutensa takaisin
• Ludvig XVI lupasi julkistaa valtiontalouden luvut vuosittain
• Ludvig XVI lupasi jälleen kutsua koolle Ranskan säätyvaltiopäivät (États généraux) viiden vuoden kuluessa.

Étienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788 Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta 1788 kutsumaan valtiopäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614.^[2]

Ensimmäinen valistus­ajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775–1783, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.

Filosofi Arthur Schopenhauerin mukaan aatelisnaiset olivat vallankumouksen syy. Schopenhauer syytti aatelisrouvien väärää asennetta.^[3] Filosofi Montesquieu oli samaa mieltä. Hän jäljitti syyn naisten turhamaisuuteen ja ylellisyyksien aatelisnaisia korruptoivaan vaikutukseen. Aatelismiehet joutuivat aatelisnaisten väärän asenteen vuoksi feminiiniseen asemaan ja tästä seurasi epäjärjestys.^[4]

Pääartikkeli: Ranskan säätyjen yleiskokous 1789

Vuoden 1789 valtiopäivät kutsuttiin koolle vanhan käytännön mukaisesti säätyvaltiopäivinä, joihin jokainen sääty valitsi omat edustajansa. Säätyjä oli kolme: aateli, papisto ja kolmas sääty (ransk. tiers état), johon kuuluivat kaikki muut. Kolmannen säädyn edustajat muodostivat silti yhdenmukaisen ryhmän, sillä valittujen joukossa ei ollut talonpoikia, käsityöläisiä tai työmiehiä. Säädyn edustajat olivat porvarilliseen keskiluokkaan kuuluvia kauppiaita ja etenkin lakimiehiä, kuten Maximilien Robespierre.^[5]

Vuoden 1614 esikuvan mukaan jokaisella säädyllä olisi ollut sama määrä edustajia, mutta nyt kolmas sääty oli vaatinut ja saanut kaksi kertaa niin paljon edustajia kuin muut, kuten heillä ennestään oli ollut jo paikalliskokouksissa (assemble). Valtiopäivien kokoontuessa Versailles’ssa 5. toukokuuta 1789 kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä.

Hovin pyrkimyksenä oli, että valtiopäivillä keskityttäisiin verotus­kysymyksiin. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin täysin: valtiopäivät ajautui umpikujaan, ja säädyt väittelivät keskenään enemmän valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtiontaloudesta.

Maanpaossa ollut liberaali kreivi Mirabeau valittiin kolmannen säädyn edustajana valtiopäiville, ja häntä pidettiin vallankumouksen johtajana 1789–1791. Mirabeau myös torjui kuningattaren lahjontayrityksen.

17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui Mirabeaun johdolla kansalliskokoukseksi (ransk. Assemblée nationale), joka edustaisi eri säätyjen sijasta koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muiden säätyjen edustajat liittymään siihen. Samalla se teki kuitenkin selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita joka tapauksessa. Mirabeau valittiin kansalliskokouksen johtajaksi 23. kesäkuuta 1789.

Ludvig XVI sulki Salle des États'n, jossa kansalliskokous kokoontui. Tällöin kansalliskokous siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala. Valassa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi, ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä sekä 47 aatelin jäsentä liittyi kansalliskokoukseen. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versaillesiin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Pariisissa Palais-Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.

11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten perusteella ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pysyivät puolueettomina.

14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan ja surmasi kuvernööri markiisi Bernard-René Jordan de Launayn ja osan hänen joukoistaan. Vankilassa oli tällöin enää vain seitsemän vankia, jotka kaikki vapautettiin: neljä väärentäjää, kaksi mielipuolta ja haureuteen syyllistynyt aatelinen.

Paluumatkalla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesia petoksesta. Hänet salamurhattiin matkalla näytösoikeudenkäyntiin.

Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla tapahtumien edetessä. Markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin, kun taas Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin Pariisin kommuuniksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen.

Väkivallantekojen jälkeen aateli pysyi epäluuloisena kuninkaan kansansuosion näennäisestä paluusta huolimatta ja pakeni maasta (émigrés). Osa aatelista alkoi suunnitella sisällissotaa ja kokosi Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa.

Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitellessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeaun ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä. Samaan aikaan hän kuitenkin pyysi kokoukselta yhä lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen.

Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle: aatelisia teloitettiin ja linnoja poltettiin. Tämä tunnettiin niin sanottuna suurena pelkona.

”Vallankumouksen helluntaiyöksi” kutsutussa istunnossa 4. elokuuta 1789 kansalliskokous lakkautti kerralla kaikki säätyerioikeudet ja papiston kymmenykset. Tämän päätöksen on katsottu samalla lopettaneen feodalismin.

Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat muun muassa Jean Joseph Mounier, Gérard de Lally-Tollendal, Stanislas de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet de Virieu.

Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat Honoré Mirabeau, Lafayette, Jean Sylvain Bailly, Adrien Duport, Antoine Barnave ja Alexandre de Lameth. Emmanuel Joseph Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä.

Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa.

Käyttäen mallina Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmis- ja kansalais­oikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Yhdysvaltain julistuksen tapaan se oli periaatteiden julistus eikä se ollut velvoittava de jure. Julistus oli etukäteen tarkastutettu Yhdysvaltain julistuksen kirjoittajalla Thomas Jeffersonilla. Myös tätä avustanut Benjamin Franklin oli tuolloin kannustamassa ranskalaisia vallankumoukseen. Franklinin kannustuslause Ça ira! innoitti samannimisen laulun, tuolloin Marseljeesiakin kuuluisamman vallankumouksen hengennostattajan, jonka viheltäminenkin kiellettiin useissa muissa valtioissa.^[7]

Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, vaan sillä oli myös tehtävä säätää uusi perustuslaki. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja monet muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jonka päätöksiin nähden kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vaan vain lykätä sitä.

Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versaillesiin ja palasi sieltä kuninkaan ja tämän perheen kanssa.

Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit ja perusti tilalle 83 departementtia, joilla oli yhtenäinen hallinto ja jotka olivat kaikki suunnilleen yhtä laajoja. Huolimatta valtiopäivistä, jotka oli kutsuttu kokoon valtion taloudellisen tilanteen parantamiseksi, talousvaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatoriset oikeudet valtion talousasioissa.

2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtion haltuun. Näin valtio sai valtavan määrän omaisuutta. Valtio hyödynsi uutta omaisuuttaan laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignaatit (ransk. assignats), jonka takeina toimivat takavarikoidut kirkon maat. 12. heinäkuuta 1790 säädetty ja kuninkaan 26. joulukuuta hyväksymä papiston siviilihallintolaki (Constitution Civile du Clergé) teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen.

Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei koskaan hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.

Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua, mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa.

20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileries’n palatsista. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä. Hänet tunnistettiin Varennesissa, Meusen départementissa, ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta hänelle. Kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuina.

Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromissina hyväksyttiin, että Ludvig XVI jäi lähinnä vain maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille. Tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan olisi tulkittu kruunusta luopumiseksi.

Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen, jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Marskentälle allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauhan”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Marskentän verilöylyssä kuoli jopa 50 ihmistä.

Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat’n L’Ami du Peuple. Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle.

Tällä välin ilmeni uusi uhka: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Artois’n kreivi antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla.

Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset, ja raja-alueet mobilisoituivat.

Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltäytyä osallistumasta perustuslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi, ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.

Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakiasäätävän kansalliskokouksen (assemblée nationale législative) kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto-oikeus.

Lakiasäätävä kansalliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto.

Kokous koostui 165 feuillantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään.

Kuningas käytti veto-oikeuttaan estääkseen lain, joka uhkasi emigrantteja kuolemantuomiolla, sekä lain, jonka mukaan perustuslakia vastustavat papit olisivat joutuneet vannomaan kahdeksan päivän kuluessa lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin.

Politiikka johti sotaan Itävaltaa ja sen liittolaisia vastaan. Kuningas, feuillantit ja girondistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jakobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792.

Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta, ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäisen merkittävän voiton ranskalaiset saivat Valmyn taistelussa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.

Lakiasäätävän kansalliskokouksen rinnalle nousi Pariisin kommuuni, kunnallishallitus. Braunschweigin manifestissa 25. heinäkuuta 1792 keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Elokuun 10. päivänä 1792 kumoukselliset valtasivat Tuileries’n palatsin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi, ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja.

