Italian sosialistinen puolue

Italian sosialistinen puolue (Partito Socialista Italiano, PSI) oli Italiassa vuosina 1892–1994 toiminut sosiaalidemokraattinen puolue. Se oli pitkään maan toinen keskeinen vasemmistopuolue Italian kommunistisen puolueen ohella. PSI oli mukana Italian hallituksessa vuosina 1944–1947, 1963–1968, 1968–1969, 1970–1972, 1973–1974, 1980–1987 ja 1987–1994. Puolueeseen kuului kaksi pääministeriä, Bettino Craxi (1983–1987) ja Giuliano Amato (1992–1993), sekä yksi presidentti, Sandro Pertini (1978–1985).

Puolue perustettiin vuonna 1892 Genovassa nimellä Italian työväenpuolue (Partito dei Lavoratori Italiani), mutta se muutti jo seuraavana vuonna nimensä sosialistiseksi puolueeksi.^[1] Italiassa oli jo sitä ennen toiminut useita lyhytikäisempiä sosialistisia puolueita, kuten Andrea Costan vuonna 1881 perustama Italian vallankumouksellinen sosialistipuolue. PSI:n perusti milanolainen lakimies Filippo Turati. Puolue yhdisti Pohjois- ja Keski-Italiassa sekä Sisiliassa toimineet sosialistiset ryhmät ja vastusti anarkistista liikettä. PSI julistautui avoimesti marxilaiseksi ja sen vahvana esikuvana toimi saksalainen sosiaalidemokratia. Puolue ilmoitti kannattavansa luokkataistelua ja valtiososialismia, mutta se tuki myös parlamentaarista demokratiaa ja uskoi pitkään kehitykseen ennen vallankumouksen syntymistä.^[2]

Francesco Crispin hallitus hajotti PSI:n jo vuonna 1894, mutta se aloitti toimintansa uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin ja sai vuoden 1900 vaaleissa 32 edustajaa parlamenttiin.^[2] Varsinkin puolueen johto koostui tuolloin melko maltillisista reformistisista sosialisteista, mutta sen kannattajakunnassa olivat vallalla radikaalimmat suuntaukset. Vallankumouksellinen sosialismi ja syndikalismi kukoistivat varsinkin Italian ammattiyhdistysliikkeessä.^[2][1] 1900-luvun alussa PSI:n jyrkempi siipi tunnettiin maksimalisteina. Turatin johtama reformistinen siipi nautti suurta kannatusta varsinkin Pohjois-Italian suurkaupungeissa ja Po-joen laakson alueella.^[1] 1900-luvun alussa PSI:n johtajat tukivat hiljaisesti reformipolitiikkaa harjoittaneita Giovanni Giolittin hallituksia, ja sosialistit integroituivat näin poliittiseen järjestelmään. Vallankumoukselliset syndikalistit erosivat protestina puolueesta vuonna 1907 mutta säilyttivät edelleen vahvan aseman ammattiyhdistysliikkeessä, mikä hillitsi sosialistijohtajia menemästä pitemmälle yhteistyössä porvarillisten hallitusten kanssa.^[2] Vuonna 1912 PSI:stä erosi puolestaan maltillisin reformistisiipi, joka perusti Italian reformistisen sosialistipuolueen (Partito Socialista Riformista Italiano, PSRI).

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua osa PSI:n radikaalisiivestä ryhtyi kannattamaan Italian osallistumista sotaan. Sodan kannattajiin kuului muun muassa puolueen Avanti!-lehden päätoimittaja Benito Mussolini, joka erotettiin puolueesta vuonna 1914. Puolueena PSI tuki Italian puolueettomuutta ja vastusti sotaa, toisin kuin useimmat muut toisen internaationalin sosialistipuolueet, jotka asettuivat omien maidensa sodankäynnin tueksi.^[1][2] PSI esitti näkyvästi sodanvastaisia vetoomuksia mutta ilmoitti pidättäytyvänsä Italian sotaponnistelujen sabotoimisesta.^[2]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Giacinto Serratin johtama vasemmistosiipi onnistui vuonna 1919 ottamaan vallan PSI:ssä, joka liittyi virallisesti Kommunistisen internationaalin jäseneksi.^[1] Italiassa marraskuussa 1919 pidetyissä vaaleissa oli ensi kertaa käytössä miesten yleinen äänioikeus ja suhteellinen vaalitapa, minkä seurauksena PSI:stä tuli parlamentin suurin puolue 30 prosentin ääniosuudella ja 156:lla paikalla. Joulukuussa 1919 puolueen edustajat marssivat ulos parlamentista protestina kuninkaan läsnäololle. Vuodet 1919 ja 1920 (biennio rosso, ”kaksi punaista vuotta”) olivat Italiassa militanttien lakkojen, maatilojen- ja tehtaidenvaltausten sekä poliittisten levottomuuksien ja mellakoiden aikaa, ja maa näytti olevan vallankumouksen partaalla. PSI ei kuitenkaan uskaltautunut johtamaan vallankumousta, eivät edes puolueessa valtaan päässeet maksimalistit. Lopulta tammikuussa 1921 Livornon puoluekokouksen yhteydessä vasemmistososialistit irtautuivat PSI:sta ja perustivat Italian kommunistisen puolueen (PCI).^[2]

