Perustuslaki

Pääartikkeli: Suomen perustuslaki

Nykyinen Suomen perustuslaki säädettiin vuonna 1999, ja se tuli voimaan 1. maaliskuuta 2000. Sitä ennen Suomessa oli monista muista maista poiketen neljä lakia, jotka olivat voimassa perustuslain veroisina, nimittäin vuoden 1919 hallitusmuoto, vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys sekä vuonna 1922 annetut lait valtakunnanoikeudesta sekä eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin sekä oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuutta. Myös Ahvenanmaan itsehallintolaki on edelleen perustuslain luontoinen, ja sen muuttaminen edellyttää sekä eduskunnan että Ahvenanmaan maakuntapäivien yhtäpitävää päätöstä, joista eduskunnan päätös on tehtävä perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Suomessa perustuslakia voidaan muuttaa kahdella eri menettelytavalla: joko

• eduskunta hyväksyy muutosesityksen jätettäväksi lepäämään, minkä jälkeen se seuraavien vaalien jälkeen valitussa eduskunnassa hyväksytään vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä, tai
• eduskunta julistaa ehdotuksen kiireelliseksi päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä, minkä jälkeen itse ehdotus hyväksytään vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä

Tämä säätämisjärjestys perustuslakia koskeville asioille vahvistettiin jo vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä, ja samassa järjestyksessä ne on käsiteltävä nykyisenkin perustuslain mukaan.

Perustuslain säätämisjärjestyksessä voidaan Suomessa säätää myös sellaisia lakeja, niin sanottua poikkeuslakeja, jotka eivät muuta perustuslain sanamuotoa, mutta merkitsevät poikkeamista jostakin perustuslain säännöksestä. Tällaisessa järjestyksessä on eri aikoina säädetty muun muassa joukko talouselämän säännöstelyä koskevia lakeja, jotka sisältävät poikkeuksen perustuslain vahvistamasta omistusoikeuden suojasta. Samalla menettelyllä on muutaman kerran (viimeksi 1973) säädetty myös lakeja, joiden nojalla presidentinvaali on suoritettu poikkeavassa järjestyksessä tai laissa nimetty henkilö on valittu presidentiksi. Varsinkin toisen maailmansodan aikana ja muutamana vuotena sen jälkeen tämä poikkeuslakimenettely oli usein käytössä, ja siinä järjestyksessä säädettiin myös esimerkiksi maanhankintalaki ja laki sotasyyllisten rankaisemisesta.

Monissa maissa säädettyjen ja säädettävien lakien perustuslainmukaisuutta tulkitsee jonkinlainen perustuslakituomioistuin tai maan korkein oikeus, joka koostuu juristeista. Suomessa lakiehdotusten perustuslainmukaisuutta tulkitsee ennakollisesti eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka jäsenet ovat lakien säätämisestä vastaavan eduskunnan kansanedustajajäseniä. Lakien perustuslainmukaisuuden jälkikäteisvalvonta kuuluu Suomessa tuomioistuimille. Tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n mukaan annettava etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen olisi sen käsiteltävänä olevassa asiassa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Lisäksi asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännöstä ei perustuslain 107 §:n mukaan saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa, jos säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa.

Eräistä maista, kuten Israelista ja Britanniasta, perustuslaki puuttuu. Saksassa on perustuslain (Verfassung) sijassa perusasetus (Grundgesetz) historiallisista syistä.

Joissain maissa perustuslain päivää vietetään kansallispäivänä, etenkin jos maan itsenäistymiseen ei liity sotimista tai muuta dramatiikkaa. Esimerkiksi Norjan kansallispäivä on 17. toukokuuta, vuonna 1814 vahvistetun perustuslain vuosipäivänä.

Konstitutionalismi on ajattelutapa, jossa tietyillä järjestelyillä rajoitetaan poliittisten vallanpitäjien valtaa ja hallintaa. Se pyrkii estämään absoluuttisen vallan keskittymisen hallitsijalle ja pakottamaan hänet noudattamaan tiettyjä sääntöjä tai periaatteita hallinnassaan. Sitä voidaankin pitää eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena, jossa hallitut alistuvat hallitsijan valtaan, mutta saavat itselleen jonkinlaisia oikeuksia ja rajaavat itselleen tietyn liikkumatilan, johon vallanpitäjä ei voi puuttua.

Konstituutio on menettelytapa, jolla yhteisön asioista päätetään. Yleensä se ymmärretään perustuslaiksi, mutta se on laajempi ja monisyisempi käsite, kuin perustuslaki ymmärrettynä yksinkertaisesti tiettyinä juridisina pykälinä. Konstituutio on hallitsijan persoonan ja jopa itsensä valtion yläpuolella, sillä se määrää kuinka valtion on toimittava. Hallitus ei voi toimia perustuslain vastaisesti, eikä lainsäätäjä kumota perustuslakia tavallisella lailla. Konstituution ei tarvitse olla välttämättä kirjallinen tai formaalisti sovittu, vaan myös spontaanisti kehittyneet hallinnan tavat ja traditiot voidaan ymmärtää konstituutioksi, mikäli niiden asema on riittävän vankka.

•   Kanada^[6] (Kanadan perustuslaki)
•   Israelissa ei voida hyväksyä perustuslakia siksi, että ortodoksijuutalaiset eivät voi hyväksyä Israelin tasavaltaa Raamatussa mainituksi uudeksi Israeliksi. Lisäksi perustuslaissa jouduttaisiin määrittämään, onko Israel kansanvaltainen demokratia vai Jahven uskonoppineiden avulla johtama teokratia. Käytännössä Israelissa monen elämänalueen lainsäädäntö on maallinen ja kansanvaltainen, mutta perhelainsäädännössä on teokraattisia piirteitä. 1950-luvulta olevan konsensuksen mukaan Israel on teokraattis-demokraattinen valtio. Israelin valtioajatus perustuu sionismiin.^lähde?
•   Ruotsi (Ruotsin perustuslait)^[7]
•   San Marinon perustuslaki ei ole yksittäinen dokumentti, vaan koostuu kuudesta latinankielisestä kirjasta. Tämän takia sen ei joskus lasketa täyttävän perustuslain vaatimuksia.^[6]
•   Saudi-Arabia (de facto Koraani ja Sunna) (1992)^[8]
•   Uusi-Seelanti^[6]
•   Yhdistynyt kuningaskunta^[6]

• Jyränki, Antero: Valta ja vapaus. Helsinki: Talentum, 2003.
• Hallberg, Pekka ym.: Perusoikeudet. Helsinki: WSOY, 1999.
• Tuori, Kaarlo: Julkisoikeuden perusteet. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2000.

• International Constitutional Law (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)