Kansallisen hallituksen jäännösten valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1 400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien niitä seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan.

20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä ääni­oikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. Girondistit olivat aluksi konventin vaikutusvaltaisin puolue. 22. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Tämä päivä otettiin myöhemmin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi.

Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta.

Ranskan tasavallalle laadittiin myös uusi perustuslaki, ns. vuoripuolueen perustuslaki, mutta se ei koskaan tullut voimaan.

Sodan kääntyessä huonompaan hinnat nousivat ja sanskulotit (sans-culottes), köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaan sanskulottien tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi Yhteishyvän valiokunnalle (Comité de Salut Public), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta 1793. Sen ensimmäinen johtaja oli vuoripuolueen Georges Danton. Girondistit erotettiin kansalliskonventista kesäkuussa 1793. Heinäkuussa yhteishyvän valiokunnan johtajaksi nousi Dantonia radikaalimpi Maximilien Robespierre.

Pääartikkeli: Terrorin aika

Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso kesäkuusta 1793 heinäkuuhun 1794 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallinnon maahan, vaiensivat poliittisen vastarinnan ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18 000–40 000 välillä.

Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat. Keväällä 1794 Robespierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Jacques Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut.

Terrorin ”triumviraatin” muodostivat Robespierre, Saint-Just ja Georges Couthon, joista Robespierre ja Saint-Just oikeuttivat totalitarismin Jean-Jacques Rousseaun ihmisoikeuksia vähättelevillä ja läpitunkevaa ideologista vallankäyttöä suosivilla ajatuksilla. Kaksikko myös puhui yksityisomistusta vastaan Rousseaun hengessä, muttei saanut tälle vastakaikua. Vallankumouksessahan yksityisomistus julistettiin pyhäksi ja koskemattomaksi valistusfilosofien hengessä.

Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta (Thermidorin 9. päivä) 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795.

Uusi perustuslaki nosti valtaan direktorion (Directoire) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto (Conseil des Cinq-Cent) ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto (Conseil des Anciens). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta. Direktorio maltillisti jonkin verran vuoripuolueen säätämiä lakeja.

Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa.

Napoleon järjesti 9. marraskuuta 1799 (vallankumouskalenterin mukaan brumaire-kuun 18. päivänä vuonna VIII) vallankaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin, ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen.

Pääartikkeli: Ranskan suuren vallankumouksen aikajana

• Valistusajattelijat kritisoivat monarkkeja ja puolustavat liberalismia ja demokratiaa.
• 1783 Amerikan vallankumous päättyy Pariisin rauhaan, uudistusten kannattajat saavat siitä toivoa, ja myöhempi Ranskan vallankumousten kenraali Lafayette ja muut vallankumouksen puolella taistelleet innoittuivat vapausaatteesta.
• 2.7.1787 Pariisin parlamentti torjuu kuninkaan uudet verolait. Kuninkaan kuitenkin julistettua lain 6.8. parlamentti julisti lain laittomaksi kansan tuella, mutta kuningas erottaa parlamentin ja sulkee Pariisin poliittiset klubit.
• 5.5.1789 Ranskan säätyjen yleiskokous (”États généraux”) kutsutaan koolle ensi kerran vuoden 1614 jälkeen, kun kuningas Ludvig XVI haluaa rahapulan vuoksi verottaa myös aatelia ja papistoa.
• 17.6.1789 kolmas sääty (joka edustaa periaatteessa 97 % kansasta, joskin varallisuudella painotetusti, ja johon osa papistosta oli jo liittynyt ja aatelia liittyi 24.6.) julistautuu kansalliskokoukseksi.
• 27.6.1789 kuningas tunnustaa kansalliskokouksen ja käskee 1. ja 2. säädyt liittymään siihen.
• 9.7.1789 Kansalliskokous ottaa nimekseen perustuslakia säätävä kansalliskokous.
• 14.7.1789 Bastiljin valtaus, josta tuli yksi vallankumouksen symboli, vaikka vankilassa oli enää seitsemän vankia ja ylivoimainen puolustus antautui hyökkäävän väkijoukon säästämiseksi verilöylyltä. Vastoin väkijoukon johtajan lupausta väkijoukko murhaa Bastiljista poistuvat. Mm. kuvernööri de Launay ja myöhemmin valtiovarainministeri Joseph Foullon ja Pariisin pormestari de Flesselles surmataan.
• 4.8.1789 ”Vallankumouksen helluntaiyö”: kansalliskokous lakkauttaa feodalismin eli aatelin ja papiston tuomio- ja verotusvallan alueensa talonpoikiin (mm. kymmenykset) ja kaikki säätyetuoikeudet.
• 27.8.1789 kansalliskokous hyväksyy ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen Amerikan vallankumouksen mallin mukaisesti ja Thomas Jeffersonin esitarkastamana.
• 5.–6.10.1789 liberaali monarkistinen perustuslaki, Pariisin väkijoukot,^selvennä naisten marssi Versaillesiin.
• 6.10.1789 kuningas Ludvig XVI suostuu viimein ratifioimaan feodalismin lakkauttamisen. Kuningas ja kansalliskokous siirtyvät Pariisiin.
• 20.–25.6.1791 kuningasperhe yrittää paeta ja se tuodaan väkivalloin takaisin Pariisiin.
• 27.8. Itävallan keisari Leopold II ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II antavat Ranskan vallankumousta vastaan suunnatun Pillnitzin julistuksen.