Vastareaktiona vallankumoukselliselle kuohunnalle Mussolinin johtamat fasistit alkoivat vuodesta 1919 alkaen hyökkäillä väkivataisesti PSI:n lehtiä, kannattajia ja edustajia vastaan. Fasistien noustua valtaan vuoden 1922 lopussa sosialistien asema kävi vaikeaksi. Reformistisosialistien johtaja Giacomo Matteotti murhattiin kesäkuussa 1924, kun hän oli arvostellut fasistien järjestämiä vaaleja epärehellisiksi. Protestina PSI veti edustajansa pois parlamentista, mutta Mussolini vain vahvisti asemaansa ja ryhtyi puoli vuotta myöhemmin eliminoimaan oppositiota.^[2] Vuonna 1926 PSI joutui siirtymään kokonaan maan alle. Vuonna 1934 se liittoutui kommunistien kanssa. Liitto jatkui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, aina 1950-luvulle asti.^[1]

Toisen maailmansodan aikana sosialistit osallistuivat Italian vastarintaliikkeeseen mutta jäivät siinä aktiivisempien kommunistien varjoon. Sodan jälkeen PSI osallistui Italian hallituksiin huhtikuusta 1944 alkaen ja siitä tuli yksi kolmesta suuresta puolueesta PCI:n ja kristillisdemokraattien (DC) ohella. Kun kristillisdemokraattinen pääministeri Alcide De Gasperi syrjäytti kommunistit hallituksesta keväällä 1947, myös PSI jätettiin kommunistien liittolaisena oppositioon. Puoluetta johti sodanjälkeisinä vuosina karismaattinen Pietro Nenni.^[2] Giuseppe Saragatin johtama maltillisempi siipi erosi vuonna 1947 puolueesta ja perusti Sosialistisen työväenpuolueen (sittemmin Italian demokraattinen sosialistipuolue, PSDI), josta tuli kristillisdemokraattien liittolainen. Osittain kahtiajakonsa vuoksi sosialistit olivat kylmän sodan aikana Italiassa kannatukseltaan selvästi heikompia kuin kommunistit, mutta PSI säilyi silti merkittävänä puolueena.

Vuoden 1956 Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen PSI tuomitsi Neuvostoliiton toiminnan ja katkaisi yhteistyön kommunistien kanssa. Vuonna 1963 se liittyi kristillisdemokraattien johtamaan hallituskoalitioon. Seuraavan 30 vuoden aikana PSI oli mukana useissa keskustavasemmistolaisissa hallituksissa. Kristillisdemokraattien kannatuksen heikennyttyä he joutuivat lopulta luovuttamaan hallituksen johdon liittolaisilleen. PSI:n johtajasta Bettino Craxista tuli vuonna 1983 Italian ensimmäinen sosialistinen pääministeri, ja hänen ensimmäinen hallituksensa vuosina 1983–1986 oli Italian sodanjälkeisen historian siihen mennessä pitkäikäisin. Johdettuaan vielä toista, lyhytikäisempää hallitusta Craxi jätti pääministerin paikan vuonna 1987.^[1] PSI onnistui 1980-luvulla miehittämään paljon keskeisiä virkoja Italian hallinnossa, ja sen vaalikannatus nousi Craxin pääministerikautena 11:stä 14:ään prosenttiin.^[2]

PSI oli 1990-luvun alkuun saakka kristillisdemokraattien tärkein hallituskumppani. Puolueen maine tahrautui vuodesta 1992 alkaen paljastuneessa suuressa korruptioskandaalissa, joka tunnettiin nimellä tangentopoli (”lahjuskaupunki”). Craxi todettiin oikeudessa syylliseksi moniin rikoksiin ja hän vältti vankilan vain pakenemalla maasta. Myös monia muita puolueen johtajia tuomittiin.^[2][1] PSI:n kannatus romahti vuoden 1994 parlamenttivaaleissa, ja se kutistui pikkupuolueeksi. Vaalien jälkeen puolue lakkautettiin ja sen seuraajaksi perustettiin Italian sosialistit (Socialisti Italiani, SI), joka yhdistyi vuonna 1998 kahden muun vasemmistopuolueen kanssa Italian demokraattisiksi sosialisteiksi (Socialisti Democratici Italiani, SDI).^[1] Vuonna 2007 perustettiin uusi Italian sosialistinen puolue, joka on kuitenkin jäänyt kannatukseltaan hyvin pieneksi.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italian sosialistinen puolue Wikimedia Commonsissa