Poronhoito

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Poronhoito on perinteinen arktisten kansojen elinkeino. Fennoskandiassa se on ollut varsinkin saamelaisten perinteinen elinkeino mutta nykyään Suomessa sitä harjoittavat myös suomalaiset ja suomalais-saamelaiset. Se on käytänteiltään jossain kotieläintalouden ja metsästyksen välillä, sillä porokantoja hoidetaan aktiivisesti, mutta porot kuitenkin laiduntavat vapaina. Poronhoitoa harjoitetaan Euroopassa ja Aasiassa, sen sijaan Pohjois-Amerikan karibuja ei ole koskaan kesytetty^[1]. Tässä artikkelissa esitellään lähinnä Fennoskandian ja erityisesti Suomen alueen poronhoitoa.

Poronhoidon kannalta ahma on pahin poroja kaatava petoeläin.^[2]

Poro on puolivilli eläin, jonka alkumuoto on villi tunturipeura. Peura kuuluu Lapin alkuperäisiin luonnon eläimiin nimenomaan tunturialueella. Ns. arkaainen pienporonhoito, jossa poroa käytettiin lähinnä houkutuseläimenä peurojenpyynnissä sekä kanto- ja vetojuhtana, lienee alkanut jo rauta­kaudella ja on tunturialueiden poronhoidon alkuperäinen muoto. Porot kesytettiin Etelä-Norjassa 1200-luvulla ja niin suurporonhoito mahdollistui.^[3] Nykyinen poronhoito tulikin Suomeen nykyisen Norjan alueelta 1400–1600-luvuilla ^[3], eikä siis ole Suomen nykyisten valtiorajojen mukaisia alkuperäisiä elinkeinoja. Poronhoidon merkitys alkoi kasvaa Ruotsin Lapissa 1400- ja 1500-luvuilla, ja porotalouteen alettiin tämän jälkeen siirtyä idempänäkin.

Vielä 1600-luvun alussa porolaumat olivat melko pieniä. Suomessa suurporonhoito yleistyi vasta 1800-luvun loppupuolella.^[3] Inarin­saamelaisilla ja metsä­saamelaisilla luontaiselinkeinot (metsästys ja kalastus) pysyivät pitkään pääasiallisina elinkeinoina, ja poronhoito oli pienimuotoista. Veroluetteloiden mukaan vuonna 1607 Inarin saamelaiset omistivat yhteensä noin 80 poroa ja vielä 1800-luvun loppupuolella esimerkiksi Savukoskella oli enemmän lehmiä kuin poroja; suurimmat elot olivat yhdeksän poron kokoisia, ja monilla perheillä ei ollut yhtään poroa.^[4]

Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000–2000.^[3] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128 534.^[3] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen.

Kemin Lapissa ja sen lievealueilla poronhoito muuttui suurporonhoidoksi paikoin jo 1700-luvulla sinne saapuneiden uudisasukkaitten myötä. Vuonna 1757 Kuusamon pitäjässä oli verotettavia talouksia 91 ja näistä porottomia vain 6. Talouksilla oli keskimäärin 21 poroa. Tämä on selvästi enemmän kuin tyypillisessä lappalaistaloudessa tuohon aikaan ja oma haaransa suurporonhoidon kehityksessä. Maaherran maantarkastuksessa 1787 todetaan, että Kuusamon karjataloudessa tärkeintä on poronhoito, josta täällä ja myös naapuripitäjissä on talonpojille monenlaista hyötyä. Pitäjän merkittävin vientitavara on poronliha sekä tuoreena että kuivattuna. ^[5]

1800-luvun lopulle saakka poroja laidunnettiin melko vapaasti. Epävirallisia laidunaluesopimuksia tosin sovittiin porokylien ja tokkakuntien välillä. Paliskuntajärjestelmä kehittyi Kitkan maaselän alueella, suomalaisten poronhoitajien keskuudessa. Saamelaiset noudattivat siida-järjestelmää, jossa toimittiin kyläkunnittain ja/tai suvuittain. Laiduntaminen Metsä-Lapissa, jossa oli useita eri elinkeinoja vaati poronhoitajien yhteistyötä. Myös metsäinen maasto on porolle erilainen laiduntaa kuin avonaisempi tunturimaasto.