• 1.10.1791 Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous korvaa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Girondisteilla ja muilla liberaaleilla nyt enemmistö.
• 20.4.1792 Ranska julistaa sodan Itävaltaa vastaan.
• 10.–13.8.1792 Tuileries’n palatsin valtaus. Kuningas pidätetään perheineen. Georges Danton oikeusministeriksi.
• 3.–7.9.1792 syyskuun murhat Pariisin vankiloista Vuoripuolueen yllytyksestä.
• 20.9.1792 kansalliskonventti korvaa lakiasäätävän kansalliskokouksen.
• 21.9.1792 monarkia lakkautetaan. Ensimmäinen tasavalta.

• 3.12.1792 syrjäytetty kuningas (Ludvig XVI eli Louis Capet) oikeuteen. Girondistitkin vaativat tuomitsemista mutta moni vuoripuoluelainen vaatii kuolemantuomiota.
• 21.1.1793 kuningas Ludvig XVI teloitetaan.
• 11.3.1793 vallankumoustuomioistuin perustetaan Pariisiin.
• 6.4. Yhteishyvän valiokunta perustetaan.
• 2.6.1793 Girondistien johtajat erotetaan kansalliskonventista.
• 10.6.1793 jakobiinit saavat vallan Yhteishyvän valiokunnassa.
• 13.7.1793 girondisti Charlotte Corday puukottaa tappolistaa kylvyssä kirjoittavan Vuoripuolueen keskushahmon Jean-Paul Marat’n.
• 23.8.1793 asevelvollisuus (pakko) otetaan käyttöön.
• 5.9.1793 terrorin aika alkaa (toisen tulkinnan mukaan 27.6.1793)
• 22.9.1793 vallankumouskalenteri käyttöön. Ajanlaskun aluksi 22.9.1792.
• 29.9.1793 maksimihintalaki määrää monien tavaroiden ja palveluiden hinnat.
• 21.10.1793 papistonvastaiset lait: papit kannattajineen saa tappaa.
• 3.11.1793 naisten oikeuksien puolustaja Olympe de Gouges teloitetaan girondistisympatioittensa vuoksi.
• 4.12.1793 valta keskitetään Yhteishyvän valiokunnalle.
• 23.12.1793 Vendéessä voitetaan viimein tasavallan vastainen kapinointi ja 6 000 vankia teloitetaan. Helmikuussa lisää joukkomurhia.
• 19.3.1794 Robespierre ja Danton pidätyttävät Jacques Hébertin kannattajineen. Heidät teloitetaan 24.3.
• 30.3.1794 Danton ja Camille Desmoulins kannattajineen pidätetään. Heidät teloitetaan 5.4. Robespierren kilpailijat on nyt raivattu.
• 7.5.1794 Robespierren deistinen Korkeimman olennon palvonta korvaa Hébertin ateistisen Järjen palvonnan.
• 10.6.1794 vallankumoustribunaali saa laillisen oikeuden tuomita kuolemaan kuulematta todistajia.
• 26.6.1794 Ranska voittaa Itävallan joukot Fleurusin taistelussa.
• 27.–28.7.1794 Robespierre kannattajineen huudetaan hiljaiseksi konventissa: ”Alas tyranni!”, ja heidät pidätetään. Terrorikausi päättyy. Heidät teloitetaan.

• Vuoden 1794 loppupuoli: vastaukseksi jakobiineja vainotaan.
• 11.11.1794 Jakobiiniklubi suljetaan.
• 22.8.1795 Ranskan vuoden 1795 perustuslaki ratifioidaan: kaksikamarinen parlamentti, toimeenpaneva viiden direktoraatti (valtaan 2.11.1795).
• 5.10.1795 Napoleon Bonaparte tukahduttaa Pariisin kansannousun ja nousee armeijassa keskeiseksi.
• 4.9.1797 Fructidorkuun 18. päivän vallankaappaus: Kolme direktoreista kaappaa vallan Napoleonin tuella. Terrorikauden toimia palautetaan käyttöön, mm. sananvapaus lakkautetaan ja pappeja vainotaan.
• 1798: lisää Napoleonin sotamenestystä: helmikuussa Rooman ja huhtikuussa Sveitsin tasavalta perustetaan Ranskan suojeluksessa. Sodat jatkuvat.
• 9.11.1799 Napoleon kaappaa vallan direktoraatilta (”18 Brumaire”).
• 24.11.1799 vuoden VIII perustuslaki: Napoleon hallitsijaksi konsulina. Ranskan suuri vallankumous on päättynyt.

Napoleon kruunaa itsensä keisariksi vuonna 1804, häviää sodan, Bourbonien kuningasvalta palaa vuonna 1815.

Vallankumouksessa syntyivät käsitteet oikeisto ja vasemmisto, vaikka etenkään alussa ei ollut tarkkarajaisia puolueita.

Oikeimmalla istuivat feuillantit, vähiten muutoksia kannattaneet konservatiivit, joista moni kannatti Britannian tapaista tai tasavaltalaista perustuslaillista monarkiaa.

”Maltillisessa vasemmistossa” istuivat girondistit ja muut liberaalit, kuten naisten äänioikeuden ja orjuuden lakkauttamisen puolesta kampanjoinut Markiisi de Condorcet, joilla oli valta vallankumouksen alkuvuosina.

Korkealla äärivasemmalla oli suurimpia muutoksia vaatinut Vuori-puolue, jonka johtajia olivat Marat, Danton ja Robespierre ja joka nousi valtaan vähitellen vuosina 1791–1793. Näistä Robespierreä on usein pidetty Rousseau-mielisenä sosialistina tai esisosialistina^[8] mutta Vuori-puolue ei edustanut mitään yhtenäistä ideologiaa. Danton nousi vallankumouksessa johtavaan asemaan jo vuonna 1792.

Jakobiiniklubi oli alussa laaja uudistusmielisten (maltillisen ja jyrkän vasemmiston) kerho. Myöhemmin Vuori-puolue sai klubissa yliotteen girondisteista, ja sen jälkeen jakobiineilla usein tarkoitettiinkin Vuori-puolueen väkeä, kun alussa termillä oli laajempi merkitys.

• Furet, Francois: The French Revolution 1770-1814. Blackwell Publishing, 1996 (alkuteos 1988). ISBN 978-0-631-20299-8

• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 1, Kuningasvallan tuho. ((La révolution française: Destruction De La Royauté, 1942.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen) Helsinki: WSOY, 1962.
• Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 2, Tasavallan aika. ((La révolution française: La République, 1945.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen) Helsinki: WSOY, 1962.
• Haikala, Sisko & Tiainen, Jorma (toim.): Ranskan suuri vallankumous 200 vuotta: Näkökulmia valistukseen ja vallankumoukseen. (Jyväskylän yliopisto, historian laitos, Yleisen historian tutkimuksia 9) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1990. ISBN 951-680-297-4

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan suuri vallankumous Wikimedia Commonsissa

• Francois-Auguste Mignet: History of the French Revolution from 1789 to 1814. 1824. E-kirja Gutenberg-projektissa. (englanniksi)