Eräänlaisia paliskuntia oli siis ajan mittaan kehittynyt jo ennen kuin paliskuntajärjestelmä 22. maaliskuuta 1898 Suomen Keisarillisen senaatin antamalla kirjeellä virallistettiin. Kirjeessä määrättiin, että jokaisen poroja omistavan oli kuuluttava johonkin seitsemästäkymmenestä perustettavasta paliskunnasta saadakseen laiduntaa porojaan valtion mailla. Paliskunnilla oli oltava viralliset nimet, rajat ja vastuuhenkilöt (poroisännät), ja niiden oli oltava yhteisöllisesti vastuussa muun muassa porojen vuosittaisesta lukemisesta (laskemisesta), paimentamisesta ja vahingonkorvauksista.

Porokarjojen koko alkoi 1800-luvulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi inarilaisilla oli 1800-luvun puolivälissä noin 2 000 poroa. Vuonna 1880 porojen määrä Inarissa oli noussut yli yhdeksän tuhannen, ja vuosisadan vaihteessa poroja laskettiin olevan 34 612. Suurimmilla yksittäisillä poronomistajilla oli lähes 3000 poroa.^[6]

Muuttaessaan Lappiin alkoi myös osa suomalaisista harjoittaa poronhoitoa jo 1700-luvulta lähtien. Suomalaisten poronhoitoa leimasi sen sivutoiminen luonne, sillä suurin osa suomalaisia taloja oli pientilallisia sekatalouksia, jotka tarvitsivat poroja lähinnä kanto- ja vetojuhdiksi sekä kulkuneuvoiksi. Elanto saatiin siis monesta lähteestä: metsästyksestä, kalastuksesta, karjanpidosta ja poronhoidosta. Oli myös suomalaisia ”porosukuja”, jotka olivat usein päätoimisia poronhoitajia. Lappalaisten eli saamelaisten poronhoidolle sen sijaan oli tyypillistä vuotuismuutot (jutaaminen), tiiviimpi paimentolaisuus ja yleensäkin lappalainen elämäntapa.

1960-luvulla moottorikelkka tuli poronhoitajien apuvälineeksi. Suurin vaikutus oli kenties se, että paimennuksesta ja muista poronhoitotöistä pääsi usein illaksi kotiin. Porometsällä oli aiemmin oltu yhtämittaisesti useita viikkoja – usein jouluaatotkin oli vietetty metsäkämpillä.

Motorisoituminen on lisännyt kustannuksia. Samaan suuntaan vaikuttaa Maa- ja metsätalousministeriön luoma tukipolitiikka, jolla pyritään vähentämään poronhoitajia ja lisäämään yhden omistajan poromäärää. Alle 80 poroa omistava ei saa eloporotukea lainkaan. Tämä vaikuttaa siten, että poronomistajien vähentyessä ettotöissä tarvittavia miehiä on vähemmän. Jäljelle jää vaihtoehto käyttää enemmän esimerkiksi helikopteria.

Edellä mainittujen lisäksi muita kannattavuusongelmia ovat olleet Euroopan unionin aikaansaamat muutokset, pedot sekä lihanmyynnin ongelmat. Maa- ja metsätalousministeriö on osaltaan aiheuttanut ongelmia määräämällä tulostavoitteen Metsähallitukselle. Metsänhakkuut metsäautoteineen sekä raskaine maankäsittelyineen (äestys) hakkuiden jälkeen ovat vakava uhka Pohjois-Lapin vapaasti laiduntavalle poronhoidolle. Hakkuut vähentävät porojen luontaista ravintoa jäkälää sekä kevättalvella hankikelien aikana elintärkeätä luppoa. Pohjois-Lapissa ei ilmastollisista syistä ole kannattavaa siirtyä porojen ruokintaan, sillä alueella ei ole kannattavaa kasvattaa heinää enempää kuin mitä laidunnuksessa käytetään ohjaavana ruokintana.

Monissa paliskunnissa poronhoitajat ovat ryhtyneet aktiivisesti kehittämään jatkojalostusta. Porotuotteita kehitetään myös parhaillaan (2006) useamman projektin voimin. Poronhoito toimii edelleen saamelaisen kulttuurin alkuvoimana. Konkreettisella tavalla tämä tulee esille saamelaiskäsitöiden arvostuksen nousuna ja nuorten innokkuudessa oppia poronhoitoa ja jatkaa ammatissa.

Viime vuosina rehusekoittamot ovat alkaneet valmistaa poroille tarkoitettuja rehuseoksia. Poroille tarkoitettuja rehuseoksia valmistettiin lähes 17 miljoonaa kiloa vuonna 2010, jossa on kasvua edellistä vuodesta vajaa seitsemän prosenttia^[7].

Poronhoitoa säätelee Suomessa poronhoitolaki. Siinä määritellään muun muassa erityisesti poronhoitoa varten tarkoitettu alue sekä poronhoidon harjoittamisoikeus tällä alueella.

2 §:ssä sanotaan: "Tähän lakiin liittyvässä kartassa olevan rajan pohjoispuolella sijaitsevat valtion maat muodostavat erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetun alueen. Tällä alueella olevaa maata ei saa käyttää sillä tavoin, että siitä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle. Maan luovuttaminen tai vuokraaminen tällä alueella saa tapahtua vain sillä ehdolla, että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista." 3 §:ssä sanotaan: "Poronhoitoa saadaan tässä laissa säädetyin rajoituksin harjoittaa poronhoitoalueella maan omistus- tai hallintaoikeudesta riippumatta."

Suomen poronhoitoalue on nykyään jaettu 56 paliskuntaan, jotka yhdessä muodostavat Paliskuntain yhdistyksen. Paliskunnat ovat osuuskuntamaisia poronhoitoyksiköitä, jotka vaihtelevat niin pinta-alaltaan kuin poroluvultaankin. Paliskuntien rajat määrättiin aikanaan noudattamaan mahdollisimman hyvin porojen luontaista laidunkiertoa, ja paliskuntia on tarvittaessa muuteltu sekä yhdistelty. Useissa paliskunnissa on useampia tokkakuntia. Tokkakunta on esimerkiksi joidenkin perheiden muodostama yksikkö, jolla on oma työnjohtajansa, joka tekee poronhoitotöitä yhdessä, ja paimentaa tokkaansa omalla alueellaan.

Paliskuntien on huolehdittava porojen pysymisestä oman paliskunnan alueella. Vuosittaisissa kokouksissa valitaan paliskunnille osakkaiden keskuudesta poroisäntä, varaisäntä, rahastonhoitaja ja hallitus. Poroisäntä on luottamushenkilö, joka toimii muun muassa paliskunnan edustajana Paliskuntain yhdistyksen kokouksissa ja valvoo paliskunnan toimien laillisuutta poronhoitolakiin ja -asetukseen nähden. Lisäksi poroisäntä vastaa poronhoitotöiden hoitumisesta ja muista tehtävistä, jotka on lueteltu poronhoitoasetuksessa. Paliskunnan kokouksessa jokaisella osakkaalla on lukuporojensa (yli vuoden vanhat eloon jätetyt porot) verran ääniä.

Suomessa Maa- ja metsätalousministeriö säätelee porokantaa asettamalla paliskunnille aina vuosikymmeneksi porojen enimmäismäärän. Enimmäismäärän ylittyessä voidaan paliskunnat käskeä pakkoteurastuksiin. Vuosikymmenellä 2000–2009 porojen enimmäismäärä Suomessa oli 203 700.^[8]

Poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa. Vuoden aloittaa luonnollisesti vasojen syntymä. Osa vasoista syntyy tosin jo toukokuussa, seikka jota kuvaa sanonta: "Vappuna vasa hangella". Juhannuksen tienoilta lähtien alkaa vasanmerkitys. Vasan korviin leikataan terävällä puukolla emänsä sanat eli teot. Näitä on tietty laissa määrätty lukumäärä. Vasat otetaan kiinni suopungilla, joka on heitettävä noin 20 m pitkä silmukkakappaleen eli kielan varassa juokseva naruansa. Vasojen pyydystys hoidetaan nykyään useimmiten pitkällä vimpalla eli vavalla, jonka päässä on silmukka-ansa. Merkitys voidaan hoitaa kahdella tavalla:

• yleisin tapa on merkitä vasa suoraan emänsä perästä, siis tunnistamalla emän omistaja, jota vasa seuraa eli juovoo
• laputtamalla: kaikki peuravasat eli merkittömät vasat otetaan kiinni ja laitetaan niille numerolappu kaulaan, jonka jälkeen porojen annetaan rauhoittua ja emojen etsiä vasansa. Sitten emät tunnistetaan ja näiden vasojen numerot kirjataan ylös, jonka jälkeen vasoja voidaan alkaa merkitä kirjauksien perusteella.

Porojen kesäkokoamisessa on räkkä eli kaikki vertaimevät lentävät hyönteiset suurena apuna. Kesän aikana poroille tehdään heinää ja lehdeksiä lisäravinnoksi talven varalle.

Syksyn koittaessa paliskunnat pitävät syyskokouksensa, joissa tulevat poronhoitotyöt suunnitellaan. Poroja aletaan koota erotuksia varten jalkaisin, mönkijöiden ja maastopyörien sekä lumen tultua moottorikelkan avulla käyttäen hyväksi porojen rykimä- eli kiima-aikaa, jolloin hirvaat eli porosonnit kokoavat itselleen rykimäparttion eli pienen vaadinlauman, jota ne sitten pidättelevät kasassa henkensäkin uhalla.

Rykimäparttioiden kohtaaminen aiheuttaa hirvaiden välillä sarvitaistelun, jonka seurauksena toisen osapuolen kuolema tai loukkaantuminen ei ole harvinainen. Ennen rykimää hirvaat ovat kasvattaneet muun muassa sienillä itselleen hyvän rasvakerroksen, sillä rykimäaikana ne eivät kirjaimellisesti jouda syömään parittelun ja vaadinten pidättelyn viedessä kaiken ajan.

Kun porot on saatu erotusaitaukseen, ajetaan ne erotuspäivänä syöttö- eli seisotusaitauksesta kaarteeseen. Kaarteessa muun muassa voidaan kesällä merkitsemättä jääneet vasat vielä merkitä. Poroja heitellään kaarteessa kiinni suopungilla. Kaarteesta poroja aletaan sitten kirnuamaan eli ajamaan useassa erässä pienempään rengasaitaan eli kirnuun, josta porot erotellaan käsin. Kirnussa omistajat päättävät porojensa kohtalosta vetämällä niitä kirnun luukuista elo- tai tappokonttoreihin. Vuotta vanhemmat eloon jätettävät porot myös luetaan eli merkitään omistajalleen ylös ja piirretään puukolla poron kylkikarvoihin lukumerkiksi viivat, ettei samaa poroa lueta uudelleen. Nykyisin eloporoille annetaan melkein poikkeuksetta myös loislääke. Teuraaksi meneville poroille pannaan korvaan teuraspiltta ja merkitään tapahtuma myyntikirjaan, johon tulee myyjän nimi ja piltan numero. Syksyisin useat hirvaat myös kuohitaan eli salvetaan häriksi. Poroja saatetaan eri syistä ottaa joksikin ajaksi "kotiporoiksi". Esimerkiksi sairaita ja heikkokuntoisia poroja pidetään usein pihalla, jossa niiden kuntoutumisesta on helpompi huolehtia. Erotuksissa on usein myös naapuripaliskuntien edustajia, jotka huolehtivat eksyneet porot takaisin kotipaliskunnan alueelle. Toisen paliskunnan poroja kutsutaan vieroporoiksi.

Talven ajan poroja paimennetaan talvilaitumilla ja usein huonoina talvina lisäruokitaan heinillä ja rehuilla. Kevättalvella hankikelien aikaan porot ovat riippuvaisia luppolaitumista, joita on vanhoissa metsissä. Silloinkin voidaan heinää tarjota poroille ohjaavana ruokintana, sillä yhtenäisiä alueita, joilla porot pysyisivät "itsestään", on metsänhakkuiden vuoksi vähemmän jäljellä kuin ennen. Talven mittaan voidaan pitää myös pienempiä lukuerotuksia eli pykällyksiä.

Keväällä ennen poronhoitovuoden päättymistä pidetään paliskunnittain kevätkokoukset. Jotkut poronomistajat mahdollisesti merkitsevät kotonaan pitämien vaatimien kevätvasat kotiaitauksessa.

Suuremman poronomistajan arkeen kuuluu myös muita erinäisiä tehtäviä, kuten porojen ajaminen pois asutusten lähettyviltä, poroaitojen korjaustyöt sekä nykyään oman porotalouden kirjanpito.

• Paliskuntain yhdistys
• Porokoirakerho